Kesän musiikkijuhlilla voi käydä niinkin, että kieliasiat häiritsevät musiikkielämystä. Kesän ykköskysymys onkin: miten kutsua kanteleensoittajaa? Asian otti esiin kuuntelijamme ja Kantele-lehden päätoimittaja Timo, joka kirjoitti meille näin:

Olen huomannut, että koulutuksen saaneiden kanteleensoittajien keskuudessa on yleistynyt sana kantelisti. Sävelkorvani vieroksuu sanaa. Sillä pyritään ehkä liittymään viulistien, sellistien ja muiden solistien joukkoon, jotta voitaisiin viestiä koulutuksesta. Venäjän kielessä sana 'kantelist' on ollut käytössä jo pitkään, mutta en usko, että sana on tullut lainasanana. Sanan puoltajat vetoavat usein sanoihin huilisti ja kitaristi. Mikä on Aristoteleen kantapään mielipide?

Itseään kanneltajaksi tituleeraavalle Timolle sanottakoon, että tässä asiassa olemme samaa mieltä kuin hän, ja tämän mielipiteen jakaa myös kielitoimiston Taru Kolehmainen. Hän kirjoitti Helsingin Sanomiin aiheesta taannoin artikkelin otsikolla Kantelisti ja urkuristi. Asian ydin on Kolehmaisen mukaan se, että muoto pianisti ja kitaristi on kreikkalaisperäinen –isti-päätteinen muodostelma vierasperäisistä sanoista piano ja kitara. Kantele taas on suomalainen sana ja yksi kielenhuollon perusperiaatteita on se, että vierasta johdinainesta ei tulisi käyttää suomalaisten sanojen johtamiseen. Tämän periaatteen mukaan kantelisti on siis väärin muodostettu. Niin on myös huilisti, onhan huilu suomen kielen sana. Kolehmaisen mukaan suomen kielen lautakunta hyväksyi huilistin pitkin hampain 1980-luvun lopulla, koska se oli silloin jo niin yleinen.

Kanneltaja on siis enemmän suomea kuin kantelisti. Suosittelemmekin kaikille kuulijoillemme oikeaoppista kanneltamista mahdollisimman ahkerasti.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kuulijallamme Tuurella on ongelma. Hän on lähettänyt meille kysymyksen, joka varmasti on käynyt monen muunkin mielessä. Tuure kysyy:

Haluaisin tietää minkä takia räjähtämätöntä pommia kutsutaan suutariksi?

Eivätkä suutarit tähän lopu, eläähän vesissämme myös suutari-niminen kala. Ei ihme, jos sekaannuksia syntyy! Saattaahan vaikkapa pikasuutarin luukulta löytyä nopea kengänkorjaaja, vauhdikas räjähtämätön pommi tai tanakka särkikala.

Kaisa Häkkisen etymologinen sanakirja tarjoaa valoa suutarien sekamelskaan. Kaikki suutarit ovat sukua toisilleen. Vanhin on jalkineseppä-suutari, josta löytyy maininta asiakirjoista jo vuodelta 1561. Sana juontuu latinan suutaria merkitsevästä sanasta sutor, ja se on saapunut meille tyypilliseen tapaan vanhan saksan ja sitten muinaisruotsin sutare-sanan kautta.

Kala-suutari on seuraavaksi vanhin, se on mainittu sanakirjassa vuonna 1637 muodossa sutari. Siihen malli lienee saatu vanhasta saksasta, jossa sana Schluster saattoi merkitä joko jalkineseppää tai kalaa.

Pommihommiin suutari taas ennätti vasta 1800-luvun lopulta. Merkityksen muuttumisen taustana on maaseudun suutarien hätäilemätön liiketoimintatapa: he kiersivät töissään talosta taloon ja joskus jossain talossa riitti korjattavaa pidemmäksikin aikaa, jolloin he luonnollisesti saapuivat seuraaviin taloihin sovitusta aikataulusta myöhästyneenä. Ilmaus jäädä suutariksi levisi ensiksi kivityömiesten puheeseen räjähtämättömän pommin synonyymiksi ja sittemmin sotilaskieleen.

Ikävä kyllä Tuuren ongelmat eivät jää tähän. Suomessa nimittäin esiintyy kolme tukkijäärälajia, joiden nimet ovat räätäli, ranskanräätäli ja suutari. Joten tarkkuutta niiden suutarien kanssa, rakkaat kuulijat!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Modernin tiedostavan ihmisen elo on yhtä nuorallakävelyä. Elämä on kuluttamista, ja kaupan hyllyjen välissä raha, tarpeet ja etiikka kohtaavat niin, että monelta menee sormi suuhun ja jää sinne pysyvästi.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi kanamunat ja kananliha. Ensin kaupunkilaiset valittivat, että ne ovat liian kalliita. Nyt kun ne ovat halpoja, kaupunkilaiset valittavat, että niiden teollinen tuotanto ahtaissa häkkikanaloissa on epäeettistä.

Onneksi meillä on sananvapaus, jolla kanojen asiaa voidaan edistää. Ja mikäpä lehti olisi parempi lintujen puolestapuhuja kuin Aku Ankka! Kaikki Akunsa lukeneet muistavat varmasti vapaiden kanojen ystävän Mummo eli Vieno Ankan tokaisun, joka jo suomenkielisen Aku Ankan varhaisvuosina otti kantaa vapaiden lattiakanaloiden puolesta, kas näin:

Kauhistuksen kananhäkki!

Kyllä! Jos tyydymme teolliseen ruokaan, olemme itsekin teollisia liukuhihnaotuksia! Pois siis roskaruoka, joka muuten on Aku Ankan esittelemä uudissana 1980-luvulta, ja vaatimaan kauppiaalta pöytään kunnon munaa eikä mitään kauhistuksen kananhäkkejä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Uusien perunoiden kausi on nyt kiivaimmillaan. Pohjoismaiden oma herkku viehättää etenkin pohjoismaalaisia itseään ja toreilla varhaisimman perunan timon kausi alkaa vaihtua siiklin valtakaudeksi. Mutta hetkinen: kuka timo? Mikä siikli?

Perunalajikkeiden maailma on kiehtova. Lammilla Hämeessä on perunantutkimuslaitos, jonka johtaja Paavo Kuisma tietää perunasta enemmän kuin meillä on nyt lähetysaikaa kertoa. Meille uusien perunoiden ystäville on kuitenkin oleellista tietää, että timo ei tule jalostajansa nimestä, joka on Eero Varis. 1970-luvun alkuvuosina Varis oli töissä Hankkijalla ja kehitti siellä tämän uuden perunalajikkeen, joka kestää varhaisen istutuksen, jonka kasvukausi on sopivan pituinen ja maku oivallinen. Leikkisä sanonta sanoo, että timo kasvaa vaikka lumihangessa. Hankkijalla oli tuohon aikaan tapana nimetä uusia kasveja Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen mukaan, joten eräs ohralajike sai nimen eero, eräs puna-apilalajike nimen venla ja tämä varhaisperuna sai nimen timo. Aivan, se Laurin yksinkertainen mutta pidetty kaksoisveli.

Siikli taas ei ole sukua siklaukselle eikä työkalu siklille, vaan se on kotoisa versio 1930-luvun saksalaisesta sieglinde -perunalajikkeesta. Ja kuten kaikki oopperan ystävät muistavat, Sieglinde on yksi keskeisistä henkilöistä Wagnerin vuonna 1870 ensiesitetyssä oopperassa Valkyyria. Äänilajiltaan dramaattinen sopraano Sieglinde on Ylijumala Wotanin ja jumalatar Frickan ihmistytär, jonka kaksoisveli on Siegmund.

Tässäpä sulattelemista, kun seuraavan kerran keitämme perunoita. Jos taas pataan osuu kappa bintjeä, muistettakoon sen hollantilaista jalostajaa, opettajaa nimeltään de Vries, joka takapihallaan kehitteli uuden mainion perunalajikkeen 1900-luvun alkuvuosina ja risti uuden herkun bintjeksi erään teini-ikäisen tyttöoppilaansa Bintje Jansmanin mukaan. Kuka vielä väittää, että perunat olisivat tylsiä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kesä on lomamatkailun suurta juhlaa. Moni meistä pakkaa autonsa tai pyöränsä täyteen telttoja, makuupusseja ja kalavehkeitä lähteäkseen perheensä tai ystäviensä kanssa kiertelemään luonnonkauniin isänmaamme äidinkasvoja.

Valitettavasti moderni tekniikka uhkaa vakavasti yhtä kesämatkailun antoisinta puolta. Tarkoitamme tällä navigaattoreita. Auton vakiovarusteena tai matkapuhelimen lisäominaisuutena navigaattori saattaa olla kätevä apulainen, jos pitää löytää perille, eikä osaa lukea karttaa. Mutta minkä monotonisesti reittiä kommentoivassa navigaattorissa voittaa, sen kotimaan paikannimisivistyksessä häviää.

Kuka tahansa osaa ajaa vaikkapa nelostietä pohjoiseen, mutta vain hyvän tiekarttakirjan omistaja oppii, että Pihtiputaan kohdalla hiukan tien itäpuolella on Rummakko, länsipuolella Lumperi ja Elämäjärven kohdalla tien laidasta löytyy paikka nimeltään Makkara. Huikeaa, eikö totta!

Vielä enemmän kartasta ja kesämatkoista saa irti Karttakeskuksen julkaiseman Suomalaisen paikannimikirjan kanssa. Tuhti opus kertoo, mistä maamme paikannimet, kaupungit, vuoret ja laaksot ovat saaneet nimensä. Se kertoo esimerkiksi, että toinen nelostien varren paikka Lusi on saanut nimensä läheisen talon nimestä, joka taas on nimetty isännän ristimänimen Brusi mukaan. Tuosta nimestä on muovautunut Blusi ja vihdoin Lusi, jossa on enää etäinen muistuma siitä, että Brusi on lyhentymä nimestä Ambrosius! Huikean kiehtovaa, eikö totta!

Myykää siis navigaattorinne ja hankkikaa tilalle Suomalainen paikannimikirja! Sen avulla tavallisesta mökkireissustakin saattaa tulla etymologinen suurseikkailu!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Joskus lehteä lukiessa saattaa törmätä aivan uuteen tehokeinoon. Näin kävi loppukeväästä kun silmiin osui Helsingin Sanomien toimittaja Jarmo Huhtasen Välihuomio-kolumni otsikolla Sähkölaskua ei pidä kirota tv:n ääressä.

Ensin Huhtanen käytti noin parin liuskan mittaisessa kirjoituksessaan fraasia kullanarvoinen myyräntyö. Sitten seurasi pari riviä asiaa, jonka jälkeen palstalle ryöpsähti fraasi kyllä maailmanranta neuvoo, vaikka kallispalkkainen se opettajaksi on. Kohta seurasi oma kappaleensa, jossa sanottiin: eli on oravalle oikein, että käpy on jäässä.

Jälleen Huhtanen käytti siteenä kappaleen verran informaatiota, jonka jälkeen hän pääsi jutun lopuksi jälleen asiaan: Energiakeskustelu suksii muutenkin syvää umpihankea. Energiapuheissa pitäisi aina muistaa, että reikä se on rinkelissäkin. Eikä helvetti ole niin kuuma kuin pappi sen saarnaa.

Kuusi jälkiviisautta uhkuvaa vertauskuvaa noin lyhyessä tekstissä sai lukijan lukemaan jutun pariin kertaan, ennen kuin tajusi, mistä on kysymys. Sitten vasta välähti: tässähän on kouluesimerkki siitä, miten esittää konservatiivinen mielipiteensä niin, että tyhmäkin näkee, että tässä esitetään konservatiivista mielipidettä!

Viikon sitaattivinkkinä onkin siis se, että reippaan ryöstöviljelyn avulla vanhat sanonnat eivät enää vie vanhaa viisautta eteenpäin vaan antavat tehokaan viestin siitä, että kirjoittaja ei ole kiinnostunut mistään muista viisauksista kuin omistaan. Ei siis muuta kuin routa porsaan kotiin ajaa ja joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa!

Pasi Heikura
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kesäisten harrastusten parissa voi joskus yllättää luovuuden puuska. Esimerkiksi purjehtiminen tarjoaa nykyajan sisäihmiselle runsaasti uusia virikkeitä. Yksi kiehtova vesillä liikkumisen ulottuvuus laajakaistoihin tottuneelle on viestitys viestilippujen avulla.

Tiedättehän ne kansainväliset signaaliliput, joilla on paitsi oma aakkos-merkityksensä, myös oma erityinen viesti muille vesillä liikkujille. Esimerkiksi A-lippu tarkoittaa myös, että sukeltaja vedessä. Lippujen merkityksiä lukiessa voi vain ihailla, miten suurin osa merkittävistä laivasta laivaan –viesteistä on saatu kiteytettyä pariinkymmeneen lippuun.

Lipuilla voi laatia myös modernia runoutta. Esimerkiksi Urpo voi lukea lipuista nimensä tarkoittavan seuraavaa tiheätunnelmaista runoa:

Olette menossa kohti vaaraa.
Risto,
pyydykseni ovat tarttuneet esteeseen.
Mies yli laidan.

Runoilun keskellä kannattaa muistaa, että mastoon lippuja ei kannata mielivaltaisesti nostella, ettei tule aiheutettua paniikkia muissa veneilijöissä vaikkapa lipulla J, jonka merkitys on: pysytelkää etäällä: aluksella on tulipalo, ja lastina on vaarallisia aineita.

Ja muistutetaan vielä kaikkia juhlintaan valmistautuvia veneilijöitä, että juhlaliputuksessa liput eivät ole sikin sokin vaan järjestyksessä: A, B, C, 1, D, E, F, 2, G, H, I, 3, J, K, L, 4, M, N, O, 5, P, Q, R, 6, S, U, V, 7, W, Y, Z, 8, 1. korvausviiri, 2. Korvausviiri ja 3.korvausviiri. Lippuja T ja X ei tietenkään käytetä, koska ne muistuttavat liikaa Ranskan ja Suomen kansallislippuja.
- - -
Aristoteles(at)yle.fi

On ilmeisesti luonnonlaki, että jokainen sukupolvi joutuu ihmettelemään seuraavan sukupolven huonoutta omaansa verrattuna. Ja jokainen uusi sukupolvi joutuu ällistelemään edeltäjiensä huonoutta ja kapinoimaan sitä vastaan jollain aivan uudella erinomaisuuden alalajilla. Tämän on huomannut myös kuulijamme Maalaismaisteri, joka on kirjoittanut meille seuraavasti:

Olemme varmasti kaikki panneet merkille, kuinka modernilla ihmisellä näyttää olevan patologinen tarve painottaa yhteyksiään alkeellisiin juuriinsa muun muassa urbaaneiden heimojen, TV-selviytyjien sekä tribaalitatuointien avulla. Markus Kajo esitteli hiljan lähetetyssä ohjelmassaan uudissanan, joka päivittää vanhat pakanariitit nykyaikaan varsin ansiokkaasti:

”Ja sitten täällä haahuilee semmosia terroristin näkösiä heppuja, jotka on vissiin tuolta nii YLE X:stä niitä rokkitoimittajia, tai sitte ne saattaa olla jonkun toimittajan lapsia jotka on täällä päässy kasvamaan tommoseen lävistysikään.”

Nyt laitettiinkin luterilaisen Suomen vanhahtava käsite "rippikouluikä" kerralla uusiksi selvästi nykyaikaan sopivammalla käsitteellä "lävistysikä"!

Maalaismaisteri osuu huomiossaan neulan kantaan, jos sanonta sallitaan. Ehkä lävistysikä ei tule olemaan yhtä pitkäikäinen perinne kuin rippikoulu ja konfirmaatio, joilla on takanaan yli tuhannen vuoden perinteet. Mutta tällä hetkellä lävistysiässä moni nuori korostaa pesäeroa lapsuuteensa hankkimalla reiän nenäänsä, kieleensä, napaansa tai ihan mihin haluaa. Tällöin kaikki katsovat ja huomaavat, että tuossa menee nuori, joka on korostanut pesäeroa lapsuuteensa hankkimalla reiän nenäänsä, kieleensä, napaansa tai ihan mihin on halunnut.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Toukotöiden kunniaksi Aristoteleen kantapää tekee nyt hiukan käsitteitä selviksi. Kaikkihan me tiedämme, että kasvit kasvavat maan mullassa. Kasvien siemenet kylvetään ja sipulit sekä mukulat istutetaan maahan. Sieltä ne sitten itävät kunnes on aika korjata vihannekset ja juurekset käyttöä varten.

Tästä aiheesta vantaalainen kuulijamme Teuvo onkin kirjoittanut meille tunteikkaan kirjeen:

Kun puhutaan vihanneksista niin monet sanovat kaikkia kasviksia vihanneksiksi. Lantut ja nauriit, porkkanat ja punajuuret, samaan syssyyn keräkaalit, herneet, tomaatit, salaatit, mitä niitä olikaan, brysselinkaali, kiinankaali. Mielestäni se syötävä kasvis, joka kasvaa maanpinnan yläpuolella on vihannes, josta tehdään mm. salaattia. Maan sisällä muhiva kasvin syötävä osa on juures.

Teuvo on oikealla asialla. Ja mikä parasta, hänen neuvoaan noudattamalla ruokavaliomme monipuolistuu, kun emme syö pelkkiä vihanneksia vaan sekä vihanneksia että juureksia!

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Kauhavan rauta ei ruostu ja siksi onkin aina kiinnostavaa saada kuulijapalautetta Kauhavalta. Anu Nahkala kirjoittaa meille parin viikon takaisesta fraasirikostuomiosta, jossa tuomitsimme urheilutoimittajan hänen käytettyään ilmausta mennä kuppi nurin jääkiekkoilijan suuttumuksesta. Anu kirjoittaa näin:

Annoitte äskettäin tuomion viikon sitaattirikoksesta hätäisesti. Kun Kauhavalla, Etelä-Pohjanmaan ytimessä, menee kuppi nurin,
kyseessä ei välttämättä ole kuolo vaan joskus sekin, että päreet palavat.
Tein pikaisen gallupin suvun piirissä ja työpaikallani. Tulos oli se, että
osan mielestä ilmaus tarkoittaa kuolemaa, kuten te väititte, joillekin oli
itsestään selvää, että hermothan siinä menivät. Itse olen ehdottomasti
jälkimmäisen kannalla. Rikosta ei siis kaikkien osavaltioiden lainsäädännön
mukaan ole tapahtunut; tuomittu vapaaksi!

Aristoteleen kantapään fraasirikosoikeusasiamies on järkyttynyt syyttömänä tuomitun fraasirikollisen kohtalosta. Soitto Kielitoimistoon nimittäin valaisee, että kun kuppi menee nurin, ihminen saattaa eri sanakirjojen mukaan paitsi suuttua ja kuolla, myös väsyä ja luovuttaa pelin! Kyseessä on siis yllättävän monella tavalla käytetty ilmaus ja tuomio on ollut oikeustermeillä ilmaistuna hiukan hätäinen.

Sitaattivinkkinämme olkoon siis se, että aina ennen kuin käytämme jotain ilmausta, jonka merkityksen luulemme tietävämme varmasti ja tarkkaan, soittakaamme kuitenkin Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen murreosastolle ja kysykäämme, pitääkö tietomme paikkansa. Oli kyse sitten suuttuneista urheilijoista tai värikäskielisistä urheiluskribenteistä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi