Museokortteleista (12.10.)
Vajaa kuukausi sitten tein kävelyretken Oulun Korkiasaaren ympäri. Tunnelma oli juhlava: Pikisaarentien piskuiset puutalot paistattelivat poikkeuksellisen lämpimässä syyspäivässä, käsityöliikkeitä siellä täällä, kuvittelin haistavani tervan tuoksuvan. Ooh. Aah. Vähän niinkuin Suomenlinnassa olisi.
Viikkoa myöhemmin kävelimme Elvin kanssa ympäri Rauman puutalokeskustaa upeassa auringonpaisteessa, provosoiden ihastuksen aaltoja toisistamme. Ooh! Aah! Wau! Vitsi, mieletöntä! Ihan ku ois Suomenlinnassa! Ja miten laaja tää alue on! Miksei tällaista ole säästetty Helsingissäkin?
Tosin lukemattomien vaate- ja designliikkeiden suljettua ovensa kaduilla oli - korttelien museohenkeen sopivasti - täysin hiljaista. Kaikkeen vuosien saatossa tallentamaansa nähden nämä nupuliaiset mukulakivet, kuluneet puuaidat ja punamullan väriset sisäpihat tuntuivat nykyään näkevän surullisen vähän elämää.
Tänään tein pitkän kävelylenkin pimeässä, kylmässä ja tuulisessa loppusyksyn illassa ympäri Tampereen keskustaa. Matkan varrelle sattui uudempia ja vanhempia kerrostaloalueita Tammelan torin ympäristössä, läpeensä tägätty kävelysilta yli rautatien, valtava Jugend-tyylinen kivikirkko, Tammerkosken silta ja pieteetillä entisöity tehdasmiljöö, kahdeksankymmentälukua henkivä kerrostalojätti Koskikeskuksen takana, Ratinan stadion, sekä lopulta Vuolteenkadun ränsistyneet varikkorakennukset, joissa tämänpäiväinen vierailukohteemme toimintakeskus Vuoltsukin sijaitsi. Kiertäessäni funkistyyliseksi olettamaani varikkokorttelia, ja jatkaessani siitä ylös rautatien suuntaan alkoi mielessä jyskyttää.
Nostagiset päivätrippailijat hullaantuvat usein ja helposti hyvin hoidetuista puutaloalueista, mukulakivistä ja kujista, jonne omenapuiden oksat lauta-aitojen yli kurkottelevat. Ihastuneiden huokausten jälkeen alkaa valitusvirsi, joka on aina sama: "Miksei meilläpäin ole tällaista, miksi ei meillä ymmärretty säilyttää, miksi sekin piti mennä polttamaan, siis kuinka sääli….". Esimerkiksi Vanhan Rauman liiketilojen määrästä tai Suomenlinnan asemasta Suomen turistikohteiden joukossa voinee myös päätellä, että hoidettujen puutaloalueiden markkina-arvo on ymmärretty varsin hyvin. Patinassa tuoksuu raha.
Mutta jos todella halutaan kaupungin kertovan historiastaan, runoilevan kiviseinän halkeamissa, pitäisi säilyttäminen mielestäni ehdottomasti aloittaa vanhoista teollisuusalueista. Ja säilyttämisellä en tarkoita museokuntoon balsamoimista, vaan elävänä säilyttämistä, hengissä pitämistä. Töhryt seinissä, paikatut ikkunaruudut ja pysyviksi unohtuneet väliaikaisratkaisut kertovat ihmisen ja rakennuksen olevan suhteessa, vaikuttavan toisiinsa. Ne ovat rakennuksen vuosirenkaita: raihnaisen kuoren sisällä ydin voi hyvin.
Tällä Tampereen vanhalla varikkoalueella ainakin Vuoltsun talo on suojeltu, ja hyvä niin. Mutta suojelu koskee vain rakenteita: ei elämää rakennuksen sisällä. Vuosia sitten pienteollisuus jätti keskikaupungin rakennukset nuorten ja työttömien pajatoiminnalle, ja luultavasti siirtyi jonnekin kaupungin laitamille. Kahden vuoden sisällä kulttuuripajat seuraavat perässä - minne, en tiedä - jättäen rakennuksen odottamaan saneerausta liiketoimintaan. Vanhus todennäköisesti meikataan juhlakuntoon, täyteen tällinkiin. Mutta kuinka huolehditaan elämästä sen sisällä?
