Paras fiktiivinen ateria on hauska

Kulttuurin merkkiteosten ruoista muistetaan etenkin koomiset ateriat. Tällaisia olivat myös kuulijapalautteen mukaansatempaavimmat muistot.

 

 

Timo, Kuopio

The Hook, eli Kapteeni Koukku -elokuvassa Peter Pan ja Kadonneet pojat syövät kirjaimellisesti mielikuvitusruokaa. Vasta kun aikuistunut Peter uskaltaa käyttää mielikuvitustaan, hän näkee ruuan ja voi syödä sitä. Kohtaus päättyy ruokasotaan.

Monty Pythonin Elämän tarkoitus -elokuvassa on kaksi huikeaa ruokailukohtausta. Alussa ahmatti räjähtää syötyään ravintolassa ties kuinka monta ruokalajia. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa pöytäseurue saa seurakseen viikatemiehen, joka kertoo heille seurueen kuolleen syötyään pilaantunutta tai myrkyllistä ruokaa.


Ilkka

Tervehdys, minusta mieleenpainuvin ateria on Veli Puolikuu ohjelmassa valmistettu Pääsiäis Hanu, jossa Pirkka-Pekka valmistaa sen voitaikinaan käärittävästä Kari Heiskasen.

Eeva-Liisa Kortelainen

En muista näytelmän/elokuvan nimeä, kotimainen se on. Tapahtui 1900-luvun alussa, maalaistaloon tuli vallesmanni 'istumaan' käräjiä, syytettynä nuori vaimo, joka oli murhannut miehensä. Alun lynkkausmieliala muuttuu vähitellen kuulustelun edetessä, kun syytetty kertoo ateriasta, minkä oli tehnyt miehelleen, ja mitä tämä oli ylenkatsonut. Vallesmannin, auttamattoman herkkusuun, suupielistä alkaa kuola valua jo alkuruuan kohdalla, samoin monilla katsojilla. Syytetty osaa kertoa menyyn ja ruuan valmistuksen todella houkuttelevasti, pieni eroottinen latauskin syntyy syytetyn ja vallesmannin välille. Lopulta kun on aika julistaa tuomio, kaikki ovat yhtä mieltä vapauttavasta tuomiosta, vallesmannin myöntämää tapporahaa tosin hieman ihmetellään. Muistatteko te tätä näytelmää?

Jatta

Elokuva, jota ei voi unohtaa Ranskalaisen illallisen ym. lisäksi on Peter Greenawayn Kokki, vaimo, varas, rakastaja tai sinnepäin. En ikinä unohda sitä, kun kosto toteutui ja yksi päähenkilöistä makasi gratinoituna pellillä ja roisto pakotettiin syömään penistä. Melkein jouduin lähtemään kesken pois leffasta, tämä oli antikulinaristinen kokemus.

 

Eräs kuuntelija

Selma Lagerlöf, teosta en muista, mutta mieleenpainuva ruokatarina kertoi nälkäisestä lapsesta, joka riisipuurovadin löydettyään söi niin, että vatsa turposi ja halkesi ja lapsi menehtyi. Surullinen juttu, muistaako joku kirjan nimen?!
Kiitos hyvistä ohjelmista.
 

Timo, Kuopio
Cormac McCarthyn Tie-kirjassa (ja siitä tehdyssä elokuvassa) on kuvaus, jossa pitkään nälkää ydinsodan runtelemassa USA:ssa nähneet tarinan keskeiset henkilöt, isä ja poika, löytävät maahan kätketyn pommisuojan, joka on täynnä säilykeruokaa. McCarthy kuvaa ihastuttavan monipuolisesti kaikkea sitä, mitä kaksikko löytää. Aiemmin isä löysi avaamattoman Coca Cola -tölkin, jonka hän antoi pojalleen. Tämä ei ole koskaan sellaista maistanut, koska syntyi sodan alettua. McCarthy kuvaa kirjassa tarkoin tämän elämyksen. Elokuvassa tapahtuma vaikuttanee kirjaa lukemattoman mielestä tuotesijoittelulta.

Asta Haapala, Raisio
minulle mieleenpainuvin ateria, tai tapa ruokailla, on säveltäjä Erik Satien kuvaus omasta ruokailustaan: 'Nautin vain valkoisia ruoka-aineita: kananmunia, sokeria, raastettuja luita, kuolleiden eläinten rasvaa, vasikanlihaa, suolaa, kookospähkinöitä, valkoisessa lyijyvedessä keitettyä kanaa, hedelmien hometta, riisiä, nauriita, kamferimakkaraa, makaronia, juustoa (valkoista tuorejuustoa), puuvillasalaattia ja joitakin kaloja (ilman nahkaa). Viinini keitetään ja juon sen kylmänä verenpisarakukan mehun kera. Minulla on hyvä ruokahalu, mutta en koskaan puhu syödessäni, sillä pelkään kuristuvani.

Erik Satien tunnetuin teos on pianosarja Gymnopédies ja hän eli vv. 1866-1925
En muista mistä tuon hänen kuvauksensa olen joskus saanut, mutta lähde ei ole keksitty.

Antti:
Moi! yksi parhaista ruokaleffoista on ehdottomasti peter greenawayn kokki, varas, vaimo ja rakastaja. sitä ruuan määrää ja laatua. terveisin antti

Pasi

Lapinlahden Lintujen kappale "Muna-anjovisleipä" on kaunein mahdollinen rakkauslaulu ruoalle, ja pistää kuulijalleen suloisen suolaisennälän.

 

Nimetön

Kyl se on Laineen Tuntemattomast tän sukukaima Hietasen rapulissaa Mäkilält ruikuttama silakka. Tuli tarpeesee ja pärjää pual vuot!

 

 

Ohjelman aikana verkkosivujen Shoutboxin chatissa keskustelu kävi myös vilkkaasti:


Kerttu

Jostain kumman syystä fiktiivisestä ateriasta tulee ensimmäisenä mieleen ikiklassikko Aku Ankoista; karhennetut turtanat. 

Marja

Eiköhän Vaahteramäen Eemelin äidin tekemät jouluruoat tuo veden kielelle. Ainakin minulle 50-lukulaiselle se tuo lapsuuden mieleen. Tosin ei meillä ihan kaikkea samaa ollut kuin Eemelin kotona. Kuten paltut, syltyt, ryynimakkarat ym.

 

Gudi Padwa

Katsastus, kotimainen Matti Ijäksen elokuva, Sulevi Peltola saa suomalaiskansalaisittain turpaansa, ja sitten myöhemmin kasvot turvonneena imee pillillä keittoa ravintolassa.

 

Heili

Banaani, joka katoaa muuan Frankin suuhun Espan puistossa, Aki Kaurismäen elokuvassa Calamari Union.

 

Anonyymi

Shrekissäkin grillattiin rottia. Namskis.

 

Anonyymi

Joo Asterixisissa ne roomalaisten sisälmysruoat orgioissa!

 

Anonyymi

Gourmet Club -elokuvan "herkulliset" kitarisat ovat pinttyneet mieleen.

 

Melooni

Olen Outi Pakkasen kanssa samaa mieltä. Ruoalla hifistely on suorastaan vastenmielistä.

 

Anonyymi

Pelle Hermanni, Plätyt ja äitiliinin matsikkahillo.

 

Melooni

Minä en ole katsonut koskaan elokuvia ruokanäkökulmasta. Pidän ruokaa vain välttämättömä pahana, käyttövoimana.

 

Marja

En muista mikä leffa se oli, mutta kertoi jostain pikkupojasta jolle tarjottiin mannapuuroa verikastikkeella.  Pojasta piti tulla joko Kiinan keisari tai sitten uusi laama Tiibetiin. Kuka muistaa

 

Heili

Gogolin Nenässä herkullisen höyryävästä aamiaisleivästä löytyi kadoksissa ollut, parturin vahingossa leikkaama nenä. Nam.

 

Anonyymi

Peppi Pitkätossu ja kookospallot on ensimmäinen ruokajuttu, 60- luvun alussa kun olin noin 8- vuotias, jonka muistan lukeneeni ja aikuiseksi piti odottaa että pääsi niitä maistamaan.

 

L.

Vanhemmathan leikkii ruualla, kun alkavat syöttää pientä lasta vauvasoseilla "täältä tulee kuorma-auto, suukku auki". Se on kai ruualla leikkimistä. Ja tuo siirtyy sukupolvelta toiselle. Kääk.

 

Jäi vaivaa

Mikä se Fellinin "ahmimis" elokuva olikaan, jossa syötiin kunnes henki lähtee?

 

Vihtori

Vaahteramäen Eemelin vaivaistalolaisille tarjoama jouluateria on kyllä mieleenpainuva. Televisioversio on myös mainio, kun rasva valuu pitkin suupieliä.

 

leffafriikki

Elokuva Tampopo, suom. "Ja sitten syödään". Huikea nuudelireseptin metsästys. Nälkä tulee katsellessa.

 

Anonyymi

jäi vaivaa:  ei se ollut fellini vaan marco ferreri, nimi le grande bouffe

 

Jens

Rottatuille!!!

 

Gudi Padwa

Minusta tämä ei ollut mielenkiintoinen ohjelma. Tuo, mitä he lopuksi kertoivat siitä, miten sarjat ja elokuvat ovat vaikuttaneet ruokailutottumuksiin, on sitä vastoin järkevämmältä kuulostava aihe.

 

 

 

 

Maailman paras fiktiivinen ateria

Ruoasta syntyy parhaat tarinat. Kummisedän spagettiannokset, Chaplinin keittämä kenkä ja Viisikko-kirjojen eväät ovat maailman kuuluisimpia aterioita. 

 

Dramaturgi Tove Idströmin mielestä ruoka on henkilökohtainen ja intiimi asia. Draamassa ruokailu on usein aikaa jaksottava elementti.  

 

Idström pitää Ranskalaista illallista parhaana ruokaelokuvana. Tanskalaiseen kylään sijoittuvassa elokuvassa ranskalainen Babette voittaa arpajaisissa rahapalkinnon, jonka hän käyttää illallisen valmistamiseen. Suurenmoinen ateria sulattaa askeettisen seurueen olemuksen. Silmät alkavat tuikkia ja vanhat kaunat unohtuvat aterian myötä.

”Sitä ruokaa söisin ja soisin muillekin. Kun syö hyvää ruokaa, niin usko elämään palaa – jos se on ollut kadoksissa”, Idström kertoo.

 

Kirjailija Outi Pakkanen tunnetaan romaaniensa ruokakuvauksista.

 ”Lukijat pitävät aivan valtavasti kirjojeni ruokakuvauksista ja odottavat reseptejä”, hän kertoo.

 Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat tulevat Pakkaselle mieleen kirjallisuuden ruokakuvauksista. Brunettin vaimo Paola on loistava kokki, joka valmistaa perheelleen suurenmoisen lounaan ja päivällisen joka päivä. Paola on ammatiltaan yliopiston englannin opettaja, ja Pakkasta on ihmetyttänyt, miten hän ehtii tehdä työnsä ohessa ruokaa.

”Kun tapasin Leonin, kysyin häneltä tästä asiasta. Hän vastasi, että kirjallisuudessa voi käyttää vapauksia henkilöhahmojen ajankäytön suhteen.”

 

Ruokailu herättää intohimoja ja suuria tunteita. Kirjallisuuden ja elokuvien lisäksi ruoka on hyvin edustettuna myös maalaustaiteessa. Ruokailutapoja on aina pidetty sivistyksen mittarina.

 

Kirjallisuus ja elokuvat ryöppyävät toinen toistaan kuuluisampia aterioita. Chaplin syö kenkänsä elokuvassa Kultakuume. Ikimuistoista kohtausta kuvattiin kolme päivää, jonka aikana Chaplin söi useita lakritsikenkiä ja kärsi vatsavaivoista. Elokuvassa Kaunotar ja kulkuri spagettiannos johtaa suudelmaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjan madeleine-leivos on maailmankuulu.

 

Ruokakulttuuri ja tarinat ovat vahvassa symbioosissa. Tähän liittyy myös muutos, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut länsimaissa. Kun vielä 60 vuotta sitten Viisikon eväät edustivat ylellisyyttä pula-aikana (keitettyjä munia, tomaattia, kinkkua, vastapaistettua leipää, suklaa- ja hedelmäkakkua), ovat nykyajan kansansairaudet diabeteksen ja liikalihavuuden kaltaisia epäterveellisen ruokailun synnyttämiä.

”Kun mennään elokuvateattereihin, syödään koko ajan. Leuan pitää koko ajan käydä”, Idström pohtii.

 

Olet mitä syöt -ajatus tuntuu pätevän myös tarinoissa. Hyvin vahva juonne tästä löytyy lastenkulttuurista ja saduista, jotka Punahilkasta Hannuun ja Kerttuun tai Asterixista Karviseen rakentuvat ruokailun ja syömisen ympärille. Harry Potterien kermakalja ja Bertie Bottin joka maun rakeet taitavat olla viimeisimpiä maailmanmaineeseen kiirineitä keksittyjä ruokia.

 

”Parhaat ruokaelämykset ovat yllättäviä tai syntyvät yllätyksestä”, Pakkanen kertoo. Hän pitää ruoan tunteita herättävää vaikutusta länsimaisena ongelmana ja kertoo arvostavansa tavallista ruokaa. ”En voi sietää hienostelua.”

 

Fiktiivisen ruoan synnyttämät mielikuvat kertovat meistä yllättävän paljon. Nykymaailmasta käsin on kiehtovaa, että melkein kaikki tarinoiden ateriat ovat epäterveellisiä. Onko terveellinen ruoka siis tylsää ja pahanmakuista?

 

Ruokailuun liittyvät myös koko tapakulttuurin repertoaari, mikä heijastuu esimerkiksi Thomas Vinterbergin dogma-elokuvassa Juhlat (ja kaikissa mafiaelokuvissa) tai Knut Hamsunin romaanissa Nälkä.

 

Kulttuuriosasto etsii maailman parasta fiktiivistä ateriaa. Kerro meille, mikä on mieleenpainuvin mielikuvitusruoka.

 

Kulttuuriosasto tiistaina toinen heinäkuuta, kello 19.06

Miksi kaikki hajoaa

Tuotteiden elinkaari lyhenee jatkuvasti. Tavarat hajoavat käsiimme, ja kaatopaikat täyttyvät roinasta. Samalla muotoilujättimme Marimekko ja Nokia ovat kriisissä.

 

Suomen puolustusvoimien varsikengät ovat yksi laadukkaimmista suomalaistuotteista. ”Ne ovat monia kaupallisia malleja kestävämmät ja hyvät jalassa”, kertoo Maavoimien materiaalilaitoksen kaupallinen johtaja Lars-Christian Schauman. Hänen mukaansa kestävyys ja suorituskyky ovat armeijatuotteiden tärkeimpiä ominaisuuksia. Schaumanin mukaan esimerkillistä suunnittelua edustavat myös Tikka-kiväärit, jotka ovat edullisuudestaan huolimatta laadukkaita ja tarkkoja.

Tikka T3 Battue .308 Win

Suomalainen muotoilu tunnetaan laadustaan. Marimekon, Arabian, Iittalan, Fiskarsin ja Nokian menestystekijöitä ovat olleet kotimainen tuotanto sekä korkealuokkainen viimeistely ja raaka-aineet. Sen sijaan pitkä käyttöikä on armeijatuotteita lukuun ottamatta yhä harvinaisempaa.

 

Muotoilu toimi pitkään Suomen ykköstaiteena. Viime vuosina käyrä on osoittanut alaspäin. Marimekko ja Nokia ovat siirtäneet tuotantoaan ulkomaille, ja samalla niiden asema on heikentynyt markkinoilla. Nokian puhelinten käytettävyyttä haukutaan ja Marimekon hittikuosi paljastui plagiaatiksi.

 kuva EPA, FREDRIK VON ERICHSEN

 

Teollinen tuotanto on siirtynyt länsimaista suureksi osaksi Aasiaan, ja tuotteiden elinkaari on jatkuvasti lyhentynyt. Kun vielä kymmenen vuotta sitten kännykän ajateltiin kestävän ainakin viisi vuotta, vaihdetaan nykymalleja vuoden välein.

 

Kapitalismin johdonmukaisella logiikalla tehtaat tuottavat sitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Kaupan alalla näkyvää kasvua tapahtuu Halpa Hallin, Hong Kongin ja Tokmannin kaltaisissa bulkkitavarataloissa. Pitkäikäisten tuotteiden aika näyttää olevan ohi. Ruotsissa tämä on ymmärretty paremmin kuin Suomessa. IKEA ja Clas Ohlson myyvät polkuhintaan helposti hajoavia tavaroita jatkuvasti kasvaville markkinoille.

 

Maailmankuvamme on muuttunut. Laatu tarkoittaa esineen hintaa ja käyttömukavuutta, ei elinikää. Pitkäikäiset ja kestävät esineet ovat painavia, kolhoja ja kalliita. Voisiko suomalainen muotoilu pelastua, jos sille keksitään uusi suunta?

 

Kulttuuriosasto etsii esimerkkejä huonosta ja erinomaisesta suunnittelusta. Studiovieraana asiantuntijakommentteja antaa DDR:n muotoilusta väitellyt teollinen muotoilija Juha Järvinen.

 

Mikä tavara sinulta on viimeksi hajonnut?

 

Kulttuuriosasto, Yle Radio Suomi, tiistaina 4.6. kello 19.06

Ota toiset huomioon!

Vappuaattona 30.4. Kulttuuriosastossa kuultiin paljon havainnollisia esimerkkejä hyvästä ja huonosta käytöksestä. Studiovieraana oli jo 60 vuotta sitten radiouransa aloittanut Jukka Virtanen. Lisäksi kuultiin kommentit euroviisutähti Krista Siegfridsiltä, professori Matti Klingeltä ja kenraali Gustav Hägglundilta. Ohessa ovat kuuntelijoiden lähettämät viestit.

Ota toiset huomioon:

Linja-autossa nuoriso istuu usein jalat vastakkaisella penkillä, eivät ajattele lainkaan, että seuraavalla voi olla vaalea vaate ja saa siitä likaa. Toiseksi nuoriso käyttää aivan törkeää puhekieltä ja häiritsevät sillä ja kovalla äänellä muita kanssamatkustajia. Ihmettelen myös kiirettä autoliikenteessä ja miksi pitää kääntyä suoraan ohituksen jälkeen suoraan takana tulevan auton eteen tai sitten vaihtaa kaistaa ja suoraan ajaa siitä trampille.
Mukavaa vappua kuitenkin kaikille ja eletään sovussa!

Tapsa:

Hei, Olen 53-vuotias herrasmies Kuopiosta.  Minulla on tapana avata ovia varsinkin naisille arjen keskellä.  Usein lisään siihen vielä "olkaa hyvä" tai "ole hyvä" ja pieni hymy sen päälle on poikaa.  Tosin joskus joku menee siitä ovesta eikä sano mitään.  Se on hänen murheensa enkä jää sitä suremaan.  Useimmat kiittävät ja hymy tulee vielä takaisin.  Matkustan junilla melko paljon, jolloin saan auttaa naisten matkalaukkujen nostamisessa hyllylle ja sieltä pois - se onkin bravuurinumeroni.  Näistä arjen pienistä teoista tulee hyvä mieli itsellekin.  Samoin liikenteessä on mukava hieman flirttailla kun pysähdyn autolla suojatien eteen ja kiva daami ilahtuu siitä ja vaihdamme hymyjä kun hän kulkee ensin ja minä vaan ihailen ja katselen.  En myöskään aja liikenteessä toisen puskurissa, vaan pidän turvaväliä.  Kerran ajoin pitkään yhden naisen perässä Joensuusta Kuopioon näin ja kun tiemme erkanivat, niin nainen kiitti kivasta seurasta vilkuttamalla vilkkuja ja katseli peilistä.  Kiva fiilis! Piristäkää ihmiset toisianne arjen keskellä pienillä ystävällisillä teoilla jotka eivät maksa mitään ja hymyilkää toisillenne - ne piristävät päivää toivoo Tapsa, joka ei voi osallistua ohjelmaanne kun on töissä

Nimetön:

Liikun manuaalipyörätuolilla eli käsikäyttöisellä pyörätuolilla. Minulla on nyt kokemusta liikuntavammaisuudesta kolmen vuoden ajalta. Elämäni on muuttunut suhteessa kanssaihmisiin; en enää olekaan kaikkien vastaantulijoiden silmissä itsenäinen ihminen vaan objekti. Väkisin auttamisen kokeminen on ollut suorastaan vastenmielistä. Ajattelemattomat kanssaihmiset ovat muun muassa tulleet työntämään minua eteenpäin edes kertomatta aikeistaan. Tämä loukkaa koskemattomuuttani ja tuuppiminen voi olla myös vaarallista. Minulle osoitetaan korostettua huomiota puhumalla kovaäänisesti, vaikka kuulossani ei ole vikaa. Ikävintä on se, että ilman syytä tarjotusta avusta kieltäytyminen johtaa sivullisen suuttumiseen ja "mutta kun minä niin halusin auttaa" -tyylisiin vuodatuksiin. Eri asia on, jos pyydän apua. Mikäli en tee niin, en myöskään kaipaa huomiota.

Nimetön:

mikä on hyvän käytöksen ja sivistyksen suhde?

Tuula:

radios haatateltii eng.viisufania joka unohti satasalamaa sanat. haastat.alkoi laulaa mukana. oli mahtavan hyvää käytösta kunei tullut noloa tilan.

Nimetön:

Huono käytös lähtee ymmärtämättömyydestä, välinpitämättömyydestä ja piittaamattomuudesta. Ei tajuta / välitetä siitä, miten oma tekeminen vaikuttaa ympäristöön ja muiden tekemisiin. Jos pyörätiellä kaksi vanhempaa naisihmistä sauvakävelee rinnakkain tukkien koko väylän, niin ne käyttäytyy huonosti, koska ne ei todennäköisesti tajua kokonaisuutta ja vaikutusta ympäristöön. invapaikalle parkkeeraus ilman tarvittavia lupia on taas välinpitämättömyyttä ja erittäin huonoa käytöstä.

Esko Kokko:

Olin metrossa jokin aika sitten. Tulin metroon sörnäisistä. Siinä samalla tuli jalkavammainen vanhempi nainen ja mies. Vaunussa istui nuorisoa. Kaksi venäjää puhuvaa nuorta miestä tarjosi heti paikkaa näille. Suomalaiset käänsi päänsä pois päin tapahtumasta. Kiitin poikia istujien puolesta.  Myös roskaaminen on huonoa käytöstä!

Nimetön:

Olen ihan samaa mieltä rouvan kanssa, joka puhui ovien avaamisesta. Päivittäin avaan kaupan oven eri ikäisille miehille, eikä vastapalvelusta tarvitse odottaa, ei myöskään kiitosta. Monesti siinä sisu kuohahtaa kun avaan itselleni oven ja riski urospuolinen lajitoveri painaa siitä edelleni. Olen yli kuusikymppinen nainen!

Nimetön:

kuluttajaidentiteetti tuhoaa hyvän käytöksen.

Pauliina, Joensuu:

Hyvä käytöksinen on hyvä kuuntelija, kohtelias, ei liian imelä, ei juorua eikä supettele seurassa, kiittää ja pyytää anteeksi! Hyvää vappua!

Jere Helsingistä, 27 vuotta:

Viimeksi kun avasin vilpittömän hyväntahtoisesti oven vanhalle rouvalle Hakaniemessä, kysyi vastapuoli närkästyneenä että "helvettiäkös siinä seisoskelet!?" Alkaa hyvä käytös kuolla ihan itsestään. On muitakin käytöskoulua tarvitsevia kuin nuoret.

Nimetön:

Tulin äskettäin Budapestistä ja voi että totesin, kuinka siellä minulle annettiin kohteliaasti julkisissa liikennevälineissä istumapaikka. Jopa nuoret naiset nousivat ylös ja tarjosivat paikkaa. Ensin mietin suomalaiskansallisesti "näytänkö niin vanhalta" - ei ole pirteä 67 vuotias ja koskaan ei minulle ole tarjottu suomalaisessa kulkuvälineessä paikkaa! Siellä se oli aivan luontevaa! täällä päin vastoin kun avaan esim. kirjaston oven, niin sisäpuolelta kaksikymppiset nopeuttavat askeltaan, kun kerran heille olen oven avannut. Jos en väistä tulee törmäys. Meillä ei valitettavasti oteta toisia huomioon ja toimita joustavasti. Olen itse kokenut moitteita kun olen avannut oven itseäni vanhemmalle ihmiselle! Mutta silti avaan, autan lastenvaunut yms Meillä ei edes osata odottaa junan, metron yms  ovien ulkopuolella päästäen ensin poistulijat, vaan siinäkin tukitaan tie. Valitettavasti!

Katja:

Hei! Mitä mieltä Jukka Virtanen on murteiden käytöstä? Sivistyneisyyttä vai moukkamaisuutta? Hauskaa Vappua!

Nimetön:

KUINKA USEIN MEILTÄ KAIKILTA UNOHTUU KIITOS, JOS ESIMERKIKSI SAAMME POSTISSA PAKETIN. LÄHETTÄJÄ EI TIEDÄ, ONKO PAKETTI KOSKAAN TAVOITTANUT VASTAANOTTAJAA, JOS EI MITÄÄN KUULU. NYKYAJAN IHMINEN TOTTUU SAAMAAN NIIN PALJON, ETTÄ HÄN EI TUNNE KIITOLLISUUTTA MISTÄÄN, VAAN OLETTAA, ETTÄ KAIKKI  K U U L U U  HÄNELLE. HÄN ON KAIKEN KESKUS!!

Päivi:

Työskentelen pienehkössä sairaalassa ja siellä törmää ´valikoivaan´ hyvään käytökseen. Ystävällisyys ja tervehtiminen riippuu henkilön asemasta. Toivottavasti tämä ei ole kovin yleistä.

Hyvä käytös

Juomatavat ja nuoriso kuuluvat tapakulttuurin suuriin syyllisiin.

 Krista Siegfrids on esikuva hyvälle käytökselle.  Krista Siegfrids on esikuva hyvälle käytökselle. Lavakarisma ei vaadi koppavuutta.

Rituaalinomainen asia: lumi sulaa paljastaen koirankakat kadulla ja vappukansa sammuu puistoihin. Keväisin pohditaan huolestuneena käytöstapoja. Samalla huonosti käyttäytyminen muodostaa uusia esikuvia. Duudsonien ja Pussy Riotin menestys perustuu huonoon käytökseen.

 

Suomalaisen tapakulttuurin ongelmat ovat jo ainakin 500 vuoden ajan olleet humalahakuinen juominen ja nuoriso. Varsinkin alkoholin suhteen motkotus on ollut aiheellista. Monet historioitsijat kutsuvat vuosisatoja 1500–1700 Suureksi Pohjoismaiseksi Humalaksi. Ennen viemäriverkon kehittymistä kaivovesi oli juomakelvotonta. Olueksi käytetty vesi oli yleisjuoma. Alkoholin kulutus oli massiivista: normaalina päiväannoksena pidettiin neljää litraa olutta. [1]

 

Oikeudenkäynnit piti Suuren Humalan aikaan aloittaa heti aamunkajossa, sillä iltapäivään mennessä kaikki olivat niin päissään, että käräjät ryöstäytyivät tappeluksi. Humalaa pidettiin toisinaan myös lieventävänä asianhaarana rikoksissa. Vasta 1800-luvulla syntynyt raittiusliike hillitsi juomista. Siitä huolimatta humalahakuinen juominen on meillä yhä maailman kärkeä.

 

Nuorison käyttäytymisen suhteen silmiinpistävää on erilaisten käytöshäiriöiden yleistyminen. Huonolle käytökselle tehdään nykyään diagnoosi ja sitä hoidetaan sekä lääkkeillä että terapialla. Ennen huonosti käyttäytyviä lapsia pelkästään rangaistiin ja syyllistettiin ongelman syiden etsimisen sijaan. Siinä missä vielä Max ja Moritz olivat toivottomia tuhoontuomittuja hulttioita, on heidänlaisilleen nykyään tautiluokituksia, kuten ADHD tai MBD. Huonon käytöksen syy on siis yhä harvemmin kasvatuksessa – ja yhä useammin aivokemian toiminnassa.

 

Suomi on maailman tasa-arvoisimpia maita. Meiltä puuttuvat siniveriset ja luokkajako, jopa presidenttimme kuuluu työväkeen. Kolikon toinen puoli on, että käytöstapojamme on vuosikymmeniä haukuttu moukkamaisiksi. Smalltalkin puute ja tankeroenglanti ovat olleet helmasyntejämme. Onko holhoamisen aika nyt viimein päättymässä?

 

Käytöstapojen puute on yhtä kaikki helpoin tapa suututtaa ihminen. Puhelimeen kailottaminen, jonossa kiilaaminen, seurassa jurottaminen ja edellä ajavan puskurissa roikkuminen ovat mainioita tapoja kiehuttaa sappea.

 

Hyvä käytös on loppujen lopuksi tilannetajua ja tahdikkuutta. Se korostuu suurten juhlapäivien, kuten vapun aikana, jolloin kaduilla mylvitään ja taksijonossa tapellaan.

 

Minkälaiseen hyvään tai huonoon käytökseen sinä olet törmännyt? Minkä takia ruoskimme itseämme valkoisilla tennissukilla?

 

Voiko huonoon käytökseen liittyä myös positiivisia arvoja? Ovatko kadunvaltaus ja muu aktivismi positiivisia huonon käytöksen malleja? Onko Kimi Räikkösen töksäyttelevä tyyli uudenlaisen käyttäytymisen esikuva?

 

Kulttuuriosasto, vappuaattona tiistaina 30.4. kello 19.06, Yle Radio Suomi

 

 



[1] Esimerkiksi maltillisena juomarina tunnettu Kaarle XII (1682–1718) saattoi yhdessä päivässä juoda 2,5 litraa viiniä ja kahdeksan litraa olutta.

Kirjasto on kulttuurin perusta

Tiistain 2.4. radiokeskustelussa korostui kulttuurin merkitys ihmisten hyvinvoinnille. Erityisesti lähikirjastojen ja itse tekemisen tärkeys nousi esiin niin kuuntelijoiden puheluissa kuin ohjelmaan lähetetyissä viesteissä.

Studiovieraamme Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö teki soittajista terävän havainnon; vaikka kulttuuri nähdään usein kukkahattutätien juttuna, Kulttuuriosastoon soittivat erityisesti kulttuuria puolustavat miehet. Kulttuurinrahoituksesta ja sen merkityksestä kuultiin kommentit myös näyttelijä Seela Sellalta, kaupunkiaktiivi Olli Siréniltä ja elokuvatuottaja Markus Seliniltä. Lähetys on kuunneltavissa Yle Areenalta.

Seuraavassa on kooste mm. Facebookin ja nettisivujen kautta tulleista viesteistä kysymykseen, mistä kulttuurista sinä et luopuisi mistään hinnasta.

Raila:

En mistään hinnasta seuraavista; niiden vuoksi olen ilolla maksanut veroni: Kirjasto, työväenopisto/kansalaisopisto (Hgissä pitää sisällään valtaisan määrän aivan ilmaisia kursseja sekä loistavan tietotekniikan opetuksen + ohjauksen) sekä museot ja taidenäyttelyt.

k-a.huotari:

Suomen valtio on vetäytymässä tehtävistään. Selkeä suuntaus on kohti yksityisiä palveluita - yhteiskuntaamme viedään kohti anglo-amerikkalaista systeemiä, mistä selvänä merkkinä on kuntien valtionosuuksien leikkaukset samanaikaisesti tehtävien lisäämisen kanssa. Kuka tahansa tätä kehitystä seuraava ymmärtää, että taide, sivistys ja kulttuuri ovat kuntien piina/lahtipenkeissä ensimmäisenä: lain vaatimat peruspalvelutkin ovat joillekin kunnille suuri ponnistus.

Seuraan suruissani tätä kehitystä, itsekin taiteen ammattilaisena.Hallituksen viimeaikaiset ratkaisut kertovat karua kieltään.

Kalle:

Jonkinlainen maksuporrastus kulttuurissa olisi paikallaan. Alle 18-yli 65-v ilmaiseksi kaikkiin tapahtumiin, näyttelyihin tms. Muuten työttömät, yht, opiskelijat minihintaan!

Katariina:

Kirjastosta en luopuisi, varauksessa on tälläkin hetkellä kolme kirjaa, kirjasto on myös tärkeä kohtaamis -ja hiljentymis paikka. Teatterista on myöskään luopuisi, kaikki teatterit ovat tärkeitä niin suuret kuin pienetkin.

j h:

Kirjastosta. Valtava hyöty erityisesti pienituloiselle. Lisäksi ekologista, kun ei tarvi itse hankkia kirjoja ja lehtiä.

Marita:

Mistä kulttuurista en luovu? Julkisesta kirjastolaitoksesta. Se on ylitse muiden. Seuraavaksi tukisin teattereita.

Sirpa:

Kirjastolaitos täytyy ehdottomasti säilyttää. Samoin kansalaisopistot.

Jan:

Yhteiskuntaakin enemmän ovat vaurastuneet sen ylläpitokustannukset määräävät osatekijät, alihankkijayritykset, yhteiskunnan palkkapotti ja materiaalit. Yhtälö on tuttu mm. USAsta, jossa esim. vanhusten siirtyy yhä suuremmassa määrin etelänaapuriin, Meksikoon, hoivahalvempien kulujen vuoksi.

Mies:

Miten niin meillä ei ole enää varaa? Miten niin yhteiskunta vaurastuu jatkuvasti?

Olavi:

Netistä en halua luopua. Ilman sitä en olisi huomannut tätäkään ohjelmaa.

Tuula:

Missäkö menee raja leikkauksissa? Näyttää ettei missään!!!!

 

Suuri polkumyynti

Suomessa on suljettu yhden sukupolven aikana yli 5000 koulua ja yli 3000 kirjastoa. Suuret ikäluokat synnyttivät kulttuurilaitoksia, joihin meillä ei enää ole varaa.


Seela Sella pitää taidetta mielenterveystyönä:

”Jos tästä taiteen kentästä otetaan raha pois, se näkyy ennen pitkää ihmisten mielenterveydessä.”

Sellan mielestä kulttuurilla ja taiteella on myös suora yhteys eloonjäämiseen. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka keskitysleirimuistelmissaan kuvaa niiden ihmisten selvinneen parhaiten, joilla oli kulttuuritausta. Heissä oli perustavaa taiteen synnyttämää voimaa ja energiaa.

”Jos tällaista mahdollisuutta ei annettaisi kaikille, niin tämä olisi epäoikeudenmukainen maa”, Sella kertoo.

 

Markus Selin näkee valtion tuen olevan elokuvataiteen edellytys. Tukisysteemi saa häneltä kiitosta, ja sen myötä elokuvan katsojamäärät ovat suuria. Yksityisen rahoituksen järjestäminen on hyvin hankalaa, mikä näkyy esimerkiksi Mannerheim-elokuvassa:

”Suomalaista isänmaallista rahaa ei ollut. Elokuvia ei osata rahoittaa sijoituksina. Kun summat menevät isoiksi, silloin riskit kasvavat koko ajan lisää.”

 

Valtion viesti kulttuurilaitoksille on selvä: pitää karsia, kaikkeen ei ole enää varaa. Monilla kaupunginteattereilla ei ole varoja peruskorjauksiin, ja niiden tulevaisuus on vaakalaudalla. Monet museot tullaan lähivuosina sulkemaan. Kirjastoja suljetaan lisää, taidenäyttelytiloja vähennetään. Lyhyesti sanottuna edessä on kulttuurin alasajo.

 

Sotienjälkeinen köyhä Suomi sijoitti sivistykseensä. Kulttuurimme on aina ollut kovatasoista, ja sen hedelminä meillä on kansainvälisiä huippuja melkein joka taiteen alalla. Kulttuurin suosio on myös suurta. Suomessa on harrastajateattereita maailman toiseksi eniten suhteessa väkilukuun (n. 800), museoiden määrässäkin olemme kärjessä (yli tuhat). Kirjastojen käyttöaste on Suomessa Euroopan suurin.

 

Voi syystä sanoa, että suuret ikäluokat ovat synnyttäneet vahvan yhteiskunnan, joka on nähnyt kulttuurilla niin perustavaa arvoa, että sen puolesta on oltu valmiita suuriinkin uhrauksiin. Niiden turvin olemme saavuttaneet hämmästyttävän korkeatasoisen ja monipuolisen sivistyksen. Se halkaisee kaikki yhteiskunnan osa-alueet ja väestöryhmät. Olemme valtio, joka kävisi valistusihanteiden esimerkistä.

 

Nyt tämä kehitys on vaakalaudalla. Hallituksen puolivälitarkastelu ja kehysriihi tuovat kuntien valtionosuuksiin leikkauksia, jotka heijastunevat suoraan kulttuuriin. Elämme keskellä aina vaan jatkuvaa talouskriisiä, ja mieliimme on syöpynyt kriisitietoisuus. Se tarkoittaa sitä, että kaikkea tarkastellaan kulueränä ja säästökohteena – ennen kaikkea kulttuuria.

 

Tämän ajattelun lyhytnäköisyys pelottaa. Suomessa on 17 000 sijoitettua nuorta, ja kokonainen ikäluokka alle 30-vuotiaita elää yhteiskunnan ulkopuolella. Kulttuuri on ainoita väyliä synnyttää näihin ihmisiin yhteys, mikä korostuu erityisesti paikallisesti. Jos sammuvan pikkukaupungin viimeinen julkinen tila on huoltoaseman kahvio, olemme hukassa.

 

On käsittämätöntä, että yhteiskunnan jatkuvasta vaurastumisesta huolimatta kulttuurilaitoksia toisensa perään uhkaa alasajo. Pienten paikkakuntien kulttuuritarjontaa on leikattu vuosikymmeniä, ja vähemmistökulttuurit elävät paikoin enää pelkällä tekohengityksellä. Lasten kulttuuriharrastukset ovat muuttuneet maksullisiksi, ne ovat mahdollisia vain hyväosaisille. Kaikesta pitää maksaa. Markkinatalous jyllää taiteessa.

 

Tuottavuus ja työllisyys ovat eloonjäämisen ehtoja, mutta niin on mielenterveyskin. Kulttuuriosasto päätti ottaa selvää, missä kulkee leikkausten raja.

 

Mikä on sellaista kulttuuria, josta sinä et luovu?

Voiko väkivalta viihdyttää?

Tiistain 5.3. radiokeskustelu väkivaltaviihteestä ja tarpeestamme piehtaroida ruumiskuvastossa synnytti paljon hyviä kommentteja. Studiossa kommentoimassa oli lastenpsykiatriaan erikoistuva lääkäri ja estetiikan dosentti Janne Kurki. Lisäksi kuultiin lausunnot ammattipainija Starbuckilta, psykologi Tarja Salokoskelta ja ohjaaja, dramaturgi Jussi Parviaiselta. Seuraavassa on kooste mm. Facebookin ja nettisivujen kautta tulleista viesteistä.

Marita:

Väkivaltaviihdettä on aivan liikaa televisiossa, mutta myös oik. elämässä on aivan liikaa väkivaltaista käyttäymistä. Kun kouluissakin nykyisin lapset  ja aikuiset saavat pelätä on mielestäni menty jo kipurajan yli.
Myöskin perheväkivaltaan pitäisi kunnolla puuttua siis jokaisen, joka sitä lähiympäristössään havaitsee. Olisi parempi puuttua ajoissa ja estää väkivaltaiset teot ns. ennaltaehkäisy. ERITYISESTI   pienten lasten elämän pitäisi olla turvallista, mutta  näin ei aina ole, kaikista lapsiin ja nuoriin kohdistuneista väk. teoista pitäisi saada kunnon rangaistukset.

Nimetön:

Toivottavasti olette nähneet oman YLE -yhtiönne televisiomainoksen HBO:n väkivaltaohjelmista. Siinä iloisen musiikin säestyksellä hakataan, ammutaan päähän ym. ja veri lentää. Minusta on melkoista jeesustelua, että samalla toisella kanvalla lähetetään liiallista väkivaltaa arvostelevaa radio-ohjelmaa ja tv:n puolella näytetään tällaisia kuvottavia mainoksia.

Harlem:

Juuri aloin eilen seuraamaan Netflixistä semmoista sarjaa kuin Spartacus ( http://www.imdb.com/title/tt1442449/) . Kyseisessä sarjassa gladiaattorit teurastavat toisiaan areenalla ja sen ulkopuolella. Tämä kaikki teurastus näytetään hidastettuna ja täysin sensuroimattomana katsojalle. Verellä ja suolenpätkillä mässäilleen niin paljon että välillä tulee oikeasti huono olo. Samanlaiseen fyysiseen huonoon oloon olentörmännyt myös elokuvan Ichi the killer:in ( http://www.imdb.com/title/tt0296042/ ) aikana. Ikäväkyllä kyseisissä teoksissa käsikirjoitus ja toteutus on muutoin niin hyvää että lähes pakko on jäädä katsomaan taas seuraava jakso ja sen jälkeen taas seuraava. Kai siihenkin verimäärään joskus tottuu... vai tottuuko?

Suomiverkkaria kaipaan:

Urheilun on pilannut raha. Rahasta taistellaan- väkivallalla halutaan maineikaampiin joukkoihin. Urheilu ei ole enää pelkkä urheilua, reiluudesta ei voi puhua, raha ratkaisee, siis sallii toisen loukkaamisen henkisesti sekä fyysisesti. Pahalta tuntuu jälkiporut - pelkästä sijoittumisista. Ei aina tarvi olla paras, ei voikkaan olla, koska kaikki sitä  kuitenkin tavoittelevat, siihien tulisi jo lapsesta asti opettaa ja oppia. Raha vaikuttaa liikaa kaikessa, koko elämän alueella.  Väkivaltaa tulvii kaikkialla ja se on siirtynyt ihan jokapäiväiseen elämään. Urheilun tulisi olla esimerkki reilusta kaverihengestä ja sillä vetää puoleensa nuoria.

Airikka:

Mielenkiintoista olisi kuulla ikärajoista. Lapset ja nuoret on laaja käsitys.

Fight Club on vain ihan järjettömän hienoa kuvaus ihmismielen järkkyisestä. Pulp fiction puolestaan vei väkivallan niin överiksi, ettei voinut kuin nauraa leffassa niin että tipuin penkiltäni. Hyvä leffa sekin mutta tosiaankin vain aikuisille. Överiksi menee se, että lasten leffoihin rakennetaan sisään väkivaltaa mutta näytetään niin vähän, ettei ikärajaa voi laitaa ylemmäs.

Kari:

Saako sanoa Stalinin ja stalinistien väkivallanteoista sen, että hänen Hitlerin ja hänen kannattajiensa jää pitkästi jälkeen kuin mitä tulee muhamettien aikaansaamasta.

Tuula:

Miksi väkivallasta on tehty viihde kaikissa muodoissa se o kamalaa

Kypsä Arska:

Huolestuttavinta on väkivallan ihannointi ja sen negatiivisten seurausten peittely. Viihdeväkivallassa kun vammat, kuolemat ja ruma jälki jäävät piiloon, toisin kuin todellisuudessa.

Lisäksi en ole enää katsellut nykyistä toimintaviihdettä kun henkilöhahmojen psykopatisointi on viety äärimmilleen kun tavallinen toiminta ja väkivalta ei enää riitä nykyiselle turtuneelle yleisölle. Esim. vanhat oo7 elokuvat ovat paljon parempia (inhimillisyyden ja herrasmiehisyydessään) kuin uudet elokuvat...

Turun saaristo:

Puhukaa suomea! Varsinkin(lääkäri-. Siellä viljelee sivistyssaoja! Tietynlaista "vàkivaltaa  sekin" oppineilta  ihmisiltä!

Nimetön:

En katso mitään ampumis tai mitään muitakaan väkivaltaohjelmia. Minun näkökukmastani ne ovat tarpeettomia.

Nimetön:

Terminologia huutaa jo apua. Viihdeväkivalta, alkoholiton viina, ympyrätalon kulma, tummatukkainen blondi, perheelllinen sinkku jne.

4-5 vuotias poika osaa pitää asennon ampuessaan leikkipistoolilla, toinen käsi tukee asetta ja eleet sekä liikkeet ovat hämmästyttävän oikeita. 15-18 vuotias poika ei tiedä kuinka yläosatonta tyttöystävää tulisi kohdella kesäiltana. Vastakkainasettulu on vastenmielinen vain siksi, että tappamisen edellytykset (eikä tarkoita ruokapöytään kannettavaa katkarapua) luodaan 'viihteessä' paljon ennen oikeita oppeja elämän hyvästä -rakkaudesta ja yhteisöllisyydestä. Kiitos!.

Nimetön:

Blogissa on mainittu Bond elokuvat ja eräs niistä on mielestäni hyvä esimerkki tähän keskusteluun. Menin ystävieni kanssa katsomaan 007 Lupa tappaa leffateatteriin ja parasta ko leffassa oli tunnusmusiikki. Timothy Daltonin myötä huumori katosi Bond leffasta.

Jarmo Suhonen, Kontiolahti:

Meikämies näki pikkupoikana väkivallan jäljet isäni rinnasta ja olkapäistä, jotka hän oli saanut venäläisen kranaatinheittimen sirpaleista osallistuessaan jatkosotaan 70 vuotta sitten. Sotakirjoja olen lukenut pitkin ikääni, sarjakuvista seurannut vain Mustanaamiota, mutta väkivalta ei ole lukemisesta minun sieluuni tarttunut. Elokuvia olen katsonut hyvin vähän eikä hirviökulttuurit ja fiktioon perustuvien avaruussotien seuraaminen kiinnosta pätkääkään.
Ihmiskunnan historia on täynnä väkivaltaa jota ei ole kyetty estämään, mutta mielikuvituksessa viljeltävä väkivalta ei ole minun heiniäni. Normaali arki ja luonnon seuraaminen ovat hyviä lajeja - väitän kokemuksesta.

Nimetön:

Miten on mahdollista, jos väkivalta viihteellä on niin kauheat vaikutukset meihin, että väkivalta viihteen suosion noustessa yhteiskunta on muuttunut jatkuvasti turvallisemmaksi?

Nimetön:

Kysymyksiä ohjelman tekijöille:
1.) Oletteko saaneet turpiin?
2.) Oletteko antaneet turpiin?
3.) Miltä tuntui?

Marja:

Väkivaltaan lastenohjelmissa: Oma lapseni ei vielä 6-7 vuotiaana erottanut piirrettyä hahmoa oikeasta: Miten niin piirretty?
Väkivaltaa ei saa ylenkatsoa sillä varjolla, että se tapahtuu animaatiohahmoille. Ne ovat toiselle todellisuutta.

Nimetön:

Naurettava tämä ammattipainijan vertaus muinaiseen aikaan minkä sankarit ovat täysin elokuvamaailman luomia lihaskimppuja antiikin maalareiden ja kuvanveistäjien luomuksista jotka korostavat ja liioittelevat aikuisten kuin lastenkin ulkomuotoa. Kyllä elokuvamaailma ja TV:lle tehdyt sarjat ovat suurin syy kun katsomisen rajoja ei pystytä valvomaan.Jääkiekon väkivalta lähti kehittymään kun tuomarit alkoivat sallimaan kovat taklaukset isojen pomojen vaatimuksesta,jokainen voi katsoa 50-luvun matseja ja verrata.

Juha entisestä Nilsiästä:

Kyllä sanansa pitäminen on miehen tunnusmerkki. Muu sen painimiehen jutuissa oli pelkkää itsetehostusta. Samoin kuolemasta löytää erootiikaa vain sairas mieli. Väkivalta ilman selitystä ja syy-yhteyksiä eli vain väkivallan vuoksi viihteen nimissä menee överiksi.

Heli Maria Lappalainen:

Väkivalta on ollut kansanhuvia aina: vrt. Rooman sirkus, sivistyneen Euroopan julkiset teloitukset, spartalaisten härkäpaini... Itse asiassa vain noin parin sadan vuoden ajan ns. ylemmät yhteiskuntaluokat ovat tehneet pesäeroa väkivaltaviihteeseen; ja sinäkin aikana rahvas on nauttinut kukkotappeluista, nyrkkeilystä (enkä tarkoita ns. olympianyrkkeilyä), hirttäjäisistä. Ällöttävää, mutta totta.

Kirsti Suominen:

todellakin !!!!

Sirpa Kesseli:

En ole koskaan ymmärtänyt näiden 65 vuoden aikana, mikä väkivallassa viihdyttää. Inhoan kaikkia väkivaltaisia urheilulajeja, nyrkkeily on aivan eka inhokkini.

 








 

Ruumiskulttuuri

Kun väkivaltarikokset ovat vähentyneet, viihdekulttuuri on raaistunut. Nyt sen pelätään sairastuttavan ihmiset.

 

Väkivalta on hauskaa ja se synnyttää meissä nautintoa. Niinpä se on ylikorostunut kaikessa kulttuurissa lastenohjelmista jääkiekkoon. Kun ennen dekkareissa kiinnosti motiivi, tv:n rikospaikkatutkijat etsivät nykyään pelkkiä väkivallan tekoja nekrofiilisellä tarkkuudella. Zombitarinoidenkin suosio tuntuu selittyvän väkivaltaiseen kuolemaan sairastuneen nykymaailman oireena.

 

Suomen Kuvalehti selvitti kymmenisen vuotta sitten väkivallan määrän yhden päivän aikana tv:n neljällä pääkanavalla. Väkivallantekoja oli 192. Ainakin 70 ihmishahmoa kuoli väkivaltaisesti. Asiaa pitkään tutkineen psykologi Vappu Viemerön mukaan tv-väkivalta oli 20 vuoden aikana (1981–2001) 13-kertaistunut, kun samaan aikaan ohjelma-aika oli noin nelinkertaistunut.

 

Väkivalta on perustava mielihyvän lähde, kuten ruoka ja seksi. Ennenaikaisen kuoleman viihdearvo on häkellyttävä, ja jokaisella sukupolvella on sadistinen merkkiteoksensa, kuten Kellopeliappelsiini tai Pulp Fiction.

 

Kulttuuriviennissäkin väkivalta on Suomen näkyvin voittaja. Se läpäisee niin Angry Birdsien leikillisen sikojen lahtaamisen kuin Alan Waken realistisen ammuskelun. Elokuvahankkeet, jotka tähtäävät kansainväliseen levitykseen, kylvävät niin ikään verta Jadesoturista 8-palloon.

 

Jopa suomalaiset sankarit edustavat väkivaltaa. Antti Rokka tai Eva Wahlström ovat ihailumme kohteita, koska he hallitsevat väkivaltaa. Turpiin vaan ja onnea. Ongelmanratkaisuvälineenä nyrkki on pitänyt pintansa antiikista asti. Asiat on aina mahdollista ratkaista nopeasti ja lopullisesti verellä.

 

Viemerön mielestä väkivaltaviihde ei pura patoutunutta vihaa, vaan ennemmin lietsoo sitä: ”Eihän eroottisesti virittyneen filmin katsominen pura kenenkään seksuaalisia haluja. Hinkuhan siinä päinvastoin nousee, kun sellaista filmiä katsoo. Ihan sama väkivallan katsomisessa.” (AL)

 

Suomalaiskodeissa perheväkivalta on massiivinen ongelma. Joka toinen viikko tässä maassa kuolee nainen kumppaninsa toimesta. Lastensuojeluilmoituksia tehdään valtavia määriä. Pahoinpitelyjä voidaan syystä kutsua epidemiaksi.

 

Suurin huolenaihe on kuitenkin kouluampumisten kaltaiset epätoivoiset amok-juoksut, jossa syrjäytynyt ja masentunut nuori antautuu epätoivolleen. Samasta pimeydestä kumpuavat viime vuosina yleistyneet perhesurmat. Yhtäkkiä toisten kuolemasta on tullut ratkaisukeino ihmisten omiin ongelmiin. Yhdistävä tekijä Anders Breivikistä koulumurhiin on väkivaltaiset tietokonepelit. Breivik on kertonut harjoitelleensa tekoaan Call of Dutyllä.

 

Samaan aikaan kun väkivallasta on tullut yhä sairaampaa viihteessä, länsimaista on kotien ulkopuolella tullut kuitenkin kokonaisuudessaan yhä turvallisempia. Onko viihdeväkivalta vastareaktio jollekin? Ovatko jääkiekon nyrkkitappelut ja vapaaotteluiden suosio merkki jostain? Onko väkivallasta nauttiminen ylipäätään tervettä?

 

Kehitys on ollut vauhdiltaan aivan häkellyttävä. Televisiosarja Twin Peaksin Laura Palmerin murha järkytti koko maailmaa 1990-luvun alussa. 2010-luvulla kukaan ei järkyty psykopaattisen Dexter-poliisin kostomurhista tai Hunger Games -elokuvan sadismista.

 

Onko väkivalta menettänyt tehonsa? Vai onko siitä tullut yleisesti hyväksytty kulttuurinmuoto? Mitä hyvää viihdeväkivallassa on, ja mitä sen puolia meidän tulisi puolustaa?

 

Milloin väkivalta on mennyt överiksi?

 

Suomen hirveimmät ja hienoimmat veistokset

Tiistain 5.2. radiokeskustelu julkisesta taiteesta kirvoitti ison kasan teräviä havaintoja teoksista eri puolella Suomea. Studiossa kommentoimassa oli kuvanveistäjä Janne Virkkunen. Lisäksi kuultiin lausunnot kriitikko Otso Kantokorvelta, kuvanveistäjä Martti Aihalta ja kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkalalta (ps.). Seuraavassa on kooste mm. Facebookin ja nettisivujen kautta tulleista viesteistä.

 

Misha Dellinger:

Mm. Turun Sanomien pääkonttorin pihalla, automuseon edessä ja Paasikiviopiston pihalla on näitä outoja pellistä hitsattuja patsaita, jotka eivät silmiä hivele ja niitä on varmaan käytetty poliittiseen rahanpesuunkin aikanaan. Ovat varmasti tutustumisen arvoisia.

Ari Pätkä Wirta:

Mikkeli ja Marskin patsas...

Sirpa Kesseli:

Mikkelin omituinen ruosteinen rinkula liikenneympyrässä satamassa

Maisa Laine:

Iloinen ja hauska ruosteinen rinkula ja jos pönötyksestä tykkää, niin katsokoon Marskia torilla

Sten Hård:

Tuolla Suomen Rivieralla eli Hangossa on hieno kivinen monumentti nimeltään Vapauden patsas. Se on kuin iso fallos, jonka juurella molemmin puolin vartioi kiviset leijonat eli kuin kivekset konsanaan. Sitä monet naiset käy ihailemassa unelmoiden ja vastaavasti miehet kyräilee sitä kateellisina... ja hyppää takaisin Bemariinsa poistuen kiireen vilkkaa paikalta. Minä puolestani samaistun siihen aina kun paikalla käyn... Ei sen (patsaan) koolla ole väliä, kunhan se on iso ja näyttävä!

Noora:

En tiedä paljonko Hietaniemessä olevat kuulat ovat maksaneet, mutta ne ovat ilahduttaneet minua kaupunkilaisena monta monituista kertaa. Ja ilahduttavat jatkossakin. Kyllä me tarvitsemme enemmän julkista taidetta, ettei kaikki ole pääsylipun takana neljän seinän sisällä.

Luvialainen:

Mielestäni järkyttävin veistos löytyy Harjavallan kaupungin ekasta liikenneympyrästä.

Nimetön:

Mikkelissä viitostien laidassa kallis, kauhea, ruskea, ruosteinen rinkula ,oikea kakkareikä. Onneksi juvalaisena ei tarvitse joka päivä sitä nähdä.

Nimetön:

Itsekkyyden muistomerkki Helsingissä; myös poliittinen kannanotto

Nimetön:

Huittisten keskustassa on hauskoja patsaita, tuhti juokseva nainen, tukeva mies puhelinkopissa sekä katuvalopylvääseen kiipeävä mies! Tämä on taidetta joka saa hyväntuuliseksi.

Stadilainen:

Olisi mielenkiintoista kuulla tältä "suurelta taiteilijalta" joka teilasi Suomen koko julkisen taiteen maan rakoon, mikä tai mitkä teokset ovat tehneet häneen vaikutuksen kun kerran niitä ei Suomen veistostaiteesta löydy.


Omasta puolestani olen sitä mieltä että yksi hyvin vaikuttava julkinen teos on Keisari Aleksanteri I:n patsaskokonaisuus Senaatintorilla. Se on paitsi hyvin tehty hyvin ympäristöönsä istuva ja maamme historiaa hyvin kuvaava. Toinen vaikuttava teos on Larin Paraske Töölönrannan puistossa. Myös suomenhevosen "sotahevonen" muistomerkki Seinäjoella on hieno.


Sen sijaan "modernit" presidenttiemme muistomerkit Hesperian puistossa (rautapalkit ja betonilohkareet) puhumattakaan Kekkosen käsistä Finlandiatalon vieressä ovat karmeita esimerkkejä rahantuhlauksesta.

Käykää helsinkiläiset katsomassa:

Talvisodan muistomerkki Suomussalmella riittää Suomelle. Niin vaikuttavaa ja tunteita herättävää teosta en ole nähnyt. 105 tiukua helisee tuulessa muistuttaen sodan kestosta ja ympärillä jokaista kaatunutta kohti yksi kivi. Valtava alue, joka tuntuu koko kehossa.

HK:

Huittisten liskomiehet, yök! Hirvittää ajaa liikenneympyrässä silmät kiinni!

Nimetön:

Porissa istuu Eetun aukiolla mun kaveri Maire. Hieno tyylikäs hyvin pukeutunut naispatsas. Seurustelu sujuu ja tuulivoimastakin ollaan samaa mieltä ettei niiden anneta pilata Suomen tulevaisuutta eikä maisemia.

Ritva S:

Hyvä esimerkki huonosta taiteesta on Kekkosen muistomerkki Finlandiatalon lähellä. Se ei toimi siinä ympäristössä eikä tässä ilmastossa. Kain Tapperin tekemässä Tauno Palon muistomerkissä on sykähdyttävä pinta. Kaukaa siitä ei varmaan tiedä, mikä se on. Hyvä esimerkki etäisyyden merkityksestä.

Pekka Lovikka:

Hei.  Kuvanveistäjät eivät näe yhtään hyvää veistosta.  Mikseivät he veistä kunnon veistosta.  Onhan näitä hyviäkin.  Sibelius-monumentti on hieno ja vaikuttava teos.  Oulussa on polliisi joka on myös hauska ja vaikuttava veistos.

Merja:

Ehtoota kulttuuriväelle! Mielestäni sykähdyttävin ja positiivisia tunteita herättävä teos täällä Turussa on kävelykadulta kodin saanut Saifulinin Onnenhevonen.
Tänäänkin tuli hipelöityä tätä koristeellista ja uljasta kaupungin keskustaa kaunistavaa patsasta. Myös Jussi Mäntysen teokset ilahduttavat mieltäni niin taidemuseon sisäpuolella kuin puistoissakin.

Jarmo Suhonen:

Helsingissä oleva Sibelius-monumentti, tuo valtava hopeanvärinen urkupillistö on mielestäni ihastuttavan ilmava, säveltäjämestarille ja hänen sävellyksilleen sopiva monumentti.


Äkkiä ajatellen Venäjän ja Suomen väliselle pian 70 vuotta kestäneelle rauhalle olisi monumentin paikka. Monumentti voisi olla näköispatsas, jossa jalustan päällä seisoisivat vierekkäin Venäjän kaksipäinen kotka ja Suomen leijona joiden harteilla seisoisi suuri rauhan kyyhky lehvä nokassaan. Ajatus voi tuntua oudolta, mutta viime vuosikymmenet kestävä rauhantila on saavutus ja asia voisi olla paljon huonompi. Patsas voisi seistä vaikka Venäjän ja Suomen välisellä rajanylityspaikalla. 

Kari:

Edellinen pressa vaati Lenin-patsasta Helsinkiin mutta eikö Stalin-patsas olisi vielä parempi koska "rakasti" Suomea mm. pommittamalla siviilejä Stadissa?

Sinikka Lapualta:

Timo Suvannon tekemä muistomerkki Lapuan hautausmaalla patruunatehtaan räjähdysonnettomuuden uhrien muistoksi on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä teos! 

Nimetön:

Haikon kartanon puistossa on pelti-rautalehmä. Kaikki kunnia sen tekijälle, mä, mutta mielestäni se "rääkyy" tässä ympäristössä. vaikka kysymys on tietysti taiteen kannatuksesta ja sen tunnetuksi tuomisesta hotellivieraille.

Sivut

Kulttuuriosasto

Yle Radio Suomen Kulttuuriosasto pureutuu taiteen ja kulttuurin ajankohtaisaiheisiin. Ohjelmassa käsitellään kiistoja ja puheenaiheita yhdessä kuuntelijoiden kanssa. Studioraati taustoittaa ja selittää kulttuurin uudet ilmiöt.

Ohjelma kuullaan Radio Suomen kanavalla kerran kuussa ja sitä toimittavat Aleksis Salusjärvi ja Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman toimittajat.

Kuuntele Kulttuuriosasto Yle Areenassa