Terosen olympiapäiväkirja

KOK:n suurin ongelma?

julkaistu 07.08.2008 klo 13.06

Citius, altius, fortius – siinä kolme sanaa, mitkä kätkevät sisäänsä Kansainvälisen olympiakomitean, KOK:n, tämän hetken ”suurimman” ongelman. Kysymys on tietysti adjektiivin tai adverbin vertailuasteesta, joka ei enää riitä järjestön nykyiselle puheenjohtajalle. Kenties onneksi, sillä näissä kanjoneissa eivät luurangot tanssi tai naiset kokonaan määräile, kuten kansakunnan halukkain tv-julkkis, jämsäläinen Arto Riukulehto on joskus asioista todennut.

KOK:lla on yli satavuotisen historiansa aikana ollut ainoastaan kahdeksan eri puheenjohtajaa. Sillä huipulla ei ole järin lujasti tuullut. Monet uskovat, että ensimmäinen puheenjohtaja oli koko olympiahommelin ainakaan Sorbonnen yliopiston salissa Pariisissa perustanut paroni Pierre de Coubertin, mutta faktisesti järjestön ensimmäinen nuijamies oli kreikkalainen kirjailija Demetrius Vikelas. Vikelas sai kaksi vuotta johtaa olympiapuhetta (1984-86), jonka jälkeen paroni itse ryhtyi kehittämään juttuja nopeammin, korkeammalta ja voimakkaammin. Nuo kuuluisat sanat hän oli latinasta keksinyt jo aiemmin.

Nyt siis reilut sata vuotta myöhemmin ollaan ajautumassa tilanteeseen, jossa komparatiivi pitäisi ainakin nykyisen puheenjohtajan, belgialaisen kirurgin Jacques Roggen mielestä vaihtaa superlatiiviin. Eli jos latinisti tätä lukee, niin mielelläni ottaisin vastaan tiedon siitä, mitä on latinaksi nopeimmin, korkeimmalta ja voimakkaimmin.

Terveisiä juoksuhaudasta...

Rogge valittiin puheenjohtajaksi vuonna 2001 yli 20 vuotta asioita hoitaneen espanjalaisen markiisin Juan Antonio Samaranchin jälkeen. Jo 88-vuotias Samaranch on edelleen kisakunnossa ja on esiintynyt lähes kaikissa mahdollisissa tv-taltioinneissa täällä Pekingissäkin.

Kaksi vuota valintansa jälkeen Rogge täräytti aika voimakkaan lausunnon ja esitti, että olympiakisoihin eivät enää voisi osallistua niin sanotut ”villin kortin” urheilijat eli ne, joilla ei ole taustallaan edes jotain huippu-urheiluun liittyvää tulostilastointia.

Ehdotus, joka ei ole vielä toteutunut, mutta jota ei myöskään ole kumottu mahdottomana, syrjäyttäisi aika totaalisesti paroni Coubertinin toisen ajatuksen olympialiikkeestä. Coubertin nimittäin totesi aikanaan ylevästi, että tärkeintä ei ole voittaa vaan ottaa osaa. Elämässä ei ole tärkeintä voitto, vaan kamppailu, koska olennaista ei ole valloittaa, vaan taistella hyvin”.

Arvelen, että ranskalaisena Coubertinilla oli ajatuksessaan lähtökohtana ranskalaisten harvoin onnistunut sotataito.

Coubertin siis halusi, että olympiakisoihin osallistumisen lähtökohta ei kokonaan olisi huippu-urheilu. Tästä johtuen kisoissa on aina ollut urheilijoita, joiden saama julkisuus on usein ollut megalaajaa verrattuna useimpiin olympiavoittajiin.

Itsekin olen muutaman tämänkaltaisen mediasuorituksen olympiakisoissa nähnyt. Erityisesti tulee taas mieleen Moskova 1980, jolloin muun muassa boikoteista johtuen Neuvostoliitto kutsui kaiken halukkaan maailman urheilijat kisoihin. Moskovassa diplomaattiuransa päättäneellä vastavalitulta Samaranchilla ei suinkaan ollut mitään moista vastaan.

Tuolloin Guinea-Bissaun estejuoksijalupaus todennäköisesti elämänsä ensimmäisessä kilpailussa ui kahdella ensimmäisellä kierroksella estehaudassa, huomasi uimataitonsakin kohtuuttoman huonoksi ja suunnisti kolmannella kierroksella ennen vesihautaa stadionin auki olleesta portista ulos, kenties Punaiselle torille.

Meillä kaikilla oli hauskaa ja paperia paloi. Tietokoneet olivat silloin vielä välittäjinä alkutekijöissään.

Elis Lapenmal seuraava ”sankari”

Rogge halusi poistaa villit kortit vedoten Sydneyn tapahtumiin uima-altaassa, jossa Päivätasaajan Quineaa edustanut Eric Moussambani oli joidenkin mielestä jopa hukkua sadan metrin alkuerässä. Kaiken lisäksi hän ui erässä yksin, koska kaksi muuta sankaria oli suljettu pois erästä vilppilähtöjen vuoksi. Eric, joka sai heti lempinimen ”Eel” eli ankerias pystyi uimaan loppuun asti ja jopa alle kahden minuutin. Konkretisoituna Tarzan eli Johnny Weissmúller olisi ollut maalissa kun Ankerias vasta käännöksessä.

Rogge myönsi lausuntonsa aikana, että totta kai yleisö pitää moisista suorituksista, mutta hän ei. Lausunnosta huolimatta jokaisella maalla on kuitenkin edelleen oikeus lähettää olympiakisoihin urheilijoita, joiden media-arvo on taattu ennen kaikkea surkean huippu-urheilullisen laadun vuoksi. Voisi kuvitella, että jos minäkin pääsisin edustamaan Suomea olympiamaratonille, niin julkisuus olisi taattu jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Ehkä jo ennen lähtöä.

Näitä sankareita kuitenkin riittää ilman minuakin. Pekingissä yksi ennakkosuosikki sellaiseksi on Vanuatun juoksija Elis Lapenmal, joka suomalaistyyppisestä nimestään huolimatta on nainen. Hänen ennätyksensä 100 metrin juoksussa on 13.10.

Toinen ehdokas tähän pystiin on palestiinalainen uimari Hamza Abdo, joka ei ole kai eläissään uinut 50 metriä yhteen suuntaan, koska on harjoitellut vain 25 metrin altaassa. Toisaalta eivätkös suomalaisetkin ole aina iskussa lyhyiden ratojen uinneissa?

Arto Teronen, Peking

Aiemmat:

Ajankohtaisia urheiluaiheita