Ti 24.10.2006 @ 20:25admin

Kolme Julieta

August Strinbergin ”Neiti Julie” on kaikkien psykologisten draamojen äiti. Näytelmässä on vain kolme henkilöä. Julie-neiti, kreivin 25-vuotias tytär, on juuri purkanut kihlauksensa. Jean on kreivin 30-vuotias palvelija, muonamiehen poika, jolla on elämässään suuria tavoitteita. Kerstin, 35, on kartanon keittäjä, joka aikoo mennä naimisiin Jeanin kanssa. Näytelmän tapahtumapaikka on kartanon keittiö. Kreivi itse on poissa.

Eräänä juhannusiltana Julie-neiti iskee kartanon väen tansseissa Jeanin. Tästä alkaa sukupuolten ja luokkien sota, jossa tilanteet ja voimasuhteet vaihtuvat salamannopeasti. Lopulta aurinko nousee, kreivi palaa ja Julien ainoa ratkaisu on Jeanin partaveitsi.

”Fröken Julie” on kirjoitettu 1888, mutta Ruotsissa se uskallettiin esittää vasta lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Ensiesitys oli Kööpenhaminassa 1889, ensimmäinen Julie oli suomalainen Siri von Essen. Sittemmin näytelmästä on tullut teattereiden vakio-ohjelmistoa, ja tätä kirjoitettaessakin se on Dramatenin ohjelmistossa.

Radio-arkistossa on tästä näytelmästä kolme tulkintaa: Markus Raution ohjaus vuodelta 1955, Eija-Elina Bergholmin uudempi ohjaustyö vuodelta 1973 sekä klassinen riikinruotsalainen versio vuodelta 1961. Kaikki kolme perustuvat Gunnar Ollénin Ruotsin radiolle tekemään kuunnelmasovitukseen näytelmästä.

Vuoden 1955 versiossa Jean on Tauno Palo, Julie Kyllikki Forssell ja Kerstin Rauha Rentola. Kuunnelmassa tulee selvästi esiin kuuluisan näyttelijän ongelma. Tauno Palo oli tavallaan luonnollinen valinta rooliin, olihan hän ollut jo mukana Kansallisteatterin Neiti Juliessa 1948. Kyllikki Forssell on tässä kuitenkin aivan liian vaisu vastanäyttelijä, kun jokaisessa Jeanin repliikissä soi Rosvo-Roope ja kaikki muut Palon näyttelemät hurmurisankarit. Kansallisteatterissa Julie oli Ella Eronen – vahinko ettei radioteatteri saanut kiinnitetyksi häntä. Parhaat pisteet saa lopulta Rauha Rentola.

Alf Sjöbergin ruotsalaisessa tulkinnassa vuodelta 1961 Fröken Julie on Inga Tidblad, Jean Ulf Palme ja Kerstin Märta Dorff. Nyt kaikki kolme ovat yhtä vahvoja persoonallisuuksia ja heidän ilmaisunsa kuvastaa aidommin näytelmän säätyeroja. Täytyy muistaa, että Strindbergin Julie on feministisen kasvatuksen saanut aatelisneito, Jean (alkuperäiseltä nimeltään todennäköisesti Johan) sveitsiläisessä hotellissa oppinsa saanut palveluja ja Kerstin tavallinen ruotsalainen maalaistyttö. Kun eletään 1880-lukua, tämän täytyy ilmetä myös heidän kielessään.

Eija-Elina Bergholmin ohjauksessa 1973 Julie on Seela Sella, Jean Veikko Honkanen ja Kerstin Soila Komi. Helena Anhava on kääntänyt Strindbergin tekstin uudestaan, mikä itse asiassa oli melko tarpeetonta. Vanhahtavia ilmaisuja on karsittu, mutta samalla käännökseen on pujahtanut muutama virhekin. Seela Sella on loistava Julie, ja kolmikko tekee hienoa yhteistyötä. Tämä tulkinta pitäisi saada kohtuullisen pian joko uusinnaksi ja / tai kirjastoista lainattavaksi.

Pe 20.10.2006 @ 16:51admin

Aukko tietoyhteiskuntastrategiassa

Valtioneuvosto on hiljattain julkaissut Kansallisen tietoyhteiskuntastrategian vuosille 2007-2015. Otsikkona on ”Uudistuva, ihmisläheinen ja kilpailukykyinen Suomi”. Vaikka tässä on paljon pitkiä sanoja, kannattaa kuitenkin vilkaista. Mukana on monia viestintäsektoria koskevia asioita.

