Jokapäiväinen leipämme on vain yksi raamatun monien suomennosten runollisista panoksista arkikieleemme. Joskus tämäkin vertauskuvallinen leipä kuitenkin osuu poskelle tai murenee rinnuksille.

Nimimerkki Kasvissyöjä on lähettänyt meille erinomaisen esimerkin tällaisesta tapauksesta. Kyseessä on Uutispäivä Demarin pätkä heinäkuulta. Siinä eläkkeelle jäänyt Ylen legendaarinen politiikan toimittaja Hilppa Kimpanpää muisteli kotikaupunkiaan Kotkaa näin:

Planeettojen kiertoratojen tuijottelu syksyisellä yötaivaalla tuo silmien eteen myös tieteen ja uskonnon, historian ja nykyisyyden, matematiikan ja fysiikan sekä tietenkin lentävät lauseet. Aina kun suuntaamme tähtikaukoputkemme kohti Jupiterin kuita, voimme muistella Galileo Galileita, joka ensimmäisenä suuntasi 1600-luvun kuuman keksinnön, kaukoputken, yötaivaalle.

Ihminen on utelias olento. Hän on vallannut koko maapallon ja valtaustensa merkiksi hän on kautta aikojen nimennyt uudet paikat.

Avaruuteen saakka ihminen ei vielä ole edennyt kovin pitkälle, mutta hänen aistiensa jatkeekseen valmistamansa satelliitit ja luotaimet ovat laajentaneet hänen tietouttaan lähiavaruuden paikoista ja luonnonmuodostelmista. Samalla ihmisen nimeämien seutujen laajuus on viime vuosikymmeninä kasvanut miljoonia kilometrejä.

Aristoteleen kantapään fraasirikostutkijat ovat sen verran suurten linjojen väkeä, että kielioppivirheisiin ei huomiota useinkaan kiinnitetä. Joskus kuitenkin sanojen ja sijamuotojen huolimaton valinta tuottaa fraasirikkeen arvoista jälkeä.

Vai mitä sanotte Etelä-Saimaan taannoisesta alaotsikosta juttuun, jossa käsiteltiin kuntien terveyspiiri-yhteistyötä:

Myös Luumäen kunnanjohtaja löysi painavia argumentteja vaakakuppiin liittymisen puolesta.

Valta on siitä hankala olio, että sitten kun sitä saa, pitää jatkuvasti olla huolissaan siitä, ettei se karkaa. Onneksi elämme demokratiassa, jossa kaikilla valtaa on yhtä paljon, eikä kukaan ole viemässä sitä toiselta pois.

Kuulijamme Nimetön löysi aiheeseen liittyvän kirjoituksen helsinkiläisestä päälehdestä.

Presidentti Halonen on ottanut paikkansa pyöreän pöydän päässä.

Käytimme ohjelmassamme taannoin sanaa siansaksa, kun tarkoitimme sekavaa kieltä, joka ei merkitse mitään. Saimme kuulijaltamme Laurilta postia:

Sana "siansaksa" ei — käsitykseni mukaan — ole sitä lasten leikkihöpötystä, mitä Suomen pikkuväki on harrastanut, vaan kyseessä on Natsi-Saksan pilkkasana juutalaisten puhumasta jiddisin kielestä, jossa heprean ja saksan kielet ovat sekoittuneet. Älkäämme siis kevyesti käyttäkö siansaksa-sanaa vaan unohtakaamme se aktiivisesti.

Röllirusokas, loispiponen, tihkutympönen, haituvahiippo, mönjävahakas, outorisakas. Ei, nyt emme puhu uusista herttaisista satukirjasankareista vaan metsiemme sienisadosta. Tarkemmin sanottuna sienten nimien kielellisestä sadosta.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin saa jatkuvasti käsiteltäväkseen mitä kummallisempia muotoiluja monipuolisen suomen kielemme kauniista ilmaisuaarteistosta. Yksi kiireisen nykymaailman ilmiö on käsittelyymme tulevat sanontojen lyhennelmät.

Ilmeisesti alituinen tehostamismuoti kannustaa meitä antamaan yhä enemmän vaatimatonta työpanostamme työnantajan avaramieliseen ja empaattiseen pussiin. Tässä kiireessä alkavat sitten perinteisimmätkin sanonnat typistyä. Näin on pakko päätellä fraasirikoksesta, jonka meille ilmiantoi Lapuan nuorten tuottajien Pertti.

Tänään Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosasto menee metsään. Kyllä, emme enää halua seistä kuin tatti, emmekä rouskutella vanhoja ilmauksia kuin mitkäkin limanuljaskat. Etsimme uutta ilmausta ja avaamme siis sienikirjan.

Jo ensimmäiset sosiologit 1800-luvun lopulla havaitsivat kaupungistuneessa yhteiskunnassa ilmiön jota alettiin kutsua vieraantumiseksi. Tämä vieraantuminen on sittemmin ilmeisesti vain lisääntynyt, kun se on nykyään arkikieltä eikä enää sosiaalitieteilijöiden ammattitermi.

Moderni kirjallisuuskin on täynnä vieraantuneisuuden kuvauksia. Nuoret kirjailijat kilpailevat, kuka keksii rajumpia ja tuoreempia ilmauksia tuolle nykyihmisen sisäiselle tyhjyydelle.