Mediabussi jää kesätauolle - ja blogi ikuisuustauolle.
Mediabussin syksyn kiertue starttaa Kirkkonummelta viikolla 36. Syksyllä kierrämme ainakin Oulussa, Kuopiossa, Porissa, Seinäjoella…. Tiedossa paitsi fiktioita, kenties muutama uutislähetyskin.
Tässä vielä pari kesäistä ihanaa pätkää. Tulihan se rakkaustarinakin!
Ja muistakaa, ei liikaa meikkiä – etenkään kesällä...
Hyvää kesää! t: Sari ja Mikko
Hyvä elokuvantekijä tajuaa, miten kuvalla kerrotaan asioita. Ja työpajoissa ilahduttaa aina erityisesti juuri se, että joku tai jotkut osaavat tehdä niin sanotusti elokuvallisia ratkaisuja.
Kallion ala-asteen kuudesluokkalaiset tekivät kaksi elokuvaa, joissa molemmissa käytetään asiaa nimeltä ”näkökulmakuva” vallan erinomaisesti.
Näkökulmakuva on yksinkertaisesti kuva, jossa näemme sen asian, jonka elokuvan henkilö/henkilöt näkevät. Yleensä tätä näkökulmakuvaa edeltää kuva tuosta henkilöstä katsomassa. Mutta katsokaa, niin hoksaatte paljon paremmin, mitä yritän selittää.
Mitä opettaja näkee?
Tässä seuraavassa elokuvassa näkökulmakuvaa on käytetty suorastaan nerokkaasti. Eli henkilöt näkevätkin vielä jotain ihan muuta kuin ensin annetaan katsojan ymmärtää. Mahtavaa! Eli katsokaa ja ihailkaa. Bonuksena tuntematon lentävä esine…
Olemme melkein koko kevään tehneet Mediabussi-työpajoissa fiktiivisiä pieniä tarinoita. Ja yksi selkeä oppi on se, että kun kerronnan väline on liikkuva kuva, tarinan on hyvä olla sellainen, että se käyttää hyväkseen tämän välineen ominaisuuksia. Eli yksinkertaisesti sanottuna: toimiva tarina on sellainen, jonka pystyy kertomaan lähes ilman vuorosanoja - kuvilla.
Tässä pari esimerkkiä tällaisesta tarinasta.
Molemmissa on myös pari tähän välineeseen liittyvää erinomaista ratkaisua, tai jippoa, tai oivallusta...
Tässä Torpin koulun 4. - 6. luokkalaisten tekemässä elokuvassa pidän erityisesti paitsi itse juuri passelista tarinasta, myös yhdestä yksittäisestä kuvasta. Tässä on nimittäin kevään suosikki-"hiippailukuvani". Hoksaatkohan mitä tarkoitan?
Tässä yläkoululaisten tekemässä pätkässä on myös kiva tarina. Ja tässä on lisäksi minusta hieno kuvallinen vitsi. Kuinka kauas saappaat oikein lentävätkään?
Kun kuvataan, on hyvä ettei kamera heilu.
Heiluvaa kuvaa on kamalaa katsella, eikä sitä katsoessa oikein edes tajua useinkaan, että missä se pointti oikein on. Eli jos ja kun haluaa näyttää katsojalle jotain, kuvan on oltava vakaa, jotta katsoja näkee, mitä hänen olisi nähtävä.
Joskus kamera kuitenkin voi heilua, siis silloin, kun se on perusteltua. Tässä erinomainen esimerkki perustellusta kameran heilumisesta! Kaikki muut kuvat (eli otokset) tässä tarinassa on kuvattu hienosti ja vakaasti jalustaa käyttäen paitsi se yksi...
Olen käytännön osaaja, en teoreetikko. Joten kun huomaan painottavani pajoissa kuvaamista tallentamisen sijaan, mietin samalla, puhunko nyt ihan puuta heinää.
Eli siis,
yksi pääajatuksemme Mediabussi-työpajoissa on opettaa osallistujat kuvaamaan asioita sen sijaan että he vain tallentaisivat niitä.
Tallentaminen on mielestäni sitä, että kamera käännetään kohden jotain esimerkiksi tapahtumaa ja sitten painetaan nauhoitusnappia. Ja kas, tapahtuma tai tilanne tms. on tallennettu.
