”Pehmopallosta” suurvaltashokki!

Onhan sitä ollut Phelpsiä ja Boltia ja vaikka ketä, mutta Pekingin kisojen suurin sensaatio koettiin kyllä torstai-iltana Feitangin softballstadionilla, jonne sain mahdollisuuden mennä katsomaan useallakin tavalla historiaa noin 10 000 muun kanssa. Sekin selvisi, ettei tuo softball mikään varsinainen pehmopallo ole etenkään silloin, kun se läjähtää toista sataa kilometriä tunnissa kulkevana syöttönä lyöjää esimerkiksi kylkiluiden tienoille.

Historiaa oli tietysti se, että laji ei enää ole mukana seuraavissa Lontoon olympiakisoissa. Vielä suurempaa historiaa oli kuitenkin se, että Japani voitti tuossa finaalissa kukistamattomana pidetyn USA:n naisjoukkueen, joka oli eiliseen mennessä voittanut kaikki olympiakisoissa pelaamaansa 22 ottelua ja kolme kultamitalia.

Finaalissa lehdistökatsomo oli täynnä kuin vain lehdistökatsomo voi softballfinaalissa olla. Ei siis paikan paikkaa. Onneksi minulla on jostain syystä apinalapussa myös numero kuusi, jolla saa mennä ”olympiaperheen” istumatiloihin. Ne olivat kätevästi lehdistökatsomon yläpuolella suoraan kotipesän takana. Hyvin näki. Nahkatuolit vähän tekivät alaoloa nihkeäksi.

Oli siellä muitakin...

Erityisen mukavaa oli silloin, kun ottelun kahden ensimmäisen vuoroparin jälkeen alkoi sataa. Vettä tuli uutterasti, eikä lehdistökatsomo ollut katteen alla kuten olympiaperheen vastaava tila. Siinä menivät japanilaiset ja usalaiset ”bukkerit” eli ennakkomuistiinpanot aika muussiiksi ennen kuin muovit saatiin päälle. Silti olisin mieluummin ollut omieni joukossa, luulisin.

Kaiken lisäksi olympiaperheen softballfanit kanadalaisen Dick Poundin johdolla katosivat sateen ajaksi alakerran sohvatilaan loungeen, jonne en tohtinut. Tuskin sielläkään olisi ollut tilaa yhdelle, joka käyttää lentäessä turistiluokkaa tai saniteettituotteita tarjouksista.

Istuin siis siinä puolisateessa – vettä tuli nimittäin tuulen mukana sivusta, ja ihailin miten vakuuttavan nopealla ammattitaidolla vapaaehtoiset levittivät kaksi valtavaa, valkoista peitettä kentälle sateen ajaksi. Puolisen tuntia olin nahkatuolirivistössä yksin, kunnes peli taas jatkui ja ennen kaikkea sade lakkasi. Ne kun ovat juuri näin päin olympiaperheen arvojärjestyksessä, vaikka keltaisia sadetakkeja myös arvokatsomoon jaettiin runsain mitoin.

Sateen alkaessa Japani muuten johti kahdella juoksulla Yamadan iskettyä kerran pehmopallon yli 67,06 metriä pitkän kentän takakatsomoon. Ihan niin kuin baseballissa, sellainen on lajin paras lyönti ja koppi taas huonoin. Meillä pesäpallossa takalaittomat estävät pelaamisen ja kopittelu taas haukotuttaa, ainakin ennen vanhaan Jyväskylän Harjulla.

Se oli perheellekin shokki

Sadetauon jälkeen USA:n Barry Bondsin kokoluokan iskijä, ei etenijätyyppinen Chrystal Bustos teki Yamadan tempun ja kavensi 1-2:een, mutta sitten valmentaja teki mielestäni ratkaisevan virheen. Hän vaihtoi pitcheriä, siis syöttäjää. Ihan hyvin siihen mennessä palloa alakautta yhdellä olkapäänkierrolla yli sataa kilometriä tunnissa syöttänyt Cat Osterman laitettiin syrjään ja tilalle tuli Monica Abbott, jolla syöttäjänä oli paljon näyttävämmät maneerit ennen tykitystä hienoisesta oikean nilkan ojentamisesta lähtien. Molemmat olivat muuten vasenkätisiä kuten valtaosa molempien joukkueiden lyöjistäkin. Ilmeisesti sopii peliin paremmin tai ehkä ei.

Abbott oli liiankin tosissaan ja ratkaisi tavallaan ottelun harhaheitollaan noin kuudesta metristä annettuaan ensin vapaataipaleita nakkaamalla paria pientä japanilaistyttöä säälimättömästi jonnekin kylkiluiden tienoille. Itse on 191-senttinen, kun Japanin pisin yltää korkeintaan 170:een…

Japani meni johtoon 3-1 ja taisteli viimeisen sisävuoron kolmella komealla kopilla siinä vaiheessa, kun ylivoimaiset suosikit vielä yrittivät saada painajaistaan puretuksi.

Olympiaperheen katsomossakin oltiin shokissa, osa tappion ja japanilaisosa voiton johdosta.. Sensaatiohan se oli, historiallinen sensaatio lajissa, joka on siis syrjäytetty olympiakisoista tuntemattomaksi ajaksi. USA:n pelaajista edellä mainittu Crystal Bustos oli ensimmäisenä onnittelemassa voittajia, muut pelaajat tuijottelivat lähinnä jalkoihinsa. Saivat tuta miltä NBA-koripalloilijoista saattoi Ateenassa neljä vuotta sitten tuntua.

Vastoin tapojani iloitsin siitä, että lähes kaikki muut menivät äimän käiksi. Urheilu on joskus mukavaa, koska se sittenkin sisältää mahdollisuuden odottamattomaan.

Sulauduin suorastaan myhäillen Pekingin tummaan iltayöhön. Aika pian alkoi sataa, eikä mukana ollut sateenvarjoa. Se olympiaperheen katsomossakin jaettu sadetakki jäi sinne. Niin siinä aina käy, kun kuvittelee olevansa etuoikeutettu ja edes hetken olympiaperheen jäsen.

Arto Teronen, Peking