Viikko 36 - Fiilistelyä Sodankylästä ja Kittilästä
Viikonlopun aikana luonto on muuttunut silmin nähden. Siinä, missä perjantaina lähdimme Rovaniemeltä, jossa oli vielä vihreää ja viileää, palasimme maanantaina leutoon säähän ja keltaisen punaiseen luontoon.
Auton kahva on korjattu. Ajamme auringon laskiessa kohti Sodankylää. Maisema loimuaa. Maasto on kuin tulessa – se välkkyy värejä keltaisesta punaiseen ja aina violettiin asti. Puiden lehdet lepattavat tuulessa ja välkkyvät kuin kultakolikot. Kytkin savuaa ajoharjoitusta, mutta jarru onneksi löytyy kahden poron tepastellessa tiellä. Olemme siis pohjoisessa.
Tiinan ja minun ensimmäinen kohde oli aika haipakkaa. Olimme saaneet vain osat ideoista etukäteen. Kello kahdeksalta paikalla odotti 15 oppilasta. Alku näytti lupaavalta, mutta tunnin päästä oppilaita tuli mukaan toinen mokoma. Meillä oli siis yhtäkkiä 30 oppilasta, jotka kaikki olivat täysin eri vaiheessa ja joiden osan ideoista meillä ei ollut hajuakaan. Täytyy sanoa, että tässä yksilöllinen opastus alkaa jo hitusen kärsiä. Päivä meni varsin sumussa. Tehdas pusersi luokasta kuusi eri elokuvaa.
Onneksi illalla katsoimme seuraavan päivän kohdettamme. Ajomatkaa koululle oli nimittäin 87 kilometriä. Se ei menisi 10 minuutin siirtymänä. Yö oli ollut viileä. Tie mukaili joenvartta. Usva nousi lähes maagisesti vedestä. Maisemat hivelivät silmiä. Ilman työtä olisimme voineet viettää tunteja näissä maisemissa vain kuvaillen satumaisia valokuvia. Olimme sen verran kaukana, että Elvin ja Mikon oli huolehdittava itsensä jalan iltakohteeseen. Tiina ja minä saimme siis nauttia auton suomista etuoikeuksista koko illan.
Kävimme pikapyrähdyksen Tankavaaran kultamuseossa. Kulta ei tarttunut vaskooliimme. Valaan hampaan olisi kyllä saanut ostaa lantilla. Mukava patikointireitti löytyi Sompion luonnonsuojelualueelta Nattaset-tunturilta. Pieni metsäpuro lorisi pitkospuiden vieressä. Jos tätä tuoksua olisi voinut varastoida, olisin kahminut sitä laukkuihini kuutiokaupalla. Kamera napsi kuvia milloin punaisista sammalista tai mustikanvarvuista, milloin maisemasta järvineen ja auringossa loistavine puineen. Muutama poro juoksi polun ohi jääden ihmettelemään meidän touhujamme 50 metrin päähän.
Tien vierustan pitkospuut keskellä lintusuota olivat jo liikaa. Liikaa – niin, voiko kauneudella olla mittaria. Suon rauha meinasi vain pakahduttaa pienen matkaajan sielun. Ymmärrän, miksi ihmiset matkaavat turisteina Lappiin.
Sodankylästä ja Vuotsosta jäi mukavat fiilikset. Sodankylän keskustan ruokapaikassa oli seinillä paikallisen, 85-vuotiaan taiteilijattaren naivistisia maalauksia. Niitä katsoessa tuli hyvälle tuulelle.
Ilta oli jo vahvasti ehtoopuolella matkatessamme varsin kapeaa tietä Sodankylästä Kittilään. Mustat puut erottuivat punaista iltaruskoista taivasta vasten.
Hotelli Kittilän aamupala on ollut tähänastisista tylsin. Johtuuko tämä siitä, että on jo kyllästynyt runsaisiin aamiaisiin – kun kotonaan ei koskaan kyllästy kupilliseen kahvia ja juustoleipään – vai oliko vaihtoehtoja todella vähemmän kuin muualla. Kiitos kaikille hotelleille, missä on valittavana maustamatonta jugurttia.
Pahoittelen, että vireystila ei aina ole yhtä korkea. Kun oma matala vireystila sitten kohtaa levottoman luokan, on otettava käyttöön henkinen kymmeneen laskeminen. Kolmanteen kohteeseemme oli matkaa parikymmentä kilometriä. Vastassa mukavan näköinen uusi kyläkoulu. Olimmeko väsyneempiä vai oliko oppilasaines todellakin levottomampaa, mutta välillä melutaso ja porukan levoton maleksiminen ympäriinsä ja muutaman oppilaan matoina makaaminen vain meinasi herpaannuttaa otteen. Kohteen työt jäivät vähän vaiheeseen, emmekä kerenneet katsoa niitä. Viimeistelyn jälkeen nämä neljä pätkää kuitenkin päätyvät nettiin ja lapset voivat katsoa tuotoksensa sieltä.
Kiitos Vuotson koulun opettajalle hillamaistiaisista ja Sirkan koulun oppilaille puolukkametsäretken jälkeen syntyneestä herkullisesta puolukkapiirakasta.
