Minun Jyväskyläni

Oli mukava viettää pari viikkoa vanhassa opiskelukaupungissani Jyväskylässä. Jyväskylästä jäi hyvä vaikutelma jo viikonlopun pituiselta ensikäynniltä noin 30 vuotta sitten. Sen takia päädyin aikoinaan sinne opiskelemaankin. Siinä rupeamassa vierähti monta vuotta Kortepohjan ylioppilaskylässä asuen. Kun nyt Mediabussin kierroksella tähtäsin vieraisille uudelleen Kortepohjaan päätyneen opiskelukaverin luokse, meinasin eksyä jo alkumetreillä, kun opiskeluaikainen metsikkö puski kerrostaloja. Muutenkin Jyväskylä on laajentunut joka suuntaan. Toivottavasti kaupunkisuunnittelussa ei unohdeta viheralueita tällä menolla!

Vaikka on luonnollista, että monen opinahjon kaupunkiin jää opiskelijoita valmistuttuaan, ja ilmeisesti seutukunta muutenkin vetää väkeä, ihmettelen silti, riittääkö kaikkiin keskustan ostoskeskuksiin ja keskustan ulkopuolisiin automarketteihin asiakkaita. Jyväskylän keskusta kyllä tarjoaa shoppaajalle vaikka räntäsateessakin unelmatantereen, kun voi vain katua ylittämällä mennä ostoskeskuksesta toiseen – ja kolmanteen ja neljänteen...

Hotelliketjujen ravintolaruokaankin sai vähän vaihtelua, kun hotellien ravintoloita oli enemmän tarjolla kuin keskivertokaupungissa. Kasvissyöjän näkökulmasta tarjonta oli muutenkin runsaampaa: oli kasvisravintola, soppa-pastapaikka, kahviloiden salaatti-ja soppalounaita – puhumattakaan legendaarisen Sohwin innovatiivisesta menusta, mm. tuorehernekeitto kookoksella, inkiväärillä ja basilikalla höystettynä, nam! Oiva lisä oli juuri avattu maailman ensimmäinen smootila, jossa on tarjolla terveyttä edistäviä maidottomia pirtelöitä. Nuoret miehet olivat avanneet paikan vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olivat idean keksineet: smoothie barin, kahvilan ja kaupan yhdistelmän. Ehkä yrittäjyyttä pönkittivät jo parin vuoden opinnot Tiimiakatemiassa, jonka Keskisuomalainen tiesi kertoa käyntiviikollani avanneen jälleen uuden koulutuspisteen, tällä kertaa Unkarissa. Tiimiakatemiaan tutustuin itsekin Jyväskylän ”toisen tulemiseni” aikana 1990-luvun lopussa, kun opiskelin ja vedin tietotyön yrittäjyyttä Jyväskylässä. Hyvä, että (pien)yrittäjyyteen kuitenkin kannustetaan alueella, jolta suuria toimijoita on vetäytynyt viime vuosina.

Kampuksella piti tehdä nostalgiakierros. Yhä edelleen ihmettelin Alvar Aallon kykyä tehdä kaikki tarpeensa seisaalleen, sillä ainakin yliopiston päärakennuksen naistenvessoissa saa pienempikin nainen istua polvet suussa. Opiskeluaikoina päivittelimme niitä alvariinsa kampuksella vaeltavia Alvarin kansainvälisiä fanilaumoja. Veikkaan, että nykyään kansainvälisemmät joukot saattavat vaeltaa ihailemaan hiukkaskiihdytintä Mattilanniemeen. Tällä visiitillä en törmännyt tuttuihin kampuksella, kun kierrokseni venähti illansuuhun. Kielikeskuksen johtajaksi päätynyt kurssikaverikin sattui olemaan lomalla.

Koulukierrosten aikana olin vähän toivonut, että olisin tavannut joitakin paikkakunnalle opettajiksi jääneitä kurssikavereita. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tosin opettajanhuonevierailut rajoittuivat siellä kuten muuallakin yleensä hätäiseen tee- ja kahvihetkeen, joten siellä ei välttämättä olisi tuttuja naamoja edes kerennyt huomata. Ja mistä sitä tietää, josko he ovat jo päätyneet aikaiselle sairaseläkkeelle seudun koulujen hyvin yleisten homeongelmien vuoksi. Aihe tuntui olevan tapetilla niin paikallisessa lehdistössä kuin jokaisella koululla, mitä ei muilla paikkakunnilla ollut samassa määrin tapahtunut. Olisi ollut mielenkiintoista vaihtaa muutama sananen, miten opettajankoulutuksemme oli vastannut koulumaailman vaatimuksia – vai oliko. Muistaakseni kritisoimme jo silloin, ettei aineenopettajankoulutuksessa annettu riittävästi eväitä kohdata ongelmatilanteita. Kohteemme viimeisenä päivänä teiniangsti puski päälle siihen malliin, että meinasi jäädä sanattomaksi. Teinit eivät kuitenkaan jääneet sanattomiksi, kun tarjoutui tilaisuus puhua suunsa ”puhtaaksi”, jolloin kerrottiin mm. koulun parhaat panopaikat. Tämä elokuva ei sensuurisyistä päädy esitettäväksi. Mutta uteliaille kerrottakoon, että paras paikka on opettajan pöytä.

Kaupungin kulttuuritarjonta ei ollut homeessa. Pitkin syksyä oli ollut suunnitelmissa käydä elokuvissa eri paikkakunnilla. Se tavoite ei toteutunut Jyväskylässäkään, mutta teatterissa tuli käytyä jopa kahteen kertaan. Tosin Kaupunginteatterin Ansa-trillerin ensimmäisen näytöksen juonen kehittely meinasi mennä sivu suun, kun rauhallinen hetki paikallaan houkutteli levollisiin torkkuihin. Edellisen yön editointisessio vaati veronsa. Väliajan suklaakakku kuitenkin siivitti hämmästelemään yllättävää loppuratkaisua. Varsin erilaista antia niin esityksen kuin paikan suhteen tarjosi Circus Uusi Maailman Bass & Pole -esitys Baari Vakiopaineessa. Tankotanssijat kalvetkoon! Tässä oli akrobatiaa tangoilla niin helponnäköisesti toteutettuna, että ei voinut kuin ihastella. Eikä tullut mieleenkään torkahtaa! Siitä piti huolen myös esityksen varsin omaperäinen musiikki.

Jyväskylässä sai myös seurata maan muuttumista valkeaksi – sekä ensimmäisellä että toisella viikolla. Tämä toi meikäläiselle oman jännitysmomenttinsa, sillä ensimmäinen ajoni lumessa osui ensimmäisen viikon pahimpaan myräkkään, kun Maikki oli kaveeraamassa ja minun piti ajaa yksin koululle Tikkakoskelle. Enpä ollut tainnut lumessa ajaa sitten ajokortin suorituksen opiskeluaikanani Jyväskylässä! Selvisin koetuksesta, kuten myös auton ajamisesta seuraavan myräkän jälkeen Tampereelta Helsinkiin, jolloin tiet olivat tosin täysin kuivat.

Niin jäi kahden ja puolen kuukauden maakuntakiertue ja hotellielämä taakse. Tervetuloa oma sänky, kotiruoka ja pesistreenit!