Rasismi jyllää länsimaisessa musiikkimaailmassa
Ensimmäisissä Mirjam Helin –kilpailuissa 25 vuotta sitten herätti hämmästystä kiinalaisten osallistujien huikea taso. Tämänkertaisista kilpailuista tultaneen muistamaan Etelä-Korean vakuuttava laulajajoukkue. Välikilpailuun heistä jatkaa neljä - tai viisi, jos joukkoon luetaan myös korealaissyntyinen, Kanadaan asettunut kontratenori David DQ Lee.
Kiinan esiinmarssia länsimaisen taidemusiikin piiriin selittää osaltaan kulttuurivallankumouksen jälkeinen avautuminen ja valtava uusien virikkeiden nälkä. Etelä-Korean historia on ollut toisenlainen. Maassa on tosin ollut vuosikymmeniä kestänyt sotilasdiktatuuri, mutta nykyään se on demokratia, jossa on monipuoluejärjestelmä. Korean sodan jälkeen sen poliittinen ja teknologinen kehitys on 1950-luvulta alkaen ollut varsin nopeaa - samaan tapaan kuin Suomen. Etelä-Koreassa on asukkaita viitisenkymmentä miljoonaa, kymmenen kertaa enemmän kuin meillä, mutta väkirikkaiden naapureidensa rinnalla se on milteipä kääpiövaltio.
Yleinen stereotypia aasialaisista muusikoista on se, että he ovat teknisesti taitavia mutta persoonattomia. He eivät oikeasti ole ihan jyvällä siitä, mitä meidän länsimainen kulttuurimme oikein edustaa, he vain jäljittelevät länsimaisia esikuvia. Kaiken lisäksi heillä on nimet, joita on mