Suomalaiset ovat aina olleet sairaalloisen kiinnostuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Kulttuuriimme on syntynyt maskottiulkomaalaisen rooli, joka muodostaa ulkopuolisen silmin kuvan meistä itsestämme.

”Koen itseni enemmän suomalaiseksi kuin vaikkapa britiksi”, sanoo Neil Hardwick. Hänen mielestään Impivaara on vain myytti, ”en tiedä, oltiinko siellä koskaan oikeasti.” Hardwick tunnistaa maskottiulkomaalaisen roolin hyvin, hän sanoo kyllästyneensä siihen täydellisesti.

Suomalaisuuden taustalla on syvälle pesiytynyt pelko siitä, että olemme takapajula ja sivistymätön metsäkansa. Kulttuurimme on syntynyt eurooppalaisten sivistyskansojen myötävaikutuksella länsimaiseksi huipuksi. Sekä Venäjän että Ruotsin tuella olemme nousseet yhdeksi maailman kehittyneimmistä yhteiskunnista.

Tästä huolimatta itseymmärryksemme on yhä metsäperäläinen. Impivaaralla on kulttuurissamme kaksi roolia: Impivaaralaisuus edustaa alkukotia, koemme olevamme turvassa vain luonnon helmassa. Suomalainen menee metsään rauhoittuakseen ja tutkiskellakseen itseään, metsä on hänen kirkkonsa. Mutta impivaaralaisuus on myös eskapistista halua moukkamaisuuteen.  Impivaara on vaihtoehto lukutaidolle ja sivistykselle, se on tahallista takapajuisuutta ja junttimaisuutta.

Umayya Abu-Hanna muutti Hollantiin maamme rasistisuuden takia. Hänen mukaansa tummaihoinen lapsi ei voi kasvaa tässä maassa turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä.  Hän maalasi kuvan 1980-luvun lintukodosta, jolloin suomalainen kulttuuri oli vielä vaikutteille avoin ja muutoshaluinen. 2000-luvun rasistinen yhteiskunta on kääntänyt tälle kehitykselle selkänsä. Abu-Hannan lisäksi maskottiulkomaalaisen rooliin ovat joutuneet esimerkiksi Neil Hardwick ja Roman Schatz. Heidät on asetettu kansalliseksi peiliksemme ja itsetuntomme kohottajiksi.

Kulttuurin alueella maskottiulkomaalaiset ovat ehtymättömästi määritelleet suomalaisuutta. Suomalaiskulttuurin kansainvälisyys on myös aina ollut sen menestyksen edellytys, kuten Sofi Oksanen on viimeksi osoittanut. Impivaaralaisuus on siitä huolimatta Aleksis Kiven perintönä kulkenut suomalaisuutta selittävänä ilmiönä jo 150 vuoden ajan. Seitsemän veljeksen karkumatka ja erämaaelämä Impivaarassa on aina ymmärretty kansallisromanttisena asiana.

Presidentti Niinistö painotti uudenvuodenpuheessaan työn merkitystä. Hänen mukaansa Suomi ei ole oleskeluyhteiskunta. Juuri laiskuus on piirre, josta suomalaiset ovat perinteisesti syyttäneet muuta maailmaa. Sisu ja sitkeys ovat suomalaisia hyveitä, kuten myös päättäväisyys ja jurous. Nämä kaikki kuuluvat impivaaralaisuuteen.

Suomalaiset ovat niin perusteellisesti tottuneet pärjäämään omissa oloissaan, että kansantautimmekin johtuvat sisäsiittoisuudesta. Muihin kansoihin verrattuna olemme etnisesti hyvin yhtenäinen joukko. Tästä huolimatta sivistyksemme on kaiken velkaa naapureilleen. Jopa kirjallisuus, klassinen musiikki ja arkkitehtuuri, joissa Suomi on maailman huippua, ovat isäntäkulttuurien perua.

Venäläiset turistit kansoittavat parasta aikaa kaupunkiemme katuja talvilomansa aikana. Suomi kiinnostaa heitä ensisijaisesti shoppailumaana, mutta venäjänkieliset ovat myös maamme toisiksi suurin vähemmistö. Heitä on yksi prosentti koko kansasta. Meille kelpaa heidän valuuttansa, mutta silti heitä pidetään tunkeilijoina. Kun koko muu maailma on pienentymässä ja ihmisten vapaa liikkuvuus on jatkuvasti lisääntynyt, tuntuu Suomi vetäytyvän kuoreensa.

Ovatko 2010-luvun suomalaiset yhä kiinnostuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat? Vai onko nyt meidän vuoro kertoa muille? Onko suvaitsemattomuus vain hyvän itsetunnon merkki, vai onko maskottiulkomaalaisten aika ohi?

Minkälaisia meidän pitäisi olla?

Kulttuuriosasto kysyy, minkälaisia meidän pitäisi olla. Yle Radio Suomessa tiistaina 8.1. klo 19.06.