Harvoin sitä pääsee nykyaikana sanomaan korkealle kehittyneestä kotimaisesta lehtitekstistä, että taas olisi paikallaan hiukan syvällisempi tutustuminen hevosenhoitokulttuuriin, mutta nyt on tällainen hetki.

Kyseessä on suurimman sanomalehtemme Helsingin Sanomien raportti Hymy-lehden 50-vuotisjuhlista. Juhlia käsitelleessä artikkelissa toimittaja veteli suuria poliittisia linjoja ja kirjoitti näin:

Nyky-Hymy on perussuomalaisten aisankannattaja.

Ilmiantajakuulijamme Nimetön on äimän käkenä. ”Ovatko perussuomalaiset ja Hymy olleet naimisissa, ja nyt puolue on löytänyt uuden mielitietyn ja pettänyt siippansa?”, kysyy Nimetön aiheesta.

Ja aivan oikeutetusti, aisankannattaja on yksiselitteisesti petetty aviomies. Aisankannatin taas on selustimeen kiinnitettävä hevosvaljaiden osa ja kuljetusvälineen vedossa käytettävä tankomainen esine aisa on sanana ilmeisesti slaavilaislaina, joka ensimmäisen kerran esiintyi suomen kielessä Ericus Schroderuksen sanakirja 1637. Sitä, milloin maassamme ensimmäistä kertaa esiintyi petetty aviomies, Kaisa Häkkisen Etymologinen sanakirja ei kerro.

Pidetään siis avioelämä, hevoshommat ja politiikka erossa toisistaan ja puhutaan aina siitä, mitä tarkoitetaan!
– – –
aristoteles(et)yle.fi

Immensuraabeli. Alibi. Novelli. Useimmat tietävät, mistä näissä mittaamatonta, muualla olemisen todistetta ja keskitetysti esitettyä kirjallista kertomusta tarkoittavissa sanoissa on kysymys: ne ovat sivistyssanoja, joiden merkityksiä esitellään sivistyssanakirjassa.

Näille sanoille on yhteistä se, että ne juontuvat erilaisista vieraista kielistä. Tyypillisesti sivistyssana juontuu kreikasta, latinasta, ranskasta, saksasta, englannista tai ruotsista. Mutta miksi nämä sanat ovat sivistyssanoja, mitä sivistynyttä niissä on? Kielitaito on sivistystä – eli koulutuksen ja kasvatuksen tulosta, kuten sanan sivistys käyttöönottaja Reinhold von Becker sanan määritteli 1822 – mutta sivistyssanojen mekaaninen osaaminen ei ole kielitaitoa. Missään muussa kielessä muualta lainattuja sanoja ei kutsuta sivistyssanoiksi, esimerkiksi englannissa sivistyssana on international word eli kansainvälinen sana. Ovatko suomenkielen sanat siis vähemmän sivistyneitä kuin noiden edellä mainittujen sivistyskielien sanat?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Taru Kolehmainen valottaa sivistyssana-nimitystä sivistyssanakirjojen nimiä seuraamalla. Vuonna 1920 ilmestyi M. Airilan ja K. Cannelinin toimittama Vierasperäiset sanat. Viisi vuotta myöhemmin A. E. Salmelainen antoi sanakirjalleen nimeksi Kansainväliset kulttuurisanat. Mutta 1924 Otava julkaisi Sivistyssanakirjan ensimmäisen painoksen, ja tämä nimi on säilynyt nykypäiviin saakka.

Kolehmainen muistelee, miten Nykysuomen sanakirjan yhteyteen toimitetun sivistyssanakirjan nimestä väännettiin 1970-luvun alussa kättä. Toimituskuntaan kuulunut Jouko Vesikansa olisi halunnut sivistyssanan tilalle vierassanan, mutta muu toimitus vieroksui nimitystä. Myös kustantaja WSOY halusi ilmeisesti pelata varman päälle ja säilyttää nimessä tavallisemman – ehkä jopa myyvemmän – sanan. Nimeksi tuli siis Nykysuomen sivistyssanakirja ja kirjan alkusanat alkavat näin: "Tämä kirja esittelee nykysuomen kansainvälisiä vierasperäisiä sanoja, joita jokapäiväisessä puheessa kutsutaan sivistyssanoiksi."