Yhtenä toimenpiteenä on "Tekijänoikeuksia koskevien toiminta- ja sopimusmallien sekä soveltuvin osin lainsäädännön uudistaminen vastaamaan tietiyhteiskuntakehityksen tarpeita". Mielenkiintoista nähdä, miten tämä asia käytännössä edistyy.

Omasta näkökulmastani minua kiinnosti erityisesti kohta 3.2.1.

”Kansallisen digitaalisen kirjaston (ml. kulttuuriperinnön digitalisointi) perustaminen ja Kansalliskirjaston digitointiyksikön toiminnan vahvistaminen ja laajentaminen. Vapaakappalelain uudistaminen opetusministeriön ehdotuksen mukaisesti ja sähköisten aineistojen pitkäaikaissäilytyksen järjestäminen.

Radio- ja televisioaineiston pysyväissäilytyksen järjestäminen Suomen elokuva-arkiston yhteyteen.”

Vastuulliset tahot tässä kohdassa ovat Opetusministeriö, Kansalliskirjasto, Suomen elokuva-arkisto ja ”muistiorganisaatiot”.

Kansallinen digitaalinen kirjasto tarkoittaa tässä sitä, että painotuotteita, äänitteitä ja muuta aineistoa ryhdytään nykyistä laajemmin ja systemaattisemmin digitoimaan. Osa aineistosta tulisi ajan mittaan julkiseen verkkoon, osa kirjastoissa sisäisesti käytettäväksi. Vapaakappalelain uudistaminen viittaa siihen, että sähköistä aineistoa (kuten esimerkiksi tämä blogi) ryhdyttään järjestelmällisesti keräämään ja tallentamaan Kansalliskirjaston kokoelmiin. Tunnen tätä hanketta jonkin verran ja tiedän, että hanke etenee. Mikkelin digitointikeskusta jo laajennetaan.

Toisessa kohdassa on kyse 20 vuotta valmistellusta valtion radio- ja televisioarkistosta, joka on päätetty liittää Suomen elokuva-arkiston yhteyteen. Hankkeesta on monta vuotta ollut olemassa suunnitelma, jonka mukaan perustettava arkisto ryhtyisi tallentamaan uusia radio- ja televisiolähetyksiä. Viipymisestä on ollut se hyöty, että tekniikka on sillä välin kehittynyt ja halventunut, ja on siis toivoa, että arkisto saadaan perustetuksi lähivuosina.

Tähän mennessä laadittuihin suunnitelmiin ei kuitenkaan kuulu jo syntyneiden radio- ja televisio-ohjelmien arkistointi, vaan ne säilyisivät edelleen Yleisradion, MTV3:n, Nelosen ja kahdeksankymmenen paikallisradion arkistoissa – puhumattakaan nyt sellaisista mielenkiintoisista ilmiöistä kuin toimintansa lopettaneen ATV:n vanhat ohjelmat ja paikalliset kaapelitelevisiokokeilut. Yleisradio pitää huolta omista ohjelmistaan, mutta mitään kansallista ääni- ja videoarkistojen digitointisuunnitelmaa ei ole olemassa.

Äänipuolella digitointityöstä on kokemuksia. Radioarkistosta on neljäsosa digitoitu, Kansalliskirjastossa alkaa musiikkiäänitteiden digitointi. Eniten olen huolissani videoista. Suomessa on satojatuhansia videotallenteita, joista ainakin osalla on pysyvästi säilytettävää sisältöä. Videonauha on kuoleva formaatti, parinkymmenen vuoden kuluttua nauhuritkin ovat kiven alla. Kansallisessa tietoyhteiskuntastrategiassa on aukko.

Ti 17.10.2006 @ 16:28admin

Mies joka keksi barokkimusiikin

Curt Sachsin elämänkerta muistuttaa tuhansia saman sukupolven saksalaisia tiedemiehiä. Syntynyt Berliinissä 1881, väitteli 1904, valtion musiikkiakatemian soitinkokoelman johtaja 1919, erotettiin virasta 1933 juutalaisen syntyperän vuoksi. Muutti Ranskaan 1934 ja edelleen Yhdysvaltoihin 1937. Professorin virka New Yorkissa, Yhdysvaltain musiikkitieteellisen seuran puheenjohtaja, kuoli 1959 yhtenä maailman arvostetuimmista musiikkitieteilijöistä.

Saksassa Curt Sachsin maine on moneen kertaan palautettu. Berliinin musiikkimuseon suuri luentosali on nimetty entisen johtajan mukaan, ja syyskuun lopussa siellä päättyi Sachsin elämäntyötä esitellyt näyttely, jonka oli koonnut Martin Elste. Näyttely toi selvästi esiin, miten paljon Sachs oli aikaansa edellä.

Kunnon saksalaisen tutkijan tavoin Curt Sachs editoi Mozartin kirjeitä ja tutki Bachin käytämiä soittimia. Hän oli ensimmäinen, joka ryhtyi systemaattisesti puhumaan ”barokkimusiikista” tyylikautena. Sachs näki kuitenkin jo sata vuotta sitten musiikin maailmanlaajuisena ilmiönä. Hänen pääteoksensa on 1913 ilmestynyt maailman musiikki-instrumenttien hakemisto, joka on edelleenkin alansa klassikko. Hänen kirjoittamansa tanssin maailmanhistoria, Eine Weltgeschichte des Tanzes (1933), kuuluu myös perusteoksiin. Vuonna 1930 – savikiekkojen aikakaudella - hän kokosi levysarjan ”2000 vuotta musiikkia”, jossa ensi kertaa esiteltiin musiikin historiaa soivien esimerkkien avulla, kunkin aikakauden alkuperäisin soittimin.

Kun Sachs joutui Hitlerin valtaannousun jälkeen siirtymään Ranskaan, hän käynnisti Anthologie Sonore –levymerkin, joka keskittyi vanhaan musiikkiin keskiajalta 1700-luvulle. Suuressa osassa levytyksistä käytettiin alkuperäissoittimia, mikä 1930-luvulla oli täysin vallankumouksellinen ajatus. Osa sarjan levytyksistä ilmestyi sodan jälkeen vinyylillä, mutta Yleisradio – ainoana Suomessa - oivalsi alun perin hankkia arkistoonsa koko sarjan. Jossakin vaiheessa pitäisi saada koko sarja siirretyksi digitaaliseen muotoon. Muutama ensimmäinen numero on jo kuultavissa nettisivuillamme.

Pe 13.10.2006 @ 13:44admin

Miksi Tauno Palo sihisi?

Kolmekymmenluvun suomalaiset elokuvat ovat mainiota katsottavaa. Juuri äsken telkkarista tuli Valentin Vaalan ”Mieheke” vuodelta 1936. Eniten pidin näyttelijäsuorituksista, interiööreistä ja kaupunkikuvista. Mutta vaikka elokuvassa oli paljon musiikkia, ääni oli surkea. Tauno Palon ääni sihisi. Jotta puheesta saisi selvää, volyymi täytyy ruuvata ylös. Mitä paremmat kaiuttimet, sen enemmän kuuluu ritinää ja suhinaa.

Samaan ongelmaan olemme tottuneet soittaessamme 1930-luvun ”savikiekkoja”. Joidenkin kuuntelijoiden mielestä asiaan suorastaan kuuluu, että levy ritisee. Sen täytyykin kuulostaa vanhalta. Tämä ei kuitenkaan ollut alkuperäisten tuottajien ja taiteilijoiden tarkoitus. Oikein toistettuna 1930-luvun levyjen laatu on usein aivan nykyistä laatua.

Vanhojen äänitallenteiden laatu riippuu monesta seikasta. Jotkut on alun perinkin äänitetty paremmin kuin toiset. ”Miehekkeen” äänityksestä vastasi Pertti Kuusela, joka oli alansa parhaita taitajia maassamme. Säilyneiden levy- ja filmikopioiden kunto vaihtelee, en tiedä olisiko tästä elokuvasta tallella useampia esityskopioita, ja missä kunnossa niiden ääniraidat olisivat. Kolmanneksi se äänisignaali, joka vanhoista tallenteista saadaan ulos, riippuu paljon niistä laitteista, joilla se ”luetaan”. 78 kierroksen äänilevyjen toistossa neulan valinnalla on aivan ratkaiseva vaikutus, mutta en tiedä, miten paljon optisesti tallennetun filmiäänen toistoa on tutkittu.

Sen kuitenkin tiedän, että kopioinnin jälkeen äänen laatua voidaan lähes aina parantaa. Vanhat elokuvathan joudutaan tv-lähetystä varten joka tapauksessa siirtämään ensiksi videolle. Jos tässä vaiheessa ääniraita käsiteltäisiin uudelleen jollakin nykyisin käytettävissä olevalla, äänen restaurointiin tarkoitetulla ohjelmalla, Tauno Palon äänen taustalta saataisiin vaivatta suuri osa sihinästä pois.

Ehkä digitaalisen television tullessa saamme vanhoihin suomalaisiin elokuviin myös digitaalisesti restauroidun äänen?

Ti 10.10.2006 @ 18:32admin

Ibsen ja Mao

Mitä yhteistä on Marxilla, Einsteinilla ja Ibsenillä? Pekingissä ilmestyvän Kansan päivälehden mukaan kaikki kolme kuuluvat 1900-luvun viidenkymmenen suurimman vaikuttajan joukkoon. Tarkoitus oli jo lopettaa Henrik Ibsenin uran käsittely, mutta lukija Pariisista lähetti International Herald Tribunesta (16-17.9.) saksitun artikkelin, jonka mukaan Ibsenin kuoleman satavuotismuisto on suurtapahtuma myös Kiinassa. Pekingin Kansallisteatterissa esitettiin syyskuun ajan ”Nukkekotia”. ”Kummittelijoita” on parhaillaan Kansan vapautusarmeijan teatterin ohjelmistossa.

IHT:n mukaan ensimmäiset Ibsen-käännökset ilmestyivät kiinaksi jo vuonna 1907. Koko moderni kiinalainen teatteri on syntynyt paljolti Ibsenin vaikutuksesta – klassinen kiinalainen teatterihan oli kauttaaltaan laulettua. ”Nukkekoti” ilmestyi kiinaksi kymmenen vuota myöhemmin ja käynnisti siellä feministisen liikkeen. Kiinan teatterihistorian tunnetuin Nora oli shanghailainen näyttelijätär Jiang Qing, josta myöhemmin tuli Mao Zedongin puoliso.

Kun muistetaan Jiang Qingin rooli kulttuurivallankumouksessa, Ibsenin vaikutuksessa saattaa olla jotakin kielteistäkin. Mutta tässä on todella haastetta Suomen kulttuuriviennistä vastaaville. Kuka on Suomen Ibsen? Sibelius vai Linus Torvalds?

Pe 06.10.2006 @ 16:54admin

Pirkka-viulukonserttoja

Pirkka-tuotteet ovat erään kauppaketjun valikoimaan kuuluvia ”brändivapaita" tuotteita, yleensä edullisempia kuin vastaavat merkkituotteet. Tarjolla on Ingmanin jogurttia, Valion jogurttia ja Pirkka-jogurttia, jonka valmistajaa emme tiedä. Aivan kuin vanhan ajan sekatavarakaupassa, jossa ei ollut tarjolla monen brandin jauhoja – vain jauhoja, joita mitattiin ruskeaan pussiin.

Tämä tuli mieleeni, kun ryhdyin tutkimaan, mitä klassista musiikkia on tarjolla verkkokaupoissa. Valitsin esimerkiksi Musiikkilataamon. Se on yksi Suomen suurimmista nettimusiikkikaupoista, joka ilmoittaa valikoimaansa kuuluvan miljoona kappaletta. Halusin ostaa Beethovenin viulukonserton.

Yllättäen Musiikkilataamo ei olekaan varautunut siihen, erä joku ostaisi musiikkia säveltäjän nimen mukaan. Hakumahdollisuuksina on vain kappale, albumi ja esittäjä. ”Viulukonsertto” tuottaa tuloksen nolla. ”Concerto” antaa 2624 hittiä, ensimmäisten joukossa Bugs Bunnyn Corny Concerto. Vapaatekstihaussa sanalla ”Beethoven” tulee 1220 osumaa, ensimmäisenä on artisti Beethovenin esittämä Leonore-alkusoitto. Hienoa että ovat saaneet kiinnitetyksi Ludwigin taiteilijakaartiinsa postuumisti, mutta viulukonserttoa ei vieläkään tule vastaan.

Yritetään toisin päin. Anne-Sophie Mutter on tehnyt mallikkaan levytyksen tästä teoksesta, haetaan taiteilijanimellä ”Mutter”. Tuloksena on mm Concerto for violin and orchestra F-duuri, säveltäjän nimestä ei ole tietoa. Beethovenin konsertto on D-duurissa, se ei voi olla tämä. Olisikohan markkinoille vihdoinkin saatu kauan kaivattu Pirkka-viulukonsertto?

Toki nettikaupassa myydään myös klassista musiikkia. Musiikkilataamon suosituin klassinen kappale on Sir Thomas Beechamin Grieg – levytys. Enrico Caruso ja Jussi Björling ovat myös kymmenen eniten myydyn klassisen artistin listalla.

Ma 02.10.2006 @ 13:41admin

Ibsenin opetuslapset

Eugene O’Neillin näytelmässä ”Oi nuoruus” (O wilderness) nuori Richard Miller tulee ensimmäistä kertaa humalassa kotiin ja hätkähdyttää vanhempiaan siteeraamalla suureen ääneen Hedda Gableria. Näytelmän tapahtuma-aika on 1906, ja silloin Henrik Ibsenin teokset olivat monien amerikkalaisten mielestä nuorille sopimatonta luettavaa.

Suomalaisesta näkökulmasta on masentavaa, ettei kukaan täkäläinen kirjailija näytä päässeen lähellekään Ibsenin kansainvälistä merkitystä. Kun toimittaja Martti Puukko vuonna 1996 haastatteli kirjailija Arthur Milleriä tämän kotona Connecticutissa (radio-ohjelmassa Ajan jättämä jälki 27.12.1996), iäkäs kirjailija nimesi epäröimättä 1900-luvun tärkeimmiksi näytelmäkirjailijoiksi Ibsenin, Strindbergin ja Tshehovin. Jo vuonna 1950 Miller oli ohjannut New Yorkissa Ibsenin ”Kansanvihollisesta” oman sovituksensa, jossa päähenkilön vastapuolena oli nouseva mccarthylaisuus.

Ibsenin vaikutus englanninkielisessä maailmassa on paljolti George Bernard Shaw’n ansiota. Shaw julkaisi vuonna 1890 Lontoossa Fabian Societyn julkaisusarjassa vaikutusvaltaisen artikkelin, jossa hän esitteli Ibsenin esikuvana, johon kaikkia muita teatteriesityksiä tulee verrata. Ilmeisesti hän itse onnistui tässä, sillä Shaw’n on arvioitu olevan Shakespearen jälkeen eniten esitetty englanninkielinen näytelmäkirjailija. Suomessa hän ei koskaan ole saavuttanut vastaavaa asemaa. Ainoa radioteatterissa suomeksi esitetty Shaw’n teos on ”Fannyn ensimmäinen näytelmä” (Fanny’s first play, 1911), jonka Marja Rankkala ohjasi 1960. The apple cart (1929) lähetettiin ruotsiksi vuonna 1987 nimellä Kungen tar över. Lisäksi nanny Westerlund ohjasi Radioteaternille 1970 dialogin ”Till äktenskap ledig”, jonka alkuperäisestä nimestä en ole varma (olisiko tämä ”Getting married vuodelta 1909 ?).

O’Neill on ollut radiossa paremmin esillä. Hänen näytelmistään on esitetty ainakin Intohimot jalavien alla (Marja Rankkala 1957), Elektran on murhe (Urpo Lauri 1957), Pisara runoilijaa (Rankkala 1960), Yöportieeri (Kauko Laurikainen 1965) ja Keisari Jones (Lars Thelestam 1988). Ruotsiksi on myös esitetty Erik Ohlsin ohjaama Anna Christie (1980).

Arthur Millerin asema suomalaisessa teatterissa on ollut ainakin yhtä vahva, mutta radioarkistosta ei löydy Milleriltä muita suomenkielisiä kuunnelmia kuin Eugen Terttulan vuonna 1957 ohjaama Tulikoe. A view from the bridge on lähetetty ruotsiksi (Utsikt från en bro, 1959, William Markus), samoin Death of a salesman (En handelsresandes död,1970, Lars Svedberg). En ole ehtinyt tarkistaa, olisiko Milleriä esitetty radiossa suomeksi enemmän 1950-luvulla – tältä ajalta kaikki lähetetyt kuunnelmat eivät ole säilyneet.