Mutta kuvaaminen on mielestäni jotain ihan muuta. Se on näkemistä ja katsomista ja ajattelua. Todellisuuden hahmottamista kuviksi eli otoksiksi ja sitten niiden tallentamista. Taitoa ja kykyä nähdä todellisuus jollain – mahdollisesti omalla – tavalla.
Tätä todellisuuden hahmottamista kuvina harjoittelemme pajoissa pienen kohtausharjoituksen avulla. Nuorten tulee kuvata joku yksinkertainen tavallinen tapahtuma siten, että se ikään kuin hajotetaan yksittäisiksi (mielellään lähi-) kuviksi.
Mielenkiintoista on, että toiset ikään kuin hoksaavat heti, mistä on kyse. Toiset taas eivät. Ja kun hoksaa jotain, niin sitten todellakin hoksaa jotain. Kuten hoksasivat nämä vauhdikkaan mopoilutarinan tehneet pojat.
Katsokaa ja ihailkaa tätä noin neljän tunnin työpajassa Kuuhankaveden koululla, Hankasalmella, syntynyttä tuotosta. Itse olen erityisen tykästynyt alun kävelykuviin, mopojen käynnistyskuvaan, kolmeen mopojen "lähetyskuvaan" sekä tietty hienoihin ohituskuviin. On ollut näkyjä, ja sitten niistä on tehty kuvia.
Niin siitä puusta ja heinästä vielä…
Teoreettisen tietämykseni ohuuden riivaamana kerrassaan googletin sanan ”elokuvallisuus”. Ja en nyt viiden sekunnin tutkimustyön jälkeen ehkä ihan sylttytehtaalle asti päässyt, mutta teoreetikkoon kuitenkin.
Hanna Eskosen pro gradu –tutkielmasta ”Todellista elokuvaa” opin, että elokuvallinen tyyli (cinematic style) syntyy sillä hetkellä, kun elokuvakamera sai funktion luovan ilmaisun välineenä pelkän tallennusapparaattitehtävänsä rinnalla (ja Hanna Eskonen tämän oppi siis David Bordwellilta).
Eli bussi on – jollei oikealla – niin ainakin jollain tiellä:)
Matkalla Inkeroisten nuorisotalolle haukuimme ajan kuluksi elokuvia. Ja lähes kaikkia samasta syystä: niissä kun on niin luokattoman huono käsikirjoitus. Vähänpä aavistimme, että joutuisimme muutaman tunnin kuluttua painimaan juurikin tällaisten käsikirjoitusten ongelmien kanssa.
Mediabussin työpajassa osallistujat tekevät aina jonkinlaisen oman pätkänsä, elokuvansa, videoteoksensa. Ja jotta sellaisen pääsee tekemään, pitää olla joku aihe, tai tarina, jonka sitten toteuttaa.
Joskus tarina syntyy tuosta vaan, mutta usein hyvän aiheen tai tarinan keksiminen noin vartissa saattaa olla todella hankalaa puuhaa… esimerkiksi Inkeroisissa, esimerkiksi arki-iltana, esimerkiksi hieman väsyneenä.
Onneksi olin kaiken varalta ottanut Inkeroisiin mukaan tarinan alun, keskikohdan ja pari käännettäkin. Tarinassa ”Henkilö ja banaani” nälkäinen henkilö syö banaanin, heittää kuoret maahan ja liukastuu niihin…. ja mitä sitten, se jäi vielä osallistujien keksittäväksi.
No, osin tämä suurenmoisen jännittävä tarinan alku on kehitetty myös kuvakerronnan keinojen opetusta varten, joten ihan ykkösluokan draamaa se ei liene:) Mikä on osin tarkoituskin - jotta voi lähteä kokeilemaan ei kaiken tarvitse olla suuren suurta eikä täydellistä.
Mutta idea on siis se, että ihan tarinan alku on valmiina osallistujille kuvakäsikirjoitukseksi asti tehtynä. Tarinan keskikohta on valmiina vain tarinana, kuvat sen kertomiseen pitää osallistujan itse keksiä. Ja loput pitää miettiä ihan itse.