Ottakaamme siis opiksi sanakirjan tekijöiltä 40 vuoden takaa, luopukaamme ajattelusta, että muista kielistä tulleet sanat olisivat jotenkin sivistyneempiä kuin omat sanamme ja vaihtakaamme sivistyssanat vierassanoihin – mitä akuutimmin, sen nonchalantimpaa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on sikäli poikkeuksellinen kansakunnan kaapin päälle nostettu kirja, että suhteellisen moni tavallinen kirjastonkuluttajakin on sen innolla lukenut. Moni muu merkkiteos kun on kansallinen klassikko vain kulttuurieliitin mielestä, ilman että kirjoja lukeva kansa jaksaisi sitä läpi kahlata.

Niinpä Seitsemän veljeksen lainaukset ovat varsin yleisiä puhekielessämme. Nyt tartumme yhteen tällaiseen sitaattiin ja annamme kielimieslegenda Terho Itkosen selittää, mistä on kyse. Lainaus on tämä Juhanin repliikki:

Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin pakana.

Loiskiva sydän, sepä on hieno kielikuva, ajattelee nykysuomalainen lukija. Mutta nyt olemme joutuneet keskelle sellaista läpeensä tutkittua aihetta kuin Nurmijärven Palojoen murresanasto Aleksis Kiven tuotannossa. Kielimies E. A. Saarimaa kävi jo vuonna 1910 tutkimassa asiaa paikanpäällä ja selvitti Kiven nurmijärveläisyyksiä tuhatsivuisessa mutta keskeneräiseksi jääneessä Aleksis Kiven sanakirjassaan. Saarimaa löysi Kiven teksteistä kymmeniä nurmijärveläisiä murresanoja ja Terho Itkonen on löytänyt niitä myöhemmin sen verran lisää, että arvioi niiden määrän vajaaksi pariksi tuhanneksi.

Loiskia on yksi näistä sanoista, Nurmijärvellä se on merkinnyt hyppimistä. Hyppivä eli pomppiva sydän onkin jo tutumpi kielikuva. Mutta olisiko loiskivassa sydämessä silti enemmän ytyä – kyllä! Lainatkaamme siis nurmijärveläistä puheenpartta ja antakaamme sydämemme loiskia!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ennen Raimo Jussilan Kalevalan sanakirjaa tehdyt sanakirjat eepoksen sanoista ovat harvat ja suunnattu pikemminkin kielentutkijoille. Tavallista Kalevalan kuluttajaa ilahduttaa myös viitisen vuotta sitten ilmestynyt Kalavelan sitaatteja sisältävä Sammon sanat –opus, jonka on kerännyt Kalevalan tuntija ja kouluneuvos Kirsti Mäkinen. Sieltä selviää, miten monet Lönnrotin eepoksen sanat ja fraasit ovat levinneet arkiseen käyttöömme, vaikka emme näiden sanontojen kalevalaisia juuria aina osaisi nähdäkään.

Puhumme joskus kivisestä leivästä viitaten ehkä vahingossa Kalevalan tarinaan, jossa emäntä tahallaan kiusaa paimeneksi myytyä Kullervoa leipomalla tämän leipään kiven. Mies tietenkin katkaisee tähän kiveen veitsensä, joka taas on ainoa esine, jonka hän on perinyt isältään. Kostoksi Kullervo taikoo karjan pedoiksi, jotka sitten raatelevat emännän. Kallella kypärin ilmaus taas viittaa Joukahaisen itkuun. Päivänä muutamana on kalevalakielen ilmaus eräälle päivälle. Ja kun menemme sinne sutena, toistamme Lemminkäisen äidin epätoivoista poikansa etsintää, jossa "juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona”.

Kaikille tuttu Ukko ylijumalakin Kalevalassa luonnollisesti vilahtelee, mutta, hetkinen, onko ukko yksin? Ei tietenkään, eepoksemme tuntee myös Akka manteren-alaisen. Hän on maaperän jumaluus, johon vedotaan kylväjän loitsussa:

Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä
pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän.

Kun siis ihastelemme syksyn maukasta ja massiivista satoa nauriita nakerrellen, älkäämme unohtako kiittää Akkaa manteren-alaista!
_ _ _
aristoteles(at)yle.fi

Onnettomuus on sitä, kun ei ole onnea, mutta onnen puute maissa ja vesillä ilmenee kielessämme eri tavoin. Suomensukuisesti puhutaan vanhan laivaa tarkoittavan sanan haaksi avulla haaksirikosta, kun paatille käy huonosti. Toinen oma sanansa asialle on haveri, joka on napattu suoraan ruotsin sanasta haveri. Hauskaa asiassa on se, että naapurin kantasana on antanut meille sanan myös yleisiä vahinkoja tarkoittamaan, niin maissa kuin vesillä. Tämä sana on haaveri.

Jos siis vesillä sattuu haaveri, se saattaa johtaa haveriin. Mutta maissa havereita ei voi sattua. Tämän on huomannut myös kuulijamme Eeva, joka löysi Joensuun alueradion nettisivuilta heinäkuussa seuraavanlaisen otsikon:

Ilosaarirock sujui ilman suuria havereita.

Joensuun maantieteestä mainittakoon vielä, että Ilosaarirockia ei pidetä Ilosaari-nimisessä saaressa, jolloin havereita voisikin sattua, vaan tukevalla mantereella Joensuun Laulurinteellä. Eeva onnittele itseään: ”Onneksi en päästänyt lastani Ilosaarirockiin, vaikka osaa hän uida”.

Alueradion nettisivujen toimittaja huomasi haaverinsa pian ja korjasi virheensä. Tehkäämme niin mekin ja vältämme isommat haaverit.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyaikainen tekstinkäsittely on helppoa ja hauskaa hommaa. Omat sudenkuoppansa ajatusten ylöspanossa on kuitenkin tietokoneaikanakin. Tuohtunut kuulijamme nimimerkki Arvotaan seuraava viiva on kirjoittanut meille yhdestä sellaisesta seuraavasti:

”Minua on jo pitkään rassannut ajatus-, tavu- ja yhdysviivan, sekä näitä edeltävien ja seuraavien välilyöntien, täysin sattumanvarainen käyttö. Ilmiö ei koske pelkästään "tekstiviestisukupolvea". Kyseinen piittaamattomuus pursuilee niin laadukkaista päivälehdistä kuin muistakin ammattilaisten tuottamista julkaisuista. Lopputulos on huvittavuudessaan surullinen. Vastuu kirjoittajan aivoituksien ymmärtämisestä on siirtynyt täysin lukijalle.”

Toden totta: kuinka moni meistä löytää tietokoneensa näppäimistöltä muita kuin sen tavuviivan näppäimistön alimman kirjainrivin oikeasta reunasta? Muitakin viivoja kuitenkin tarvitaan. Näppäimistöltä löytyy kaikkiaan kolme eripituista viivaa, joilla kullakin on oma käyttönsä, kuten Markus Itkonen kirjoittaa Typografian käsikirjassaan.

Lyhin viiva on yhdysmerkki (...) Keskimmäinen viiva on ajatusviiva (...) jota merkkiä tarkoittaa myös lajitelmaviiva eli ranskalainen viiva (...) Pisintä viivaa on Suomessa aiemmin käytetty ajatusviivana (...) Nykyään sitä käytetään harvoin, vaikkakaan sen käyttö ei ole virhe. Yhdysvalloissa se on yhä käytössä.

Ajatusviivaa eli keskimmäistä viivaa käytetään myös repliikkirivin aloittamiseen ja ääriarvoja osoittavien numeroiden ja sanojen välissä ilmauksissa 1–2 kilometriä Pihtipudas–Viitasaari tiellä ja hintamerkinnöissä pilkun jälkeen senttien korvaajana.

Etsikäämme siis ainakin keskimmäinen viiva näppäimistöltämme ja ilmaiskaamme ajatuksemme viivantarkasti! Tarkkana saa olla myös nimimerkki Arvotaan seuraava viiva, kun arvomme hänelle uljaan kirjapalkinnon nimeltään Aristoteleen kantapää (ajatusviiva) fraasirikos ei kannata.

¬– – –

aristoteles(at)yle.fi

Kielenkäyttöämme vaanivat alituisesti lukuisat vaaratekijät. Tärkeimpiä ovat tietenkin huolimattomat ylikansalliset lainasanat kuten failien seivaus, futuurien treidaus ja elämysrikkaat eksperienssit, kuten virolainen veljeskansammekin on ärhäkästi huomannut.

Toinen vaaratekijä on oikeastaan syy tuon ensimmäisen vaaratekijän olemassaoloon. Tarkoitamme tällä suppeaa sanavarastoa, sitä, että aina käyttää samoista asioista samoja sanoja. Ei ihme, jos jossain vaiheessa sanavaraston kutistumista tulee tukahduttava olo ja kaipaa uusia sanoja, vaikka sitten lähinaapuristamme amerikanenglannista.

Runollinen esimerkki laajan sektorin sanankäytöstä löytyy tällä kertaa Tommi Liimatan toimittamasta Veikko Ennalan tekstien kirjasta Lasteni isä on veljeni. Siellä eräässä artikkelissa Ennala pohtii mainettaan naistenmiehenä ja miettii, mihin viittaa hänen eräältä rouvalta saamansa postikortin teksti ”antaisin”. Asian pohdinnat hän kuittaa näin kauniisti:

Mutta elämä ylisummaan, ylisummaan on täynnä ratkaisemattomia arvoituksia.

Tuota ei voisi kauniimmin sanoa televisiosarjaenglannilla, kaupallisella saksalla, iskelmäespanjalla saati sitten turisti-italialla. Semminkin kun sanalla ylisummaan on myös tehokas yllätysvaikutus.

Siispä jotta kielemme pysyisi elinvoimaisena ja monipuolisena, pitäkäämme se monipuolisena ja elinvoimaisena, vaikka sitten ylisummaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Runon ja suven päivä on suhteellisen tuore juhlapäivä, vaikka Eino Leino elikin noin sata vuotta sitten. Idean juhlapäivästä esitti ensimmäisenä näyttelijä Veikko Sinisalo vuonna 1978. Sinisalo toimi Kajaanin runoviikon johtajana sen perustamisvuodesta 1977 aina vuoteen 1985 asti, ja Paltamossa syntynyt Eino Leino kuuluu tietenkin vahvasti kainuulaiseen runomaisemaan. Kului kuitenkin yli vuosikymmen, ennen kuin vuonna 1992 Eino Leinon syntymäpäivä 6.7. nimettiin runon päiväksi, se pääsi kalenteriin ja siitä tuli yksi liputuspäivämme.

Eino Leinon päivän kunniaksi on tietenkin paikallaan muistella ja lukea Leinon laajaa runoutta, mutta runon ja suven kunniaksi voisimme myös laatia oman kesäisen runon. Eino Leinon hengessä siinä saattaa olla riimit, mutta ehkä innokkaan uudistusmielinen Leino olisi täysillä mukana myös runouden modernismissa, jossa mitat ja riimit eivät ole tärkein keino.

Aristoteleen kantapää laatii nyt pienen runonpätkä yllyttääkseen kuulijatkin mukaan lyriikan kiehtoville poluille:

Niin kirkkaasti kimmeltää tuo järvemme selkä
kätkössä sen on kalojen elämännälkä

Vau, tulipa hieno runo! Tämähän on mahtavaa hommaa! Tätä pitää jatkaa! Hmm... sanan liplattaa kanssahan rimmaa sana hiplattaa... lainehet liplattaa, minua jo hiplattaa... Tästä tulee klassikko!

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Aina ei elämä ole tasaista arkea vaan kohtaamme sekä nousuja että laskuja. Mutta mitä ovat nuo elon tiemme nousut ja laskut? Jos kohtaamme ylämäen, onko meillä edessämme raskaat ajat vai kohoammeko yhä ylemmäs onnen ja vaurauden lisääntyessä? Ja onko alamäki onnettomien sattumien johtama tie turmioon vai helppo ja huoleton elämänvaihe? Kuulijamme Uuraisten Ilkka kohtasi huhtikuussa lehtileikkeen tästä ongelmakentästä. Kauppalehti analysoi tuolloin autoyhtiö Volvon tilannetta näin:

Volvo: Ylämäki vain jyrkkenee
Maailman toiseksi suurin raskaiden kuorma-autojen valmistaja Volvo pelkää, että kuorma-autojen kysyntä putoaa Euroopassa jopa puoleen.

Ilkka kommentoi:

”Laman keskellä on mukava saada tällaisia positiivisia otsikoita vaikka sisältö menee ihan täyttä alamäkeä. Samoin taitaa mennä toimittajien ammattitaito.”

Ongelma on ilmeinen: avioliittovalasta tutut myötä- ja vastamäki ovat selkeitä kuvauksia helposta ja hankalasta elämästä. Mutta talouselämässä sekä ylä- että alamäki näyttävät olevan kriisin paikkoja: ylämäessä talous alkaa köhiä ja hidastella. Alamäessä taas kaikki tunnuskäyrät syöksyvät ja sukeltavat. Helpotusta ei näy kummassakaan suunnassa.

Onko kyseessä kahden kuvaparin törmäys: alunperin raskaan vastamäen ristiriita positiivisen ylämäen kanssa ja rattoisan myötämäen hankaus kielteisen alamäen suhteen? Aristoteleen kantapää auttaa nyt miehiä ja naisia mäessä: puhutaan ylä- ja alamäestä vain maastossa. Jos taas menestyksestä ja vastoinkäymisestä on puhuttava kuvakielellä, käytetään kuvailevia myötä- ja vastamäkeä!

Jos kenelläkään on mitään tätä vastaan, puhukoon nyt tai iäisesti vaietkoon! Ja ilmiantaja Ilkka vaikenee siksi, että hän lukee kirjapalkinnoksi saamaansa upeaa koko perheen tietolipasta Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kirjallisuuden ja television poliisit ovat jättäneet jälkensä myös meidän puhekieleemme. Suurin osa näistäkin sitaattilainoista on muotia hetken aikaa, ja unohtuu sitten kun sarja on loppunut.

Enää television vaikutus ei ole niin yhdenmukaistava kuin vaikkapa vielä 1980-luvulla, jolloin kaikki joutuivat nauttimaan päivittäisen kuvaputkisäteilyannoksensa kahta kanavaa katsomalla. Niinpä vaikkapa yhden todellisen klassikko-tv-sarjan, Hill Street Bluesin paraikaa pyörivä uusintakierros ei ole saanut aikaan sellaista vaikutusta kuin pari vuosikymmentä sitten, jolloin aika moni osasi sarjan poliisiaseman ylikonstaapelin Phil Esterhausin sanat: Hey, let's be careful out there!

Ikävä kyllä out there eli ulkona tai kentällä kääntyy suomeksi hiukan huonosti ja huolehtivan rohkaiseva lohkaisu suomentui usein hiukan kankeassa muodossa: olkaa varovaisia ulkona siellä.

Suomen televisiopoliisit ovat olleet usein koomikkoja. Tenho Saurénin näyttelemä Reinikainen nousi omaksi sarjakseen Tankki täyteen -sarjan jatkeena samoihin aikoihin kun Hill Street Blues hurmasi tv:n katsojia. Ja taisipa Reinikaisen hokema niin maan perusteellisesti olla suositumpi kuin amerikkalaisen virkaveljensä varoitus, Reinikaisella kun oli parhaimmillaan käsittämättömät 2,4 miljoonaa katsojaa.

Uusintakierrokselle lähtee kohta myös viime vuosien onnistunein suomalainen poliisisarja Raid. Myös se sai aikaan erään ilmauksen hurjan yleistymisen. Miettikääpä vaan, milloin viimeksi vastasitte kaverille samalla tavalla kuin Kai Lehtisen esittämä vaitelias Raid vastasi sarjassa alituiseen: niinpä.

Niinpä onkin mitä oivallisin tapa olla samaa mieltä liioittelematta, joten ei muuta kuin niinpättelemisiin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi