Tiistai: Dei namber ten

Päivä alkoi hyvissä tunnelmissa. Porukka suorastaan leijui aamupalalla ja hymyt oli herkässä kaikilla. Hyvä niin. Vaikeuksien kautta ja niin edelleen. Waldot lähtivät viimeisiin pukuharjoituksiin iltapäivällä ja pitkä päivä päättyi juhlatunnelmiin.

Työn sankarit, Kari, Rami ja Päivi tekivät juttuja nettiin ja osa lähti kisapaikalle katsomaan kenraaleita. Minä lähdin vesiostoksille kauppakeskukseen ja päätin ostaa myös ripsivärin, se kun oli muutaman euron halvempi kuin suomalainen kaverinsa. Varashälyttimet muuten soivat aika isolla desibelillä täällä Moskovassa. Ihan kiva tunne, kun venäläinen myymälävartija koputtaa olkapäähän. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta onneksi kassaneiti (jolla oli hyvät huulirajaukset) viittoili kaiken olevan ok.

Illalla lähdimme kaikki todistamaan, miten valtavan estradin venäläiset olivat pykänneet. Ihastuksen ääniaalto soljui katsomossa, kun ledilavasteet ensimmäisen kerran välähtivät loistoonsa monituhatpäisen yleisön edessä.

Viimeiseen asti jännitimme, miten ohjaus, valot, äänet ja kuvat toimivat, ja helpotus oli suuri, kun kaikki meni ihan kohdilleen. Iloa oli green roomissa riittänyt ja suoran lähetyksen jälkeisen lehdistötilaisuuden tunnelma oli vapautunut. Waldo nauratti muutamasatapäistä toimittajajoukkoa, kun hän ei saanut kierrettynä auki maatuskanukkea, jossa oli finaalipaikan numero. Romanian neidon avustuksella Suomelle lankesi ihan paras paikka, 24, Ison-Britannian jälkeen ja ennen viimeisenä esiintyvää Espanjaa. Loistavaa.

Hotellilla oltiinkin sitten jo noin puoli neljä ja kun me muut luovutimme tunnin päästä, jatkoivat Kari, Pirkka ja Ville aamu-uutismateriaalin parissa. Ja tietysti yhteydet poikki klo 5.30. Paikallinen nettinörtti hälytettiin paikalle, ja hotellin väki vielä keitti työmyyrille kahvit ja niin aamun uutisten katsojat saivat katsottavaa. Kolmikko pääsi nukkumaan puoli seitsemältä keskiviikkoaamuna. Päivä oli alkanut kaksikymmentäyksi tuntia aikaisemmin.

Kirjoittaja toimii YLEn euroviisudelegaation tiedotuspäällikkönä