Nämä merkinnät saivat alkunsa Ibsenin juhlavuoden juhlinnasta. Arvelin silloin, ettei Ibseniä tänä vuonna huomioitaisi Suomessa. Olin väärässä: Helsingin yliopiston kirjasto, joka tämän vuoden elokuusta alkaen tunnetaan Kansalliskirjaston nimellä, juhlii syksyn ajan kirjailijan muistoa. Keskiviikkona 18.10 klo 17 Linnea Stara luennoi kirjaston auditoriossa ”Surkuhupaisa valtataistelu taiteen kentällä – John Gabriel Borkmanin kantaesitykset Helsingissä 1897”. Mahtaakohan esitys selvittää, miten Svenska teatern ja Kansallisteatteri kilpailivat näytelmän kantaesityksestä?

Ti 26.09.2006 @ 12:09admin

Vapaata musiikkia verkosta – mutta ei ilmaiseksi

Äänilevyteollisuus on huolissaan, kun sen tuottamia levyjä on vapaasti ladattavissa vertaisverkoissa. ”Kukaan ei pysty kilpailemaan ilmaisen kanssa”, myyntimiehet sanovat, ja asiassa on tietty perä. Mutta samalla on unohtumassa, että maailmassa on paljon musiikkia, jota kukaan ei enää omista. Se voitaisiin laillisesta julkaista ilmaiseksi verkossa jaettavaksi. Suuri osa ennen vuotta 1956 ilmestyneistä klassisen musiikin levytyksistä on tekijänoikeudellisesti vapaita.

Kirjallisuudessa ajatus on jo pitkälle toteutunut – Project Gutenberg kerää klassikoita vapaasti netistä ladattavaksi. Musiikin puolella vastaava ”Project Berlineriä” ei ole olemassa. Syynkin voi arvata: tietokoneiden kanssa puuhaavat ihmiset ovat todennäköisemmin kiinnostuneita uudesta musiikista kuin historiallisista levytyksistä. Vertaisverkoista tuskin löytyy Sarasaten tai Paderewskin koottuja levytyksiä.

Ei myöskään näytä todennäköiseltä, että suuret levy-yhtiöt onnistuisivat koskaan julkaisemaan koko back catalogiaan verkkomyyntiin, vaikka levypomot hövelisti lupaavatkin. Esimerkiksi EMI:n katalogi käsittää lähes miljoona musiikkiäänitettä vuodesta 1898 lähtien. Verkkomyynnissä on tällä hetkellä runsaat satatuhatta. Satun tietämään, että EMI:n arkistosta puuttuu merkittävä osa yhtiön maailmanlaajuisesta tuotannosta – olen käynyt paikan päällä Hayesissä. Muilla vanhoilla yhtiöillä tilanne on vielä heikompi. Suurin osa ei edes tiedä, mitä kaikkea ne ovat vuosien mittaan tulleet julkaisseeksi. Vuosien mittaan monet levy-yhtiöt ovat myös tehneet konkurssin, ja arkistot kadonneet taivaan tuuliin. Jos ei ole alkuperäiskappaletta, ei sitä voi laittaa verkkoonkaan.

Tässä tilanteessa on markkinarako uusille yrittäjille. Lawrence Lessig on jossakin sanonut, että vaikka vesi on ilmaista, sen pullottamisesta voi tehdä bisnestä. Lokakuun Gramophone – lehti esittelee kaksi yrittäjää, joiden ideana on julkaista uudelleen keräilijöiltä saatuja historiallisia levyjä kohtuulliseen hintaan. Osa äänitteistä on täysin vapaita, kaikki oikeudet ovat sammuneet. Osassa säveltäjän oikeudet ovat voimassa (esimerkiksi Sibelius), ja yhtiöt maksavat sopimusten mukaiset korvaukset paikalliselle Teoston sisarjärjestölle.

Pristine Audio tarjoaa äänitteitä sekä CD- että MP3-muodossa. Levyt ovat CDR-formaatissa, joten yhtiö voi tuottaa pieniä eriä vähän kysyttyä musiikkia. Kannet voi itse tulostaa verkosta. Gramophonen arvostelija on innoissaan Moura Lympanyn pianolevytyksistä, joita ei ole ollut markkinoilla vuosikausiin.

Classical Music Mobile myy musiikkia vain tiedostomuodossa. Katalogi on toistaiseksi pieni, mutta esimerkiksi Beethovenia on tarjolla 85 levytystä. Sibeliukselta löytyy toinen, viides ja seitsemäs sinfonia, Tapiola ja Heifetzin soittama viulukonsertto. Ohjelmistossa on myös kokonaisia oopperoita, esimerkiksi Tito Gobbin ja Maria Callasin Tosca. Kaikki tiedostot ovat samanhintaisia, ja hinta on vähemmän kuin vesilasi monissa Helsingin ravintoloissa. Tässä esimerkki siitä, miten ilmaishyödykkeen jalostamisesta voidaan kehittää palvelu, joka on myös kuluttajan kannalta mielekäs – jos hyväksyy MP3-muotoon pakatun äänen. Periaatteessa luettelo voisi kasvaa kuinka suureksi tahansa.

Pe 22.09.2006 @ 12:57admin

14,800 musiikkirikollista

”What were you on probation for?”
“Well, downloading,” Raphael said, and gestured at his equipment. “Taking music off the Web. You know, sharing files. Some big German record company came after me, me and a bunch of other people, even some kids, and said we were doing felonies”
The sharp nosed one said, “You were on probation because you were listening to music? This is a crime?”
“They said so,” Raphael said, so I guess it is. “

Donald Westlaken uudessa dekkarissa "Watch your back" rakastettavat linnakundit Kelp ja Dortmunder kohtaavat uuden polven rikollisen, musiikkivarkaan. Westlaken tarina on liioiteltu, mutta vain hieman. Recording Industry Association of America (RIAA), Yhdysvaltain levyteollisuuden keskusliitto on viime aikoina nostanut 14,800 kannetta laittomasta musiikin verkkojakelusta.

Erikoista jutuissa on se, että useimmissa tapauksissa syytettynä on herra X, josta tiedetään vain verkko-osoite. RIAA:n tavoitteena on saada tuomioistuimet määräämään, että verkko-operaattorin on paljastettava osoitteiden takana olevien henkilöllisyys. Epäillyille on lähetetty kirje, joissa heitä houkutellaan maksamaan 3000 dollarin korvaus ja lupaamaan, etteivät he koskaan enää lataa musiikkia ilman korvausta. Viimeisten tietojen mukaan 25 % uhkauskirjeen saaneista onkin jo sopinut asiasta kaikessa hiljaisuudessa.

Aina roiskuu kun rapataan: näin mittavassa operaatiossa osutaan väistämättä sivullisiin. Haasteen saaneiden joukossa on ollut jopa vainajia. Patricia Santangelo, viiden lapsen yksinhuoltajaäiti Wappingers Falls –nimiseltä paikkakunnalta väittää, ettei hänellä ole tietokonetta eikä hän edes osaisi ladata musiikkia. Santangelon tapaus on ensimmäinen, joka on etenemässä oikeuskäsittelyyn saakka, ja siitä odotetaan muodostuvan merkittävä ennakkotapaus.

Electronic Frontier Foundation –järjestön sivuilta löytyy valtava paketti informaatiota käynnissä olevasta kampanjasta. Hakusanat ”RIAA” ja ”lawsuits” tuottavat Googlessa yli kaksi miljoonaa hakutulosta. Suomesta asti meidän on mahdotonta tietää, ovatko rouva Santangelon perilliset ehkä sittenkin surffailleet netissä, ja mikä siinä tapauksessa olisi äitimuorin vastuu paikallisen lainsäädännön mukaan. Tällä ei ole oikeastaan merkitystä, sillä kampanja on jo saavuttanut tarkoituksensa: musiikin maksullinen kauppa netissä on kääntynyt Yhdysvalloissa vahvasti nousuun.

Ma 18.09.2006 @ 16:44admin

Henrik Ibsen radioarkistossa

Henrik Ibsen seisoo joka päivä Norjan Kansallisteatterin edessä, hieman happaman näköisenä kuten useimmissa valokuvissa. Pieni hymy olisi paikallaan, sillä hänen selkänsä takana on parhaillaan käynnissä suunnaton Ibsen-festivaali. Kansallisella päänäyttämöllä pyörii keskeinen tuotanto, vierailijat esittävät klassikoista uusia tulkintoja. Nukkekoti nähdään japanilaisena noh-esityksenä. Hedda Gablerin ohjaaja on tehnyt Tesmaneista modernin lesbopariskunnan.

Ibsenin kuolemasta on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta. Ibsen-vuoden kotisivuilla on tietoja tapahtumista ympäri maailmaa. Kun syöttää hakukoneeseen paikkakunnaksi Helsinki, tuloksena on ”ingen treff”. Suomessa ei juhlavuotta juuri noteerattu. Radio Vega sentään lähetti keväällä uusintana Eddie Stenbergin ohjaaman John Gabriel Borkmanin vuodelta 1956. Hyvin valittu, sillä näytelmän maailmanensi-ilta oli Svenska Teaternissa Helsingissä vuonna 1896, kun Ibsen-kuume oli korkeimmillaan. Kansallisteatteri esitti näytelmän Jalmari Finnen suomennoksena heti tammikuussa 1897.

Radioarkistossa ei Ibseniä ole unohdettu. Vanhin Ibsen-tallenne on osa Kummittelijoiden ensimmäisestä näytöksestä vuodelta 1955, rouva Alving on Emmi Jurkka. Vuonna 1955 ääninauhasta oli vielä pula ja tämäkin pätkä on säilynyt vahingossa. Sääli, sillä Gengangere oli valmistuessaan 1881 niin rajua tekstiä, ettei mikään teatteri uskaltanut ottaa sitä ohjelmistoonsa – ensi-ilta oli norjalaisella amatöörinäyttämöllä Chicagossa. Näytelmän keskushahmona on edesmennyt kapteeni Alving, joka on holtittomien elämäntapojensa seurauksena menehtynyt hankkimaansa sukupuolitautiin. Pastori Manders saapuu kapteenin muistoksi perustetun orpokodin avajaisiin, mutta sytyttää vahingossa koko laitoksen palamaan. Tautia ei nimetä, mutta modernissa tulkinnassa se voisi olla AIDS.

Henrik Ibsen eli aikana, joka muistuttaa monessa suhteessa omaamme. Norja eli taloudellista nousukautta, joka murjoi monet alleen. Ibsenin isä oli aikanaan tehnyt konkurssin, ja monet näytelmien hahmoista ovat nykykielellä talousrikollisia. John Gabriel Borkman on entinen pankinjohtaja, joka on istunut viisi vuotta vankilassa. Kansanvihollisessa teemana ovat teollisuuslaitoksen saasteet, jotka myrkyttävät kylpyläkaupungin rannat. Näytelmä on esitetty radiossa kolmesti, suomeksi 1978 ja ruotsiksi 1963 ja 1974. Edellisessä versiossa tohtori Stockman on vanhaa polvea edustava Runar Schauman ja jälkimmäisessä Nisse Brandt, Svenska teaternin näyttelijäsukupolvien vaihtuminen tulee mielenkiintoisella tavalla esiin.

Ibsen- kiinnostuksen laantuminen näkyy siinä, että vuoden 1980 jälkeen radiossa on tuotettu vain yksi uusi tulkinta. Lauri Sipari ohjasi vuonna 1998 hienon Hedda Gablerin, nimiosassa Erja Manto. Nukkekodista ei yllättäen löydy yhtään kuunnelmaversiota, vaikka se onkin saatettu esittää radion alkuvuosina – sen ajan kuunnelmista ei ole kattavaa hakemistoa. Vuonna 2000 Nukkekoti oli yksi teoksista, jotka esiteltiin Seppo Puttosen sarjassa ”Tuhat vuotta – sata kirjaa”.

Loppuun tunnettu Ibsen-sitaatti Villisorsasta:

Älkää käyttäkö ulkomaista sanaa "ideaali", kun meillä on hyvä norjankielinen sana "valhe".

Ei ihme, että Ibsen joutui viettämään suuren osan tuotteliaimmasta kaudestaan ulkomailla.

Sivut

Pekka Gronow

Pekka Gronow toimi asiantuntijana radion äänitearkistoissa. Hän kirjoitti blogissaan äänitteiden historiaan, arkistointiin ja tekijänoikeuteen liittyvistä asioista.

 

Blogiarkisto

2006

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu