Monen mielestä television saippuaoopperat kuten Kauniit ja rohkeat eivät edusta todellisuutta vaan ovat eskapismia eli pakoa todellisuudesta. Yhdessä asiassa boldis on kuitenkin aivan kuin suoraan meille kaikille tutusta modernista elämästä: sarjan henkilöiden perhesuhteet ovat kuin suoraan uusperheiden käsikirjasta.

Uudet perhemuodot ovat olleet puheenaihe Suomessa jo muutaman vuoden ajan. Avioerot ovat yleisiä, ja tämä merkitsee myös sitä, että usein toista kertaa yhteen menevät aikuiset tuovat perheeseen lapsensa aiemmista liitoista. Samalla liittoon tulevat mukaan tietenkin myös lasten toinen biologinen vanhempi uusine suhteineen, biologiset mummut ja vaarit entisen puolison puolelta ja niin edelleen. Vaikka tätä on tapahtunut kaikkialla maailmassa aina, ilmiön laajuus on tehnyt siitä erityisen nimen väärtin.

Ja sanakirjan arvoisen. Vastailmestynyt Anne Kurjen laatima Uusperhe – suomi -sanakirja kokoaa yhteen pienen kirjallisen sanoja ja tarinoita aihepiirin ympäriltä. Kirja kertoo, että sana uusperhe tulee englannin sanasta newfamily; että nykyistä elämänkumppania tarkoittava sana nyxä on muunnelma entistä tarkoittavasta sanasta exä; että lasten elämän liialliseen helpotukseen kuuluvat sirkustelu ja kurlaus (sanasta curling-vanhemmuus) ovat virheitä ja muistuttaa, että nykyisen aviomiehen rasittava ex-puoliso naakka on kuitenkin joskus ollut oikea joutsen tälle miehelle.

Kirja tarjoaa realistisen kuvan uusperheen arjesta. Tämän kirjan pitäisi jokaisen parisuhteeseen halajavan lukea, samalla tavalla kuin synnytysvalmennuksen pitäisi olla pakollinen jokaiselle sukupuoliyhdyntää suunnittelevalle.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kun suomalaista asiakaspalvelua ja asiakastapahtumia ylipäänsä tutkii tarkemmin, myytti huonosta palvelusta rapisee alas rapsakasti rahahdellen. Kaikki palveluammattien ammattilaiset eivät töksäyttele, ärise ja murise, kuten todeksi väitetty klisee kuuluu.

Tai ehkä töksäytteleekin, mutta se johtuu siitä, että asiakas töksäyttelee myös. Kaikki eivät pidä sitä epäkohteliaana, toisinaan tuntuu siltä, että meistä suomalaisista on mukavaa ja jopa modernin kaupunkilaista asioida liikkeissä anonyymisti ilman että kukaan puhuttelee murahtelua kummemmin. Eikö näin juuri suurkaupungeissa toimita!

Oli kaupunki suuri tai pieni, kaikkiin pätee sama kansainvälinen vanha viisaus, jonka eräs tunnettu suomalainen muoto on tämä: niin metsä vastaa kuin sinne huuhutaan.

(http://lauhakan.home.cern.ch/lauhakan/bookrespond.asp?whichcode=M6e&whichnb=10&whichproverb=Niin%20mets%E4%20vastaa%20kuin%20huuhutaan)

Jos haluat, että kanssaihmisesi pitävät sinua halpana makkarana, kohtele heitä kuin halpaa makkaraa. Jos haluat, että ympäristösi ihmiset kohtelevat sinua ihmisenä, kohtele heitä ihmisinä. Tämä sääntö on toiminut tuhansien vuosien ajan kaikkialla missä metsiä on kasvanut ja metsiin on huudettu, eikä se lakkaa toimimasta vaikka metsistä on tehty puistoja!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Carl Axel Gottlund oli paitsi äkkiväärä kulttuuripersoona, myös hämmästyttävä monipuolisuusmies. Hän oli mm. opettanut Saukko -nimisen villakoiransa tekemään korttitemppuja ynnä muuta taidokasta. Mutta tutkitaanpa nyt hiukan hänen Runola-eepostaan. Ensimmäisinä vuosina ilmestymisensä jälkeen Kalevala oli melkoisen kritiikin kohde. Risto Pulkkinen kirjoittaa, että jos joku olisi noina vuosina kirjoittanut vakuuttavamman eepoksen, se olisi saattanut syrjäyttää Kalevalan. Tätä Gottlund yritti Runola-eepoksellaan.

Runolan päähenkilö on Skaldi, joka lähtee matkalle kuolleiden valtakuntaan eli Runolaan kuuntelemaan suomen kieltä puhtaimmassa alkuperäisessä muodossaan. Saattajakseen hän saa suomalaisten kulta-ajan heeroksen Väinämöisen. Matkalla kohdataan mm. monia naisenhahmoisia jumaluuksia, kuten Toivotar, Onnetar sekä Tiijotar ja mahtuupa mukaan todennäköisesti suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen masturboinnin kuvauskin. Mukana on myös Saunatar, ja saunan suomalaisia myyttisiä ulottuvuuksia Gottlund kuvaakin Pulkkisen mielestä jälleen ensimmäisenä. Runola päätyy kehotukseen käyttää suomen kieltä ja lupaukseen siitä, että Runolassa odotetaan tätä kehotusta tottelevia:

Viimein majoihin manalan, Teijän lähtiissän lepohon
Taivalaiset asteloovat, Onnelaiset ootteloovat
Soahaksensa teijät sinne, Sinne ikuisaan ilohon
Kussa autuaat asuvat, Kuuluu kansan kuuluisimmat.

Näissä Runolan loppusäkeissä kuuluu vahvana Gottlundin suosima savon murre. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy, miksi taiteellisesti ohut teos ei noussut kansalliseepokseksi vaan lähinnä pilasi kirjoittajansa maineen.

Mutta älkäämme lannistuko: Gottlund kehitti myös useita uudissanoja, joista mm. sana sointu on yhä keskuudessamme. Kun siis kuulemme kauniin soinnun, muistakaamme Carl Axel Gottlundin monipolvista elämää!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Elämme kiihkeitä aikoja. Taloudellisten ja poliittisten mullistusten lisäksi me kaikki jännitämme sitä, onko ympärillämme kasvamassa pullamössösukupolven ja perunalastusukupolven lisäksi kalapuikkosukupolvi. Vaikka kalapuikko on jo vanha keksintö, se on alkanut kummitella ympärillämme vuosittain monissa rooleissa. Kalapuikkohan keksittiin 1929 Iso-Britanniassa, kun ensimmäisien pakastinten kanssa tehtiin kokeiluja erilaisten einesruokien kehittelemiseksi. Turskasta valmistetut kalapuikot saavuttivat Britanniassa suuren suosion kuitenkin vasta televisiomainonnan myötä 50-luvun lopulla.

Vuosi sitten tuo einesruokien klassikko nousi Suomessa kaikkien huulille, kun eduskunnan kähmintäjupakan yhteydessä alettiin puhua kalapuikkoviiksistä. Kalapuikolla haluttiin viitata paitsi viiksien tiettyyn muotoon, myös korostaa tämän miestyypin arkisuutta ja ehkä jopa epämiellyttävyyttä.

Nyt kalapuikko on taas meidän kaikkien lautasellamme. Internet-yhteisöissä nuoriso liittyy kilvan Neljäs kalapuikko -nimiseen ryhmään. Ryhmän nimi viittaa kohuun, jota yritettiin nostaa vantaalaisessa koulussa tapahtuneesta sekaannuksesta, jossa oppilaalle ei annettu ruokalassa kuin kolme kalanpalaa. Sensaatiolehdet tulkitsivat suurehkot kalanpalat virheellisesti pienehköiksi kalapuikoiksi ja revittelivät aiheesta näyttäviä otsikoita. Internetin Neljäs kalapuikko -ryhmä on perustajiensa mukaan tarkoitettu kaikille niille, jotka ei tyydy tavanomaiseen, vaan haluavat vielä vähän lisää, eli neljännen kalapuikon. He haluavat vakiinnuttaa ilmauksen neljäs kalapuikko tarkoittamaan pientä luksusta arjen keskellä. Ja tarkoitus on myös jäädä historiaan:

”Jos oikein kovasti panostamme asiaan, joskus 2080-luvulla ihmiset kirjoittavat Hesarin Kysy Kirstiltä -palstalle kysyäkseen, mistä kummasta on lähtöisin suosittu sananparsi ottaa neljäs kalapuikko.”

Saa nähdä, miten tämä tarkoituksellinen puhekielen manipulointi onnistuu internet-sukupolvelta. Me muut jätämme kalapuikot vastedeskin pakastealtaisiin ja ostamme tuoretta kotimaista kalaa, kuten vaikkapa madetta, joka on näin keskitalvella parhaimmillaan.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Liki kaikki suomalaiset tuntevat Runebergin Vänrikki Stoolin alkusanat. Runoelmahan alkaa Maamme-laululla, josta me kaikki luultavasti muistamme ainakin ensimmäiset seitsemän sanaa. Runebergin Hirvenhiihtäjien arkinen alku sen sijaan lienee oudompi:

Torpass´ iltanen äsken ol´ ollut. Pintava pöytä
siin´ oli tähteineen: läpileivänkantoja, tuoppiin
kaljaa, kuppeihin perunoita ja muikkuja jäänyt.

Sitaatit Runebergin teoksista elävät omaa elämäänsä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Pilven veikko tai pilviveikko, joka on vakiintunut synonyymi mietojen huumausaineiden käyttäjästä. Onhan sanalle pilvi vakiintunut sivumerkitys kannabiksen lehtinä ja niiden polttamisen tuottamana olotilana. Harva muistaa, että Pilven veikko — eli Pilven veli, kuten Juhani Lindholmin uusi suomennos sanoo — on Vänrikki Stoolin ensimmäisen kokoelman kolmas luku. Se kertoo syrjäisen torpan lapsettoman avioparin luo sattumalta saapuneesta orpopojasta, josta kasvaa vuosien mittaan riuska mies. Kun sota tulee liian lähelle tämä ”tuulen lapsi” osoittaa miehuullisuutensa vihollisen kurittajana, saaden lopulta surmansa.

Pilven veikon legenda on peräisin Perhosta, Porasen kylästä. Samuli Paulaharju on kirjoittanut vanhojen perholaisten keskuudessa eläneen tarinan ylös raadollisemmassa muodossa. Runebergin romanttinen versio tarinasta on antanut aiheen tulkinnoille, joiden mukaan Pilven veikko on taruolento ja luonnon ruumiillistuma.

Niinpä Runebergin päivän kunniaksi Aristoteleen kantapää haluaa muistuttaa, että Pilven veikko ei ollut piippumiehiä, mutta majuri von Fieandt oli!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Martti-nimen suosio on ollut Suomessa valitettavassa alamäessä viime vuosikymmenet. Väestörekisterin etunimihaun mukaan nimen huippuajat osuivat kaksikymmenvuotisjaksoon 1940–59. Silloin nimen sai liki 20 000 poikaa eli keskimäärin liki tuhat vuodessa, kun taas viime vuonna kastettiin vain 121 Marttia.

Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosasto nostaakin nyt häpeilemättä Martti-nimen profiilia ja suosittaa tätä suuren rauhanmiehen ja nobelistin nimeä kaikille tuoreille poikavauvoille. Martti ei nimittäin ole mikä tahansa harmaan arkipäiväinen nimi vaan kantaa mukanaan muinaisjumalista auraa.

Nimitutkija Minna Saarelma nimittäin esittää kiehtovan näkökulman Martti-nimeen. Nimen taustallahan on latinankielinen Martinus, joka merkitsee sodanjumala Marsille kuuluvaa eli sotaisaa. Niinpä on mielenkiintoista, että Nobelin rauhanpalkinnon saa mies, joka on nimensä mukaan sotaisa.

Vaan toisaalta asiahan on päivänselvä: Martti Ahtisaari on julistanut sodan rauhan puolesta! Hänhän sai palkinnon juuri siksi, että hän taistelee rauhan puolesta kaikilla mahdollisilla rintamilla. Hän on rauhanhieronnan palkkasoturi!

Ei siis muuta kuin Herran rauhaa ja lisää Martteja väestörekisteriin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Peter von Bagh totesi Olavi Virta -dokumentissaan vuonna 1972, että ”iskelmä on kansakunnan salattu historia”. Ehkä tämän pohjalta ei kannata lähteä tulkitsemaan hittilistojen ja Suomen poliittisen lähihistorian korrelaatioita, mutta joskus iskelmä kertoo tahallaan tai tahattomasti jotain elämästämme.

Matti Huhta julkaisi alkusyksystä laululyriikan fraasikirjan nimeltään Aamunkoista tähtiyöhön. Kirja on läkähdyttävä kokoelma iskelmän fraaseja eri aihepiireittäin, vaikka rakkauselämä eri vaiheineen luonnollisesti täyttääkin kirjan lähes kokonaan.

Huhta tekee kuitenkin kiinnostavan huomion luvussa Rakkauden jälkeen. Ensin hän toteaa, että vaikka rakkaudesta on tehty iskelmiä paljon, erosta tehtyjen iskelmien määrä on kuitenkin selvästi suurempi. Kiinnostava on myös eron kuvausten muoto lauluissa: ilmaus tyhjä huone on Huhdan mukaan noussut viime vuosikymmenten urbaaniksi yksinäisyysfraasiksi. Hän kirjoittaa: ”Elinkeinorakenteen muutos tyhjensi maaseudun pirtit, tuvat ja navetat 1960-luvulta alkaen. Samaan aikaan Etelä-Suomen kaupungeissa huoneet alkoivat tyhjentyä ihmissuhteiden päättyessä”.

Tyhjistä huoneista ovat laulaneet Kirsi Ranto: ”tyhjä huone soi, yksi puuttuu”, Kaija Kärkinen: ”tyhjät huoneet huutaa kaipaustain”, Eppu Normaali: ”niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on” ja Jore Marjaranta: ”nään maalin halkeilleen kun tuun tähän tyhjään huoneeseen”.

Ja aivan oikein, suomalaisten asuinolojen muutos näkyy tässä erinomaisesti. Olavi Virran ja Laila Kinnusen aikaan ei kaupunkienkaan asukkailla välttämättä ollut omaa huonetta, joka olisi tyhjentynyt kullan kaikottua.

Kun tiedämme viime vuosien pientalojen rakentamisinnon hurjuuden, jäämme vain odottamaan, milloin tämä näkyy iskelmissä ja niissä alkavat kaikua tyhjät talopakettikodit pellon keskellä puolison perävalojen pilkottaessa pensaiden lomasta viimeisen kerran.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Moni miestä pohtii silloin tällöin sanojen ja sanontojen taustoja. Kun ollaan äimän käkenä, niin kuka se äimä on? Ovatko suomen lammas ja englannin lamb sukua toisilleen?

Tällaisille ihmisille Aristoteleen kantapää suosittelee Michael Quinionin alkusyksyllä suomeksi ilmestynyttä opusta Totta ja tarua englannin sanoista. Brittiläisen kielitieteilijän opus perustuu hänen ylläpitämäänsä World Wide Words -internetsivustoon, joka kokoaa palstoilleen satoja englannin kielestä kiinnostuneita harrastajia ihmettelemään kielen kummallisuuksia.

Totta ja tarua -kirja ei ole etymologinen fraasisanakirja vaan kokoelma kansanetymologioita tunnetuista sanonnoista. Joskus oikeakin lähtökohta löytyy, muttei aina. Joka tapauksessa ihmisten keksimät tarinat ovat hillittömiä.

Otetaanpa nyt vaikka sana cocktail. Tämä juomakimaraa tarkoittava sana on tunnettu kaikkialla maailmassa, mutta sen alkuperää ei tunneta. Tiedetään vain, että se ilmestyi englannin kieleen vuonna 1806 yllättäen, kuin avaruudesta tipahtaneena. Sanalle löytyy kymmeniä selitysyrityksiä, jotka kaikki ovat kuitenkin silkkaa sepitettä, vaikka esiintyvätkin useissa lähdeteoksissa.

Sanan tausta on milloin cock-ale nimisessä brittiläisessä olutjuomassa, jossa vanhaa kukonraatoa (!) ja mausteita on liotettu oluessa, milloin länsiafrikkalaisessa sanassa kaketal, joka merkitsee skorpionin pistoa. Jotkut taas uskovat, että sana liittyy 1800-luvun alun ei-puhdasrotuisista hevosista käytettyyn ilmaukseen cock-tailed horse.

Tuntuu hassulta, että sellaisten suomalaisillekin tuttujen sanojen kuin fiasco, fuck ja jazz alkuperä on hämärä. Puhumattakaan Isosta Omenasta eli New Yorkin kutsumanimestä Big Apple. Quinionin kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten juoruilevaa sakkia englanninkieltä puhuva maailma onkaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lastenrunoja julkaistaan nykyään varsin kiitettävästi. Erityisen mainiota on se, että myös vanhoja lapsille suunnattuja kansanrunoja julkaistaan yhä.

Yksi vahvoja visioita herättänyt lastenruno voisi tässä olla osoittamassa, että kyllä nykyosaajatkin osaavat. Runo on tämänsyksyisten Finlandia Junior -ehdokkaiden Laura Ruohosen ja Erika Kovasen muutama vuosi sitten ilmestyneestä kokoelmasta Allakka pullakka. Kirjassa on rempseä meininki, kuten runojen nimistä Varomaton viikuna, Ruokki, räyskä ja riskilä ja Ärjyperältä ärähtää voi päätellä. Mutta yksi jää erityisesti mieleen. Se on Mahtimummeli määrää. Mahtimummeli on tiukka mummeli, koska hän määrää näin:

Mahtimummeli määrää:
”Ei kukaan saa tehdä väärää,
ei herjata, ei sotia
ei ottaa liikaa totia.”

Mahtimummeli säätää:
”Pitää karvanaamat häätää.
Vappua pidetään jouluna,
koirankoppia kouluna.

Kaikki yöt pitää valvoa
ja mummeleita palvoa!”

Mitäpä lapsi muuta tarvitseekaan kuin runoja ja rajoja! Mahtimummelilta hän saa näitä molempia!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ralli on paitsi kilpa-ajoa, myös laulu. Laulettavan rallin pohja on verbissä rallattaa, joka taas on laina ruotsalaisten verbistä tralla.

Vaikka sanat ovat identtisiä ja suomalaiset ovat rallikansaa, ralli-aiheisia ralleja on yllättävän vähän. Yksi kuuluisimpia on Rauli Badding Somerjoen ikivihreä renkutus Bensaa suonissa. Jarkko Laine sanoitti laulun vuonna 1970 Risto Jarvan samannimiseen elokuvaan, joka arvosteli autourheilua tiukasti. Monet muistavat laulun kertosäkeistön rempseän rivin:

”Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan.”

Vauhtia oli kallossa myös Gösta Sundqvistin ja Leevi & The Leavingsin laulun Teuvo maanteiden kuningas sankarilla vuonna 1988. Laulun Teuvo haaveilee ralliajajan urasta, mutta törmää laulun lopussa rekkaan naapurin Sierralla. Teuvon sanoitus on täynnä ikimuistoisia rivejä. C-osassa Sundqvist kiteyttää kaikkien teuvojemme asenteen:

”Turha on äitien sankaripoikia neuvoa. Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään.”

Kovin on inhorealistinen rallirallien maailmankuva. Rakentavaa henkeä pitää etsiä käännösiskelmästä vuodelta 1966. Silloin Sauvo Puhtila suomensi saksalaisen Hans Blumin kappaleen Fahr langsam papi nimellä Aja hiljaa isi. Mari Laurilan levytys kappaleesta vetosi kansaan ja sekin on tallentunut suomalaiseen alitajuntaan. Eikä syyttä, ”Aja hiljaa, isi nyt vaan” kertoo timantintarkasti siitä, miten liikenneasenteemme periytyvät lapsillemme, oli kyse punaisia päin kävelemisestä tai lievän ylinopeuden harrastamisesta. Joten: ennen kuin päätämme hurjastella liikenteessä, hyräilkäämme ensin:

”Aja hiljaa, isi nyt vaan”.
– – –
aristoteles(at)yle.fi