Kotimaani ompi...niin mikä

On mahdollista, että kun olympiakisojen noin puolivälissä herää huonohkon unen, ilmastoinnin ja kokolattiamaton yhteisvaikutuksesta olo on kuin E.T:llä; silmät ovat pullistuneet muutaman millin, ehkä sentin, sormi nousee kohti länttä ja huulilta purkautuvat kuuluisat sanat ”E.T. go houumm…Untahan se tietysti kaikki on tai sitten ei. Taustalla lienee ihmisen kaipaus aina lopulta juurilleen ja turvalliseen ympäristöön, kotimaahan. Kaikille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista.

Lapsena laulettiin aina hartaasti miten kotimaani ompi Suomi, eivätkä nuo laulun sanat ja niiden merkitys ole kamalasti siitä muuttuneet. Toki aika usein sielua väärällä nuotilla värisyttää tämä ilmasto pohjoisessa maassa, johon esi-isien täytyi tulla kesällä ymmärtämättöminä todetakseen, että onpa leuto talvi, jäädään tänne. Meteorologit olivat vielä silloin kai tuhansien vuosien kehityksen päässä puhumattakaan ilmaston lämpiämisestä, joka kuulemma joskus tekee Pohjanlahden rannikosta Costa del Solin tyyppisen loma-alueen.

Kotimaaksi Suomi on kuitenkin aika kelpo syntymäpaikka, eikä 1848 ensimmäisen kerran Floran päivän juhlassa Kumtähden kentälle esitetty Maamme-laulukaan ole hassumpi nyt kun Runebergin ruotsinkieliset sanatkin ovat jo suomeksi käännettyinä ikuistuneet suomalaisiin mieliin. Itse asiassa kotimaa on etuoikeus, jota ei aina osaa riittävästi arvostaa maailmassa, jonka globalisoituminen, maailmallistuminen, ei enää anna jokaiselle mahdollisuutta vastaavanlaiseen tunne-elämykseen.

Kotimaa vaihtuu usein itsekkäästi

Järkyttävintä tietysti ovat ne ihmiskohtalot, jotka muuttuvat usein jopa tragedioiksi kotimaan hylätessä heidät tavalla tai toisella. Me suomalaisetkin olemme saaneet kokea miten kylmäkin ilmasto kelpaa vietnamilaisille venepakolaisille tai Somalian vainotuille, koska kotimaa ei heitä halua.

Toisaalta toimeentulo pakottaa ihmisiä jättämään syntymämaisemansa ja muuttamaan siinä toivossa, että muualla asiat olisivat toisin ja mahdollisuudet tasa-arvoisempaan elämään olemassa. Sen ovat kokeneet myös aikanaan etupäässä Amerikoihin lähteneet suomalaisetkin. Mutta sitten on tämä urheilun, rahan ja niiden yhdistelmän tuottama kotimaiden vaihtoliike, joka on vahvaa vauhtia yleistymässä.

Joillekin urheilijoille kotimaaksi kelpaa lähes mikä tahansa alue, jossa on mahdollista ansaita paremmin. En tarkoita ammattiurheilijoita, jotka käyvät muualla harjoittamassa ammattiaan muuttamatta kansalaisuuttaan, vaan heitä, joille kotimaan vaihto syntyy puhtaasti itsekkäistä syistä. Toisella puolella kolikkoa on tietysti se tosiasia, että jotkut kotimaat harrastavat tavallaan ihmiskauppaa saadakseen urheilusta mainetta ja kunniaa.

Mutta on sitten toisenlaisiakin, ei kenties niin itsekkäitä esimerkkejä kuten tämän ranskalaisen koskimelojan tapaus, joka tuotti vuodesta 1972 olympiakisoissa mukana olleelle afrikkalaiselle Togolle sen historian ensimmäisen mitalin. Toki siinäkin tiettyä itsekkyyttä on takana, mutta ei aivan sen pahimmassa muodossa.

Togossa ollaan vähän ihmeissään

Tuon mitalin toi 27-vuotias Benjamin Boukpeti koskimelonnassa, joka tuskin kuuluu Togon urheilun valtalajeihin. Käytännössä Boukpeti onkin ranskalainen, jolla on togolainen isä ja ranskalainen äiti. Hän on kuitenkin kerran jopa käynyt Togossa, ihan pienenä.

Boukpeti asuu Toulousessa ja puhuu ranskaa, jota toki Togossakin puhutaan, olihan maa viimeksi Ranskan hallinnassa. Ranskalle hän kuitenkin oli ”liian vanha” edustamaan maata olympiakisoissa. Toisaalta myös kilpailu paikasta olisi ollut hänelle ylivoimaista, koska yhdestä olympiapaikasta olivat kilpailemassa hänen kanssaan Ateenan olympiavoittaja, kasinkertainen maailmanmestari ja nuorten maailmanmestari. Togosta ei yllättäen löytynyt tämän lajin muita taitajia.

Ja nyt siis ”togolaisena” Boukpeti löi ällikällä koko koskimelontamaailman ja voitti pronssia. Kun Togon urheiluministeriltä kysyttiin, mitä mieltä sielläpäin ollaan, niin aika hämillään ministeri totesi, että ”meidän täytyy kyllä pitää huolta siitä, että hän saa sopivat kunnianosoitukset”. Ehkä kotimaan omalle pojalle voisivat lahjoittaa saman kuin Hollolan kunta Janne Ahoselle, ei vene- vaan tässä tapauksessa kanoottipaikan. Guineanlahdessa riittää kyllä Togonkin kohdalla rantaviivaa.

Pojan leukemia tuotti saksalaisuuden

KOK:n sääntöjen mukaan Boukpeti oli kelvollinen edustamaan Togoa, koska hänen isänsä on sieltä kotoisin. Hiukka toisenlainen on Pekingissä voimistelussa naisten hypyissä vielä 35-.vuotiaana hopeamitalin ottaneen Oksana Chusovitinan kotimaanvaihtohistoria.

Chusovitina syntyi Uzbekistanissa Neuvostoliiton aikana 1975 ja kilpaili ensimmäisen kerran olympiakisoissa Itsenäisten valtioiden yhteisön edustajana Barcelonassa. Uzbekistanilainen hän oli olympiakioissa vuosina 1996 Atlantassa, 2000 Sydneyssä ja 2004 Ateenassa, mutta nyt jo ”ikänaisena” voitti siis mitalin Pekingissä – saksalaisena!

Ensimmäiset kotimaan vaihdot Chusovitina koki olosuhteiden pakosta, mutta saksalainen hänestä tuli poikansa Alisherin sairastuttua leukemiaan. Poika saatiin vuonna 2002 hoitoon Saksaan, jonne hän painijamiehensä kanssa muutti ja sai asuttuaan siellä kolme vuotta paitsi kansalaisuuden myös KOK:n hyväksynnän tulla mukaan kisoihin saksalaisena.

Voisi kuvitella, että Chusovitinan tapainen kohtalo jättää ison reiän siihen kohtaan missä aivojen tunnelohkossa on kotimaa-niminen ikoni.

Monista syistä kotimaa on suurelle joukolle ihmisiä taakse jäänyttä elämää. Kenties siksi kannattaa olla tyytyväinen suomalaisuuteen ja Suomeen, vaikka säät siellä ovatkin syvältä.

Arto Teronen