Ja katso, tuosta samasta lähtökohdasta tuli kolme eri tarinaa - vai tuliko? Tällaisia:
Ja hei, jos sinulla on sellainen tarinan alku ja keskikohta ja vaikka loppukin, jonka haluaisit Mediabussin työpajassa tallennettavan, laita teksti tulemaan: media.bussi@yle.fi
(Tarinan pituus max noin 2 minuuttia)
Ensimmäistä työpajaamme on takana reilut kolme tuntia, kun tajuan, että nyt on menty metsään ja pahasti.
Tilanteen pitäisi olla se, että pienryhmä nro 3 (neljä noin 10-vuotiasta poikaa) on kuvaamassa elokuvaansa pullan ahmimisen vaaroista kuvakäsikirjoituksen mukaisesti. Sen sijaan pojat yrittävät epätoivoisesti saada koko elokuvaa tallentumaan yhdellä otoksella. Ja eihän se onnistu.
Eli jaahas, ja pistetäänpä poikki, kuulen itseni sanovan. Haemme kuvakäsikirjoituksen ja teemme yhdessä sen kaksi ensimmäistä kuvaa. ”Ahaa, ei että sen voi laittaa välillä poikkikin!”, on kuvaaja suureksi huojennuksekseen vihdoin oppinut, ja äänimieskin näyttää jo rauhallisemmalta.
Jätän pojat hommiin, ja hommiin ryhdyn itsekin. Eli voin vain todeta, että jakamamme ns. ”oppi” on lentänyt jostain ehkä avaruuden korkeudelta nuorten poikien pään yli. Eli homma pitää miettiä uusiksi.
Joten seuraavana aamuna, elämämme toisessa työpajassa Kasavuoren koululla Kauniaisissa, päätämme edetä vain ja ainoastaan varmoin ja selkein askelin. Ja hah, onnistumme!
Aloitamme tällä kertaa siitä, mistä alkaa tietenkin pitää, eli alusta. Eli kuvasta.
Käymme läpi asioita kuten, mikä on kuva? Miten videokuva alkaa ja loppuu? Miten kuva kannattaa käytännössä kuvata?
Pohdimme, mitä kaikkea kannattaa ajatella ennen kuin painaa rec-nappia? Miten kuva kertoo?
Tutkimme, miten tärkeitä ovat lähikuvat. Ja milloin taas tarvitaan muita kuvia. Painotamme, että on tärkeää tietää, mitä haluaa näyttää, jotta voi sen kuvata. Kuvaaminen on eri asia kuin tallentaminen – kuvaaminen ei ole sitä että kääntää kameran tapahtumaan päin ja antaa palaa.
Ja tätä harjoittelemme. Kuvaamme ja katsomme. Ja ilokseni myös näemme! Välillä niitä asioita, joita kuvaaja oli halunnutkin näyttää, ja välillä jotain ihan muuta – miten opettavaista. (Olisin halunnut lisätä tähän muutaman näytteen harjoittelun tuloksista. Mutta taas aloittelijan moka, kameroiden muistikortit on jo tyhjennetty! Ensi kerralla, ensi kerralla...)
Mutta näistä kuvista – vaikkakaan ehkä teknisesti ei vielä täydellisistä – oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin, pohtimaan kohtausta ja sen rakentumista. Ja siitä kohden omaa pientä elokuvaa. Olimme selvästi oikeilla jäljillä!
Katso, esimerkiksi tätä. Lähikuvat aikalailla paikoillaan, vai mitä? Herkullista…
Ja täältä näet, miten sille ahneelle pullan syöjälle lopulta kävi….Valmiiksi tuli siis:)
Katso loputkin mm. Kasavuoren koulun työpajan nuorten tekemät hienot elokuvat Yle Areenasta.
Oli mukava viettää pari viikkoa vanhassa opiskelukaupungissani Jyväskylässä. Jyväskylästä jäi hyvä vaikutelma jo viikonlopun pituiselta ensikäynniltä noin 30 vuotta sitten. Sen takia päädyin aikoinaan sinne opiskelemaankin. Siinä rupeamassa vierähti monta vuotta Kortepohjan ylioppilaskylässä asuen. Kun nyt Mediabussin kierroksella tähtäsin vieraisille uudelleen Kortepohjaan päätyneen opiskelukaverin luokse, meinasin eksyä jo alkumetreillä, kun opiskeluaikainen metsikkö puski kerrostaloja. Muutenkin Jyväskylä on laajentunut joka suuntaan. Toivottavasti kaupunkisuunnittelussa ei unohdeta viheralueita tällä menolla!
Vaikka on luonnollista, että monen opinahjon kaupunkiin jää opiskelijoita valmistuttuaan, ja ilmeisesti seutukunta muutenkin vetää väkeä, ihmettelen silti, riittääkö kaikkiin keskustan ostoskeskuksiin ja keskustan ulkopuolisiin automarketteihin asiakkaita. Jyväskylän keskusta kyllä tarjoaa shoppaajalle vaikka räntäsateessakin unelmatantereen, kun voi vain katua ylittämällä mennä ostoskeskuksesta toiseen – ja kolmanteen ja neljänteen...
Hotelliketjujen ravintolaruokaankin sai vähän vaihtelua, kun hotellien ravintoloita oli enemmän tarjolla kuin keskivertokaupungissa. Kasvissyöjän näkökulmasta tarjonta oli muutenkin runsaampaa: oli kasvisravintola, soppa-pastapaikka, kahviloiden salaatti-ja soppalounaita – puhumattakaan legendaarisen Sohwin innovatiivisesta menusta, mm. tuorehernekeitto kookoksella, inkiväärillä ja basilikalla höystettynä, nam! Oiva lisä oli juuri avattu maailman ensimmäinen smootila, jossa on tarjolla terveyttä edistäviä maidottomia pirtelöitä. Nuoret miehet olivat avanneet paikan vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olivat idean keksineet: smoothie barin, kahvilan ja kaupan yhdistelmän. Ehkä yrittäjyyttä pönkittivät jo parin vuoden opinnot Tiimiakatemiassa, jonka Keskisuomalainen tiesi kertoa käyntiviikollani avanneen jälleen uuden koulutuspisteen, tällä kertaa Unkarissa. Tiimiakatemiaan tutustuin itsekin Jyväskylän ”toisen tulemiseni” aikana 1990-luvun lopussa, kun opiskelin ja vedin tietotyön yrittäjyyttä Jyväskylässä. Hyvä, että (pien)yrittäjyyteen kuitenkin kannustetaan alueella, jolta suuria toimijoita on vetäytynyt viime vuosina.
Kampuksella piti tehdä nostalgiakierros. Yhä edelleen ihmettelin Alvar Aallon kykyä tehdä kaikki tarpeensa seisaalleen, sillä ainakin yliopiston päärakennuksen naistenvessoissa saa pienempikin nainen istua polvet suussa. Opiskeluaikoina päivittelimme niitä alvariinsa kampuksella vaeltavia Alvarin kansainvälisiä fanilaumoja. Veikkaan, että nykyään kansainvälisemmät joukot saattavat vaeltaa ihailemaan hiukkaskiihdytintä Mattilanniemeen. Tällä visiitillä en törmännyt tuttuihin kampuksella, kun kierrokseni venähti illansuuhun. Kielikeskuksen johtajaksi päätynyt kurssikaverikin sattui olemaan lomalla.
Koulukierrosten aikana olin vähän toivonut, että olisin tavannut joitakin paikkakunnalle opettajiksi jääneitä kurssikavereita. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tosin opettajanhuonevierailut rajoittuivat siellä kuten muuallakin yleensä hätäiseen tee- ja kahvihetkeen, joten siellä ei välttämättä olisi tuttuja naamoja edes kerennyt huomata. Ja mistä sitä tietää, josko he ovat jo päätyneet aikaiselle sairaseläkkeelle seudun koulujen hyvin yleisten homeongelmien vuoksi. Aihe tuntui olevan tapetilla niin paikallisessa lehdistössä kuin jokaisella koululla, mitä ei muilla paikkakunnilla ollut samassa määrin tapahtunut. Olisi ollut mielenkiintoista vaihtaa muutama sananen, miten opettajankoulutuksemme oli vastannut koulumaailman vaatimuksia – vai oliko. Muistaakseni kritisoimme jo silloin, ettei aineenopettajankoulutuksessa annettu riittävästi eväitä kohdata ongelmatilanteita. Kohteemme viimeisenä päivänä teiniangsti puski päälle siihen malliin, että meinasi jäädä sanattomaksi. Teinit eivät kuitenkaan jääneet sanattomiksi, kun tarjoutui tilaisuus puhua suunsa ”puhtaaksi”, jolloin kerrottiin mm. koulun parhaat panopaikat. Tämä elokuva ei sensuurisyistä päädy esitettäväksi. Mutta uteliaille kerrottakoon, että paras paikka on opettajan pöytä.
Kaupungin kulttuuritarjonta ei ollut homeessa. Pitkin syksyä oli ollut suunnitelmissa käydä elokuvissa eri paikkakunnilla. Se tavoite ei toteutunut Jyväskylässäkään, mutta teatterissa tuli käytyä jopa kahteen kertaan. Tosin Kaupunginteatterin Ansa-trillerin ensimmäisen näytöksen juonen kehittely meinasi mennä sivu suun, kun rauhallinen hetki paikallaan houkutteli levollisiin torkkuihin. Edellisen yön editointisessio vaati veronsa. Väliajan suklaakakku kuitenkin siivitti hämmästelemään yllättävää loppuratkaisua. Varsin erilaista antia niin esityksen kuin paikan suhteen tarjosi Circus Uusi Maailman Bass & Pole -esitys Baari Vakiopaineessa. Tankotanssijat kalvetkoon! Tässä oli akrobatiaa tangoilla niin helponnäköisesti toteutettuna, että ei voinut kuin ihastella. Eikä tullut mieleenkään torkahtaa! Siitä piti huolen myös esityksen varsin omaperäinen musiikki.
Jyväskylässä sai myös seurata maan muuttumista valkeaksi – sekä ensimmäisellä että toisella viikolla. Tämä toi meikäläiselle oman jännitysmomenttinsa, sillä ensimmäinen ajoni lumessa osui ensimmäisen viikon pahimpaan myräkkään, kun Maikki oli kaveeraamassa ja minun piti ajaa yksin koululle Tikkakoskelle. Enpä ollut tainnut lumessa ajaa sitten ajokortin suorituksen opiskeluaikanani Jyväskylässä! Selvisin koetuksesta, kuten myös auton ajamisesta seuraavan myräkän jälkeen Tampereelta Helsinkiin, jolloin tiet olivat tosin täysin kuivat.
Niin jäi kahden ja puolen kuukauden maakuntakiertue ja hotellielämä taakse. Tervetuloa oma sänky, kotiruoka ja pesistreenit!
- 10. syksyn matkaviikko
- 8 kohdetta, joista 4 koulua, 2 kirjastoa ja 2 nuorisotilaa
- Yhteensä valmistui 28 Mun uutista.
- Kotikonttori maanantaina Mikolla Sörnäisissä.
Teeveetehdas Hakala-Toiviainen editoi valmiiksi keskeneräisiä videoita.
- Maikki & Tiina autoillen Jyväskylään. Toinen kaksikko junalla perässä.
- Saija Nironen teki juttua Radio Keski-Suomeen.
- Keskisuomalaisessa lähes joka päivä menopalstalla
maininta Mediabussin liikkeistä
- Puistokoulun kaksi nuorta miestä tekivät suururakan tehden koko
jengille musaa. Puoli päivää musaluokassa rumpuja, bassoa ja kitaraa
hakattuaan pojat palasivat takaisin todeten:
”Me tehtiin kuus biisiä. Sormista lähtee kohta nahka.”
- Maikki sai takaraivonsa mukaan täistä kertovaan elokuvaan
– yksinkertaisia trikkejä tukanleikkauksesta ja on onnellinen,
ettei moinen vipeltäjä oikeasti juokse pitkin kallokäytäviä.
- Ennätysmäärä valmistuneita elokuvia Luonetjärven koululla.
Oppilaat olivat kuvanneet 4 etukäteen ja päivän aikana syntyi 5
eli saldoksi tuli koko potin editoimisen jälkeen 9 elokuvaa.
- Opettajankoulutuslaitos Jyväskylässä tekee opettajille vaikeaksi
saada töitä ympäristöstä.
- Sisäilmaongelmat kouluissa
- Pasilan kollegat bongasivat Elvin Stradan katugallupiin
(ei päässyt kuitenkaan lähetykseen asti)
- Osalla talvishoppailua Jyväskylän keskustassa
- Jyväskylä on ensimmäinen kohde, jossa kaikilla mebulaisilla on joko
ystäviä tai sukulaisia eli henkilökohtaista elämää töiden lomassa:
Elvin vanhempien lapsuudenmaisemissa Keski-Suomessa: sukulointia.
Tiina vanhassa opiskelukaupungissaan.
Maikilla ja Mikolla ystäviä näillä kujilla.
- Pienimmät hotellihuoneet. Vessaan sai liki peruuttaa.
- Julia Honkanen 6. lk
Ensimmäiseksi, kun sain kuulla, että mediabussi tulee Puistokoululle. Ihmettelin, mikä se semmoinen mediabussi oikein on. Sitten saimme tietää, että teemme lyhyitä uutisia, YLE;n ammattilaisten kanssa. Kun mediabussi saapui, näin ison määrän kuvaustarvikkeita, mikä ei minua hämmästyttänyt ollenkaan. Havaitsin, että ei se elokuvien/uutisten teko kovin helppoa ole.
Uutisten aiheita oli ruokailu, liikunta, kirjasto ja tanssi.
Näiden elokuvien teko on aivan erilaista kuin viimekertaisten lyhytelokuvien teko, jotka teimme viime vuonna. Se eroaa monin tavoin, esim. meillä on nyt paremmat laitteet ja meillä on ammattilaisia auttamassa. Tässä oppii käyttämään kameraa ja oppii kuvaamisesta. Aivan ensimmäisenä piti tehdä käsikirjoitukset ja niiden pohjalta alettiin kuvata.
Musiikkia tekivät Urho ja Saku, kaikkiaan kuusi biisiä. Basso, kitara ja rummut soivat biiseissä.
Elokuvissa haastatellaan ja kerrotaan omia mielipiteitä asioista, jotka ovat meille tärkeitä. Aluksi ei hommasta oikein tullut mitään. Uutisten teko aiheutti pientä riitaa ja hämmennystä. Koska homma ei mennyt eteenpäin ja oli erimielisyyksiä. Koska oli hankalaa aloittaa käsikirjoitusten tekeminen, koska ei saatu haastatella aikuisia. Mutta sitten, kun päästiin kuvaamaan, oli sitten vähän toimintaa. Kuvaaminen oli oikein mukavaa. Oppilaita auttoivat Maikki ja Tiina. He kertoivat kaikkia oleellisia asioita, mitä kuvaamisessa pitää tietää, kun oppilaat olivat kuvauspaikoilla ja kamera käy.
Yksi ryhmä sanoi, että oli vaikeinta olla kameran kuvattavana ilman naurua. Mutta hiukan riitoja tuli eikä yhteistyö oikein toiminut, ja se hermostutti.
Toinen ryhmä taas sanoi, että oli hermostuttavaa kun kaikki piti tehdä uudestaan. Koska ei ollut mikrofoni toiminut. Mutta silti tekeminen oli kivaa.
Ihmisistä oli kuitenkin mukavaa kuvata ja editoida. Eli onnistunut juttu tämäkin!
- Selma Takala
Mediabussi, Puistokoulun 6-luokkalaiset saivat Tehdä omia ”lyhytelokuvia”. Kaikki viisi, lopulta neljä ryhmää saivat tehdä oman elokuvan, omista mielipiteistään. Alussa kaikki saivat isot paperit, joille kirjoittivat mm. kysymyksiä, tietoa siitä, mitä kukin sanoo, ja piirrettiin kuvia. Elokuvia tuli monesta aiheesta kuten ruokailu, liikunta, kirjasto ja Jumping Stars -tanssiryhmä.
Dokumentointiryhmä (Selma, Julia ja Pyry) kuvasivat ja kirjoittivat päivän ohjelmaa. Tunnelma oli vaihtelevaa, eri aikoina ja eri ryhmissä. Kaikki osallistuivat kuitenkin elokuvien tekemiseen iloisin mielin. Kaikkia ryhmiä ohjasivat välillä ohjaajat Maikki ja Tiina. He opettivat esimerkiksi kameroiden ja mikrofonien käytössä. Välillä tunnelma luokassa nousi, ja melu oli kovaakin kovempi.., myös hiljaisia hetkiä oli. Kiihkein tunnelma oli silloin, kun kirjoitettiin ideoita elokuvista.
Havaitsimme dokumentointiryhmän kanssa, että elokuvien teko on aika raskasta. Pitää ottaa monta otosta yhdestä asiasta, vaikka pienikin asia kuten oven pamahtaminen kuuluu, joten kärsivällisyys on tärkeää. Myös pieni välituntitauko oli kaikille tärkeä, sillä sisällä monta tuntia putkeen oleminen on kamalaa.
Urho ja Saku sävelsivät kappaleitaan koko päivän, sormet rakkuloille. Urho soitti kitaraa, bassoa ja kongia ja Saku soitti rumpuja. He Tekivät yhteensä kuusi kappaletta. Lopuksi he kuuntelivat kappaleitaan.
Koululla vieraili myös Emmin pappa, joka kertoi Liikuntaryhmälle liikunnasta ja hänen kouluaikansa liikuntatunneista.
Varsinainen kuvaus aloitettiin vasta noin puolilta päivin. Alkukankeutta oli ilmassa milloin missäkin ryhmässä. Kaikilla oli myös jotain ongelmia kuten kameran käyttö tai taustaäänet.
Elokuvien tekijöiden mielestä vaikeimpia asioita olivat hyvän kuvan saaminen ja sanojen muistaminen. Parasta oli kuvaaminen ja Fiilis oli hyvä. Myös kuvaukset onnistuivat odotetusti. Jumping starsin mielestä ehdottomasti parasta oli se, kun sai tehdä itse kaiken, kukaan aikuinen ei ollut mukana kuvaamisessa. Vaikeaa oli hiljaisuuden etsiminen, lopulta sitä löytyi tyttöjen pukuhuoneesta. Jumping starsilla oli 'arkistomateriaalia'. He olivat siis kuvanneet muun muassa esityksiään bändin kanssa, tanssiryhmän omia Halloween juhlia ja ensimmäisiä esityksiä. Mukana oli myös koulussa otettu kaverikuva.
Teimme viime vuonna koulussa lyhytelokuvia, joissa näyteltiin. Näiden leffojen tekeminen erosi siitä esimerkiksi siten, että tässä elokuvassa kerrottiin mielipiteitä, viime vuotisessa taas näyteltiin.
Saimme myös lähes itse päättää, mistä aiheesta tekisimme. Ammattilaiset olivat auttamassa kuvaamista ja laitteetkin olivat laadukkaampia ja nopeampia.
Videoiden editointi oli useiden oppilaiden mielestä vaikeaa, mutta muutamat oivalsivat sen heti ja kaikki varmasti lopulta. Joillakin ryhmillä oli myös pieniä riitoja ja erimielisyyksiä, onneksi nekin olivat pieniä ja huomaamattomia.
Osa luokkalaisista oli hämmentyneitä siitä, että emme saanetkaan haastatella päiväkotilaisia, keittäjiä tai opettajia. Onneksi siihen oli hyvät syyt: elokuvan piti olla tekijöiden OMA mielipide.
Mielestäni on hyvä, että sai kertoa oman mielipiteensä, eikä tarvinnut vältellä totuutta. Lasten mielipide on tärkeä.
Mediabussi matkaa ympäri Suomea pitämässä videotyöpajoja nuorille mediakasvatuksen nimissä. Työtä rahoittavat Yle ja Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Mediabussin videotyöpajoissa nuoret mm. suunnittelevat, kuvaavat ja editoivat omia elokuviaan.
Mediabussin ensimmäinen kiertue tehtiin jo vuonna 2006.
Uusi kiertue uusin vetäjin starttaa helmikuussa 2012. Tänä vuonna vieraillaan mm. kouluilla, kirjastoissa ja nuorisotaloilla.
Jos haluat Mediabussityöpajan paikkakunnallesi, ota yhteyttä media.bussi@yle.fi!
