Kuuluisuuksien varjossa
Lintubongarille Pekingin olympiakisat eivät ole olleet mikään paratiisi, päinvastoin. Edes joidenkin tietojen mukaan olympiastadionilla, Linnunpesässä kotiaan pitävä alligaattorinyrhiäinen ei ole suostunut näyttäytymään. Mutta ainahan voi bongata kuuluisia urheilijoita, vaikka sielultani minä ainakin olen enemmän pandamies. Noiden karvapallojen näkeminen on aina tapaus sinänsä, mutta jääköön niiden tapaamisten kuvaaminen radion amatöörioppaiden hommeleiksi.
Siis takaisin urheiluun. Muistiin on aina piirtynyt tapaus Atlantan olympiakisoista. Olin seuraamassa USA:n ammattilaisten koripallo-ottelua, kun kesken pelin ilman mitään kentällä näkynyttä syytä yleisö nousi seisomaan villisti taputtaen. Osa sitä muistilohkoa, jossa keskinkertainen koripallotietämykseni lymysi, alkoi vilkuttaa punaista antamatta vastusta moiseen.
Sitten havaitsin mitaltaan ainakin koripalloilijaksi pienehkön miehen, joka oli juuri saapunut mahtavaan Domeen ja asteli käytävää pitkin kohti etummaisia rivejä. Sehän oli Iso-Arska, Kalifornian nykyinen kuvernööri.
Siinä koripallokansalta pelaajat unohtuivat ja viitisen minuuttia koko halli oli Arskan hallussa. Sekin kertoo jotain paikallisista prioriteeteista.
Oscarista Aleksanderiin
Ensimmäisiä urheilijabongauksia nyt Pekingissä oli koripallohallissa Brasilian kuuluisin pelaaja, Oscar Schmidt. Helmikuussa tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Oscar, kuten hänet pelivuosinaan tunnettiin, oli nyt Pekingissä tv:n kommentaattorina pelattuaan itse viisissä olympiakisoissa. Kolmesti hän oli olympiakisojen paras pistemies ja teki kaikkiaan 38 olympiaottelussaan 1093 pistettä (keskiarvo 28,8 per ottelu). Brasilia ei kuitenkaan koskaan hänen aikanaan selviytynyt puolivälieriä pitemmälle.
Hotellin aulassa sattui silmiin seuraava bongaus. Keihäänheittäjä Steve Backley. Tai tietysti entinen keihäänheittäjä, joka keppiä kyllä lennätti, mutta hävisi kilpailun suomalaisesta vävypoikatittelistä eteläafrikkalaiselle kiekonheittäjälle. Tai voihan se olla, että hänen kohdallaan ajoissa luopuminen osoitti pelin sääntöjen tuntemuksen.
Tenniksessä, olympiaperheen tiloissa tuli sitten iso kala. Painin legenda Aleksandr Karelin marssi sisään kirjaimellisesti monenkirjavissa shortseissa paljaissa jaloissaan valtavat sandaalit. Pohkeissa näkyi orastavia suonikohjuja.
Kaukana Äiti-Venäjän takamailla sijaitseva Novosibirsk on meille suomalaisille tuttu noottikriisistä, jonka presidentti Kekkonen suuren suomalaisen kohun saattelemana kävi siellä sopimassa vuonna 1961. Kuusi vuotta myöhemmin samassa kaupungissa syntyi kahdeksankiloisena poika, joka nuoruudessaan harrasti hiihtoa ja metsästystä paikallisiin oloihin sopivina. Painiin Aleksandr ryhtyi 13-vuotiaana, vaikka äiti pani aluksi hanttiin, koska pelkäsi äideille ominaiseen tapaan poikansa loukkaantuvan.
Syntyi painin legenda: 12 Euroopan mestaruutta, yhdeksän maailmanmestaruutta ja kolme olympiakultaa. Näitä saavuttaakseen hän paini 12 vuotta ilman tappioita ja kuusi vuotta niin, etteivät vastustajat saaneet pistettäkään. Joskus kaikki kuitenkin loppuu.
Sydneyn finaalissa USA:n Rulon Gardner teki sen pisteen ja legenda jäi hopealle 0-1 -tappion kärsineenä.
Vuodesta 1999 Karelin on ollut Venäjän Duuman, kansanedustuslaitoksen jäsen. Ottaa kuitenkin ainakin olympiakisat rennosti. Enpä ole ainakaan suomalaista kansanedustajaa vastaavissa vähävaatteissa missään tilaisuudessa nähnyt.
Kuubalainen serenaadi
Bongauksia Pekingissä riittää, mutta ylivoimaisesti eniten tunnetta heräsi lentopallohallilla, jossa Kuuba oli juuri hävinnyt naisten välierän USA:lle. Tilanne oli lähes verrattavissa siihen, kun vuonna 2000 Sydneyssä Muhammad Ali asteli paikalliselle laukkaradalle kaikkien paikalla olleiden ihasteltavaksi.
Nyt lentopallohallin pihalla aivot raksuttivat taas kerran aikansa rattaan ympärillä, kunnes hokasin. Siinä metrin päässä vieressäni seisoi aikansa legenda, nyt tyylikkäästi harmaantunut, mutta hieman kankeasti kävelevä, monelle vastustajalle kuubalaiseksi serenadiksi osoittautunut entinen nyrkkeilijä Teofilo Stevenson. Ilmankos näytti niin tutulta, vaikkei tuttu ollutkaan.
Teofilo Stevenson oli toinen nyrkkeilijä, joka unkarilaisen Laszlo Pappin jälkeen pystyi voittamaan kultamitalin kolmissa olympiakisoissa. Samaan on sittemmin pystynyt Stevensonin maanmies Felix Savon.
Stevenson voitti raskaan sarjan ylivoimaisesti Münchenissä, Montrealissa ja Moskovassa. Olisi voittanut vielä Los Angelesissa, mutta Kuuba boikotoi kisoja. Stevensonille tarjottiin myös USA:ssa ammattilaissopimusta ja muun muassa viisi miljoonaa dollaria, jos hän olisi suostunut kohtaamaan Muhammad Alin. ”Mitä on viisi miljoonaa dollaria verrattuna kahdeksan miljoonan kuubalaisen rakkauteen”, oli Stevensonin vastaus!
No toki Stevenson sai Fidel Castrolta huvilat ja muut elämiseen tarvittavat hyödykkeet. Ei näyttänyt kovin köyhältä nytkään Pekingin lentopallohallin pihalla, mutta karismaa, sitä siinä miehessä edelleen on vielä vaurautta enemmän. Niin paljon, että vieressä seissyt, yhä korkeushypyn maailmanennätystä (245 vuonna 1993) hallussaan pitävä Javier Sotomayor jäi lähes bongaamatta!
Ohi on
Vaikka en varsinaisesti aivan urheiluhullu olekaan, niin tämä Stevensonin ”tapaaminen” oli minulle sykähdyttävä päätös tälle olympiadille. Tähän hupenevat myös nämä päiväkirjamerkinnät. Kenties näihin palataan tulevissa kisoissa, kenties ei.
Urheilijat usein toteavat ”pitkän marssin” jälkeen, miten olo on tyhjä. Onneksi on kiinalainen filosofia, jota tutkimalla tyhjyys muuttuu kaiken perustaksi. Suomalaista sanontaa kumoamalla tyhjästä voi sittenkin nyhjäistä, jos vain oivaltaa, ettei kaikki näkyvä ole mitään ilman sen aikaansaamaa tarkoitusta.
Arto Teronen, Peking
