Viikko 36 - Toisella kierrosviikolla syntyneitä työpoliittisia huomioita

”Ei koskaan voi painottaa liikaa tiettyjä ohjeita”  osa 1
Tiku ja Taku tulevat paikalle ja täräyttävät tunnissa elokuvakerronnan ABC-oppinsa oppilaille. Vähän ideoinnista, kuvakäsikirjoituksesta, kuvakulmista, kuvakokojen vaihteluista, kuvaussäännöistä.... Zoomata ei saisi kuin kuvakokoa vaihtaessa. Ennen ja jälkeen haastattelun pitäisi muistaa kuvata häntää. Puhuvien päiden lisäksi pitäisi kuvata kuvituskuvaa. ”Hei, muistakaa lähikuvat. - Paljon lähikuvia, siitä katsojat pitävät.”

- Ohjeita on paljon, aikaa vähän. Edessämme ryhmä oppilaita, joille suurimmalle osalle tämä on ensimmäinen kerta tehdä elokuvaa. On siis annettava armon käydä oikeudesta. Vaikka kuinka toivoisimme, että kaikki ohjeemme valuisivat oppilaidemme aivojen sopukoihin ja menisivät heti käytännön jakeluun, on ehkä oltava onnellinen, jos huomaa lopputuloksessa jonkin opin menneen perille.

Aiheiden vesittyminen kuvatessa
Hyvä aihe, mielenkiintoiset keskustelut ryhmän kanssa. Ryhmän voi siis päästää turvallisin mielin kuvaamaan. Porukka tulee takaisin, ja kameraan on tallentunut lähinnä arveluttavaa kuvamateriaalia. Kääk, mitä tapahtui? Missä vaiheessa hyvät ideat ja kivat omakohtaiset kokemukset muuttuvat tavanomaisen tylsiksi kuviksi puhuvista päistä esittelemässä yleistävästi aihetta?

Vähän samanlaisen ongelman edessä ollaan ryhmän kanssa, jossa jokaisella on mihin tahansa kysymykseen vastauksena: ”En mää tiedä.” Ryhmä on tekemässä elokuvaa aiheesta, jonka he ovat itse valinneet, aiheesta, jonka asiantuntijoita he ovat. Ehkä kyse on arkuudesta tai ujoudesta, mutta fakta on, ettemme voi tehdä elokuvaa tietämättömyydestä. Tai se on jo sitten eri stoori. Ei siis auta muu kuin ottaa tiedon korkkiruuvi esiin ja alkaa pusertaa tekijöistä mielipiteitä ja ideoita ulos. Hetken lamaantumisen jälkeen tilanne yleensä laukeaa ja tekijät avautuvat kertomaan kokemuksiaan.

Muutaman ryhmän kanssa latistuminen estettiin ryhtymällä hetkellisesti itse ryhmän kirjuriksi. Käymme läpi aiheen ja miten esitellä sen parilla lauseella. Lisäämme paperiin, kuka lauseet sanoo ja missä kuvakoossa. Tämän jälkeen kirjaamme ylös jokaiselta muutaman mielipiteen tai omakohtaisen kokemuksen aiheesta. Lauseet listataan taas paperille kirjaten puhujat ja jälleen kuvakoot, jotta kuvaaja tietää, miten rajata kuvan. Kun asiapitoinen runko on valmis, listataan paperille vielä erilaisia kuvituskuvia, joilla asiaa voidaan pelkin kuvin esitellä.

Siis esimerkiksi:

Puhuttu runko
Alkulause: Karvahatun kylän ympärillä on erityisen rikas sienimaasto.
Parhaillaan metsät ovat täynnä näitä herkullisia luonnonantimia.
Tyyppi 1: Minä käyn syksyisin sienessä joka viikko, koska pidän niiden mausta.
Tyyppi 2: Isä on opettanut minulle eri sienilajeja.
Tyyppi 3: On parempi kerätä vain tuttuja sieniä. Muutamat sienilajit ovat nimittäin kuolettavia.
Tyyppi 4: Mä olin kerran kerännyt sappitatteja. Äiti heitti ne pois. Ei ne myrkyllisiä ole, pirun
pahan makuisia vaan.
Tyyppi 5: Meillä syödään kotona sieniä, mutta mä oon myös myyny niitä. Mä sain palkkioksi
viimeksi 20 euroa ja se on hyvä pesämuna.
Kuvituskuvaa
- Tyyppi astelee sangon kanssa metsään (KK)
- Käsi poimii sieniä sankoon (LK)
- Lähikuvia eri sienistä (syötäviä ja myrkyllisiä)
- Sienen puhdistamista ja perkausta metsässä

Aiheesta kirjoitetun listan kanssa voi sitten päästää ryhmän kuvaamaan. Jos ryhmä palaa takaisin ohjeita noudattaen, on suuri syy uskoa, että kameralta löytyy sopiva määrä materiaalia koota lyhyt leffa.

Tämä on tietenkin vain yksi tapa koota juttu. Tärkeintä on kuitenkin suunnitelmallisuus – se, että ryhmä tietää ennen kuvauksia, mitä on tekemässä. Samalla voi painottaa, että aiheesta etsitään ne helmet – lauseet ja kuvat, jolla asian voi esitellä mahdollisimman kiteytetysti.

Teppo Toimittaja osa 1
Alkuun: ”Olemme nyt täällä Karvahatun kylässä ja lähdemme katsomaan Sirpa Sienestäjää lempiharrastuksensa äärellä. No Sirpa Sienestäjä, tykkäätkö sinä sienestämisestä?”
Loppuun: ”Kiitos Sirpa Sienestäjä. Minä olen Teppo Toimittaja ja olemme täällä Karvahatun kylässä.”

KÄÄK. Annammeko me, media, tällaisen kuvan ohjelmissamme nuorisolle? Jos näin on, pyydän anteeksi median puolesta. Tiinan ja Maikin vetämissä työpajoissa on vetäisty rastit moisten fraasien kohdalle. Teemme lyhyitä, alle minuutin mittaisia juttuja. Aika on siis kortilla, ja aihe pitää saada tiivistetysti purkkiin. On siis turha lähteä toimittajana lompsimaan mikrofonin kanssa kohti kohdetta katsomaan, mitähän tuolla toisaalla nyt oikein tapahtuu, kun voi olla jo suoraan toiminnassa.

Mieleen tulee toki kuva valkoisesta talosta ja miehestä sen edustalla sanomassa: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington.” Kysymys kuuluu siis, elääkö jokaisessa meissä pieni Aarne.

Useimmissa työpajoissamme tekijät tuntevat jo aiheensa. Emme tee gallupeja tai lähde toimituksellisesti etsimään vastauksia kysymyksiimme. Jutun voi siis suunnitella siten, ettei toimittajaa kysymyksineen tarvita lainkaan.

Jäykkiksiä vai rentoja
Jokainen on heitellyt ilmaan meheviä kertomuksia aiheesta. Murre on värittänyt jutun mielenkiintoiseksi tarinaksi. Käsi tarttuu mikrofooniin, vartalo jäykistyy, murre häviää, ja tilalle tulee asiallinen kirjakieli. Siinä samassa tarinan kerronnan seuraaminen on tipahtanut muutaman askeleen.

Kävimme pikaisesti läpi muutamat esiintymissulkeiset. Nyt on siis lupa ja suositeltavaa olla oman alansa ja ideansa asiantuntijoita rönsyilevällä murteella rennosti esiintyen. Lupsakkaa tarinointia on mukavampi kuunnella kuin jäykkää pönötystä. Luonnollisuus on loistava valttikortti. Näyttelemisen puolelle menevä esiintyminen taas tipauttaa aiheen miinuksen puolelle ja vie tarinalta uskottavuutta.