Tunnemme lukuisia vanhan kansan viisauksia, lentävien lauseiden viisauksia ja itämaiden viisauksia. Mutta kuka meistä tuntee tyrvääläistä viisautta? Tyrvää eli ruotsiksi Tyrvis eli alkujaan Ala-Sastamala on vanha, 1439 syntynyt pirkanmaalainen kunta, josta erotettiin vuonna 1913 Vammalan kauppala. Vuonna 1973 Tyrvää liitettiin Vammalaan, ja on siis osa nykyistä Sastamalaa.

Tyrväällä on ollut sivistystä jo pitkään ja viime vuosien kotiseutuahkeruuden ansiosta sekä Tyrvään murteesta että tyrvääläisestä viisaudesta on saatu omat kattavat selvityksensä kirjojen muodossa. Tyrvääläisiä sananparsia — hauskoja ne on omatekoset mukulat on tuhti paketti aiheen mukaan järjestettyjä tyrvääläissanontoja ja Pekka Vuoren hilpeitä piirroksia.

Monet kirjan sanonnoista ovat tietenkin tuttuja muualtakin Suomesta kerätyistä sananparsikokoelmista, mutta löytyy kirjasta tietenkin silkkaa tyrvääläisyyttäkin. Tai ainakin voi kuvitella löytävänsä, sanontojen reitit ja alkuperät kun ovat usein monimutkaiset ja historian hämäryyden vuoksi tutkimattomat. Hauskaa luettavaa sanonnat tietenkin ovat, ja sivistävää. Miäs on sanansam mittane vaikka kolmituumanenki vahvistaa sen, että suhteellisuudentaju ja huumori kulkivat jo talonpoikaisyhteisössä käsi kädessä. Kun on kylä hyvä, on korim paha pätee yhä: se joka koettaa liikaa tyydyttää työelämän vaatimuksia kodin ulkopuolella, ei ehdi olla kotona niin paljon kuin perheellisen olisi hyvä.

Mutta kun aina valitetaan siitä, että kansanperinnettä siistitään epäaidoksi, tällä viikolla valitsemme viikon sitaattivinkiksi aidon lihallisen kansanperinteen järkäleen. Näin on Tyrväällä sanottu pitkistä ihmisistä:

On nim pitkä, ette piaruansak kuule.

Vaurasta seutua on Tyrvää, kun on noin pitkiä ihmisiä kasvanut!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nyt otamme rohkeasti oppia vierailta kansoilta radiota kuuntelemalla ja puntaroimme, minkä Paula Laajalahden keräämän ja kääntämän wolofilaisen sananlaskun nappaamme osaksi suomalaista viisausperinnettämme. Sillä viisaushan ei vähene jos sitä jakaa ja opettelee muilta, vaan päinvastoin!

Osa sananlaskuista on Senegalissakin niin tiivistä viisautta, että pikemminkin mieleen tulee arvoitus: muna ei paini kiven kanssa viittaa varmaankin siihen, että ei kannata alkaa kovempiensa kanssa kilpasille. Sanonta yksi käsi ei voi taputtaa herättää määrätietoisuudellaan kunnioitusta, vaikka sen merkityksen ytimeen ei aivan heti pääsekään.

Yksi keskeinen vanhojen viisauksien aiheista on viisaus itsessään. Wolofilainen sanonta viisas tietää paljon, mutta puhuu vähän jatkaa yleismaailmallista yhteisymmärrystä siitä viisauden laadusta, joka Suomessa on tunnettu muodossa puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Tunteiden hillinnän ja sosiaalisen tasapainon saavuttamisen välineistä selkeintä tekstiä puhuu taas seuraava wolofilainen viisaus:

Vihaa ei ole, vaan puuttuu keskustelua.

Voisiko rauhannobelisti Martti Ahtisaaren kansa jättää tällaisen sananlaskun käyttämättä? Ei, koska olemme myös yksi maailman väkivaltaisimmista kansoista, joka heiluttaa puukkoa ja puntaria mieluummin kuin puhuu asiat halki.

Siispä vihaa ei ole, vaan puuttuu keskustelua jokaisen kansalaisen sananlaskukokoelmaan niin kuin olisi jo!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaiseen jämäkkään kansanluonteeseen kuuluu olennaisesti erinomainen itsetunto. Se on niin hyvä, että voimme jäljitellä muualla maailmassa vellovia muotivirtauksia ilman, että tuntisimme itseämme lainkaan perässähiihtäjiksi, apinoijiksi tai sätkynukeiksi. Ei, mehän jäljittelemme mitä tahansa, ja olemme samalla oma itsemme!

Joskus nappaamme ulkomaiden värikkäästä muotiaatepaletista sellaisiakin ajatuksia, jotka meillä jo on. Yksi uusimmista tällaisista muodinoikuista on vastine alituiselle kiireelle, ja siitä kerrotaan naistenlehtien kansissa nimillä slow life, downshifting ja leppoistaminen.

Onneksi meillä on Matti Mäkelä, joka kirjoittaa modernista suomalaisesta maailmanmenosta vilkuilematta alituisesti ulkomaisiin trendioppaisiin. Mäkelältä ilmestyi aivan äskettäin kirja Metsäläisen saarnakirja, jossa hän päivittää nykysuomalaisen suhdetta metsäläisyyteensä.

Yksi metsäläisyyden puntaroinnin sivutuotteista on Mäkelän lanseeraama pätsäily. Hänen mukaansa:

"(...) tehomaailman terveydenhoidossa tunnetaan etäisesti eläkeikää lähestyvä ihminen, joka ei enää kykene osallistumaan työelämään mutta ei ole sairaskaan. Tuo ihminen elää metsien lähellä, pätsäilee mökissään, kalastelee, tekee polttopuita. Tulee vähällä toimeen. (...) Pätsäilijä nauttii kaikista ihmisistä eniten olemassaolostaan."

Siinä se on! Emme me tarvitse downshiftingia, kun meillä on pätsäily! Emmekä me tarvitse trendilehtiä kuten Vogue, Wired tai China Daily kun meillä on metsät ja Matti Mäkelä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kukaan ei varmaan uskonut, että masennuksesta tulisi sellainen kansantauti teollistuneisiin länsimaihin, kuin siitä on tullut. Yhtä vähän psykologit osaavat sanoa, mistä se johtuu. Masennus saattaa iskeä keneen tahansa, vaikka tietenkin vastoinkäymiset saattavat yhä murtaa mielen pitkiksi ajoiksi. Ehkä sosiologit ja historioitsijat vasta vuosien päästä osaavat sanoa, miksi massamasennus meidän aikaamme iski.

Suomessa on perinteisesti puhuttu, miten mustat pilvet peittävät auringon valon masennuksen yhteydessä. Bulgarialais-ranskalainen filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva taas on kirjoittanut masennuksesta otsikolla musta aurinko. Masennus on myös tuonut kieleemme englannista hiukan kömpelön suoran käännöksen musta koira. Valtakunnan suurin lehti Helsingin Sanomatkin otsikoi huhtikuun alussa, että:

Masennuksen mustan koiran voi kesyttää internetin avulla.

Musta koira juontuu Ison Britannian suurmieheltä Winston Churchilliltä, joka kärsi kausittaisesta masennuksesta koko elämänsä ajan. Hän kutsui masennustaan black dogiksi ja tätä kaikkien aikojen suurimmaksi brittiläiseksi äänestetyn miehen vaivaa on analysoitu monen kirjan verran. Churchillin masennuksen syynä pidetään lapsena koettua rakkaudettomuutta, jonka katsotaan johtaneen paitsi masennuskausiin, myös valtiomiehen suunnattomaan kunnianhimoon.

Ehkä Churchillin musta koira antaa meille aktiivisemman roolin masennuksen voittamiseen kuin kotoisat mustat pilvet. Mustat pilvet vyöryvät ylitsemme meistä riippumatta, kun taas musta koira voi olla seuralainen, jonka voimme kesyttää ja laittaa vaikka komeroon jäähylle, jos se on opetuksistamme huolimatta on kuriton.

Istu! Seuraa! Anna tassua!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Seksuaalislangia on ollut varmaan aina — onhan kaikille tabuille yleensä keksitty kiertoilmauksensa — mutta itävaltalaisen psykologin Sigmund Freudin teoriat ihmismielen syövereiden tutkimuksessa ovat antaneet sukupuolielämän slangille uutta uskottavuutta ja tieteellisen tutkimuskohteen aseman. Seksuaalislangi ei enää ole pelkkää rahvaanomaista katukieltä, vaan ilmentymää ihmisen piilotajunnasta.

Niinpä viime vuosikymmenien seksuaalinen vapautuminen on tavallaan yliseksualisoinut kielemme. Usein saa varoa suutaan tai korviaan, kun puhutaan vaikka munkeista, seipäistä tai käsitöiden tekemisestä.

Vaikka Aristoteleen kantapää suositteleekin avoimuutta kaikilla elämän osa-alueilla, ylenpalttinen kaksimielisyyksien viljely tuottaa yleensä vain viestinnän sekavuutta ja keskenkasvuista kikattelua. Niinpä muistutammekin arkitajunnan arkisuudesta freudilaisen kansanperinteen sanoin:

Joskus sikari on vain sikari.

Muistakaamme siis, että fallos- ynnä muut symbolitkin ovat vain symboleita, ja vaikka ne sopisivatkin liukkaasti suuhun, ei niillä kannata sohia joka paikkaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aika on aikaa, tulevaisuus muuttuu koko ajan nykyisyydeksi ja valuu sitten saman tien muistoihimme menneisyytenä. Kielen ja ilmausten kannalta kaikki aika ei kuitenkaan ole samanarvoista: monet ilmaukset on varattu vain tietynlaisen ajan ilmaisemiseen ja muissa yhteyksissä ne särisevät, harhauttavat ja ovat kulmikkaita.

Ystävämme Eero valittaa meille yhdestä tällaisesta ilmiöstä. Kyseessä on etenkin urheiluselostajien puheenparteen juurtunut omituinen tapa viitata menneeseen aikaan.

”Melko usein olen viime aikoina kuullut joidenkin radiotoimittajien käyttävän nurinkurisesti ilmaisua lähiaikoina. Esimerkiksi näin:

Lähiaikoina naishiihtäjämme ovat onnistuneet erinomaisesti.

Tietenkin pitäisi sanoa viime aikoina tai lähimenneisyydessä. Lähiaikoina tarkoittaa tulevaa ja viime mennyttä.”

Viikon sitaattivinkkinä onkin se, että kun puhumme menneisyydestä, älkäämme sekoittako siihen tulevaisuuden termejä kuten lähiaikoina, vaan sanotaan jämäkästi viime aikoina!

Kiitämme Eeroa lähettämällä hänelle viikon kirjallisuuspalkinnon, joka on tälläkin kertaa uutuuttaan hohkaava arvoteos nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata. Kiehtovia lukuhetkiä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Pääsiäisen keskeinen sanoma monien samansuuntaisten viestien joukossa on siis se, että hyvä voittaa pahan ja elämä voittaa kuoleman. Kristillisessä perinteessä tämä sanoma nousee Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja sen jälkeisestä ylösnousemuksesta.

Pääsiäiskertomuksen koskettavuus ja tuskallisuus syntyy päähenkilö Jeesuksen kannalta siitä, että hän kävelee kohti kuolemaa tietoisena kohtalostaan. Juudas pettää hänet, roomalaiset vangitsevat hänet, väkijoukko tuomitsee hänet, eikä kukaan pane hanttiin - ei edes Jumalan poika itse. Kertomuksen voi lukea vertauskuvana siitä, että jokaisen ihmisen on kuolemansa kohdattava ennen kuin olemme valmiita ylösnousemukseen. Ja arkisemmin: lopulliselta tuntuvia ratkaisuja ei kannata pelätä, niiden jälkeen meille avautuu uusi elämä.

Lohduttavaa on lukea, mitä aiheesta kirjoittaa Lennart Meri sivistyneessä kirjassaan Hopeanvalkea selvittäessään itämerensuomalaisten muinaisia polttohautaustapoja. Vanhat historioitsijat kirjoittivat Suomenlahden etelärannan suomensukuisen heimon suhtautumisesta yhteisön jäsenen kuolemaan niin, että "eivät he koskaan erityisemmin sure omaisensa kuolemaa". Meri lisää perään vielä tarvastulaisen sanonnan kuolemisesta:

Joka kuolee, lähtee kotiin.

Tässä esi-isiemme viisaudessa riittääkin meille miettimistä pääsiäiseksi ja miksei ihan loppuelämäksemme.

– – –

arisototeles(at)yle.fi

Taloudellinen lama ei ole naurun asia ja niinpä sitä torjutaankin kaikin mahdollisin keinoin. Niin toimittajat kuin eri maiden talousviskaalit, rahoitustirehtöörit sekä finanssikekkeruusit kehittelevät vimmatusti erilaisia työkaluja laman taltuttamiseksi.

Kuulijanimimerkkimme Eräs Nimetön Vaan on kiinnostunut työkalujen kehityksestä:

”Viikonlopun Ykkösaamussa pohdittiin keinoja torjua lamaa. Itse riemastuin Euroopan keskuspankin keinoista:

Kun korko alkaa lähestyä nollaa, on EKP:lle yhä tärkeämpää muistuttaa, että sen työkalupakissa on jäljellä muitakin vempaimia kuin korkoruuvi.

Haluaisin mielelläni nähdä loput työkalut. Onkohan pakissa myös veroleikkurit ja velkatunkki?”

Kuulijamme on aivan oikeassa, veroleikkurihan on ollut Suomessakin pitkään käytössä, kun budjettiriihessä on oikein huhkittu. Velkatunkilla taas saadaan valtiovankkurin pohja irti maasta siksi aikaa, että vauriot saadaan korjattua. Lamantorjuntakalupakista löytyvät tietenkin myös juustohöylä ja jonkinlaiset putkipihdit rahahanojen kunnostamista varten. Ja onhan menoja myös saksittu kautta vaikeiden aikojen. Kaiken kaikkiaan työkaluja on ilahduttavan laaja valikoima!

Käytä sinäkin oikeaa työkalua oikeassa paikassa!
– – –
alivaltiosihteeri(at)yle.fi

Nyt Aristoteleen kantapää puhkuu intoa juuri lukemansa kirjan vuoksi. Viron jo edesmennyt presidentti Lennart Meri oli koulutukseltaan historioitsija ja kielimies ja hän teki useita matkoja suomensukuisten kansojen pariin Siperiaan. Yksi tulos kaikesta tästä on vuonna 1983 suomeksi ilmestynyt kirja Hopeanvalkea.

Hopeanvalkea on eräänlainen matkakirja. Se matkaa antiikin tutkimusmatkalaisten kanssa pohjoiseen ja tulkitsee uudestaan Pytheas Massilialaisen, Tacituksen ja kymmenien muiden klassisten kirjoittajien kuvauksia pohjoisista seuduista. Maallikko seuraa ihmeissään, kun Meri yhdistää nerokkaasti eri kirjoittajien faktoja toisiinsa. Laaja-alaisen tiedon lisäksi suomalaisen lukijan silmiä avaa suomensukuisten kansojen historian lukeminen virolaisesta näkökulmasta.

Keskeistä osaa kirjan kudelmassa näyttelee 450 -tonninen rautameteoriitti, joka putosi Saarenmaalle noin 2 500 vuotta sitten. Meri koettaa tavoitella vanhoista kirjoituksista, kansanperinteestä ja paikannimistöstä kaikuja tuosta pientä atomipommia vastanneesta meteoriitin törmäyksestä. Ja yksi Meren esittämä kaiku on vanhojen karttojen Ultima Thule. Ultima tarkoittaa äärimmäistä, mutta mikä on thule? Meren mukaan Eurooppa- keskeinen tiede on liian hätäisesti tuominnut sanan etymologian hämäräksi, kun sen juuri on selvästi suomensukuisten kielten tulta merkitsevässä kantasanassa tule. Ultilma Thule on siis Tulensaari, Saarenmaa, jonne tulipallo aikoinaan putosi. Ja kuinka ollakaan, tuli ja kuumuus on latinaksi aestus, josta taas tulee eestiläisten nimitys! Totta kai! Tiedemaailma on vaiennut Meren teorioista kokonaan, mutta se ei estä meitä nauttimasta miehen laaja-alaisesta esityksestä. Ja miettimästä historiaa pronssikaudelta nykypäivään hetken niin, että keskipisteessä on Saarenmaa.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Tasan vuosi sitten nukkui pois suomalaisen lehdistön merkkimies Jyrki Hämäläinen. Hämäläistä ei muistella sanomalehdistön uudistajana tai taide-esseiden uudelleenkeksijänä, mutta suomalaiseen popjournalismiin hän jätti voimakkaan jäljen. Hämäläinen ihaili monessa asiassa sitä, miten pop-musiikin synnyinmaassa USA:ssa asiat tehdään. Elvis oli hänen suuri idolinsa ja Las Vegas merkitsi hänelle parasta, mitä viihteessä voi olla. Ja amerikkalaista iskevyyttä hän toi Suomen nuorison tajuntaan 35 vuoden ajan Suosikki-lehden päätoimittajana.

Tyyliin kuului oman persoonan esille tuominen. Niinpä pääkirjoitus ei ollut nimeltään vaikkapa Hämäläisen hissuttelua vaan otsikko huusi: Tiikeri Jyrähtää ja kuvassa päätoimittaja Jyräys Hämäläinen oli tyypillisesti nyrkkeilyhanskat tanassa. Hämäläisen haastatteluihin kuului yleensä myös valokuva kirjoittajasta poseeraamassa tähden kanssa. Tästä syntyi suomalaiseen tiedotuskeskusteluun hieman alentuva käsite pönötysjournalismi.

Elvis-innostus näkyi parhaiten siinä, että ainakin kerran vuodessa Suosikki omisti oman erikoisnumeron Elviksen elämälle. Ja koska Elvis on kaikista suurin, tavallinen erikoisnumero ei riittänyt hänen arvolleen. Oli kultanumeroita, platinanumeroita, ja kun nämäkin alkoivat kutistua Elviksen kasvavan legendan rinnalla, syntyi suureellinen käsite turbotimanttispeciaali.

Vaikka muutama sukupolvi on kirjoittanut pop-musiikista jo Hämäläisen jälkeen, kukaan ei ole vielä ylittänyt adjektiivia turbotimantti. Olkoon siis turbotimantti meille muistona jyrähtelevästä Jyräyksestä, joka muuten vilkuttaakin meille tuolla pilven reunalla itse Elviksen kanssa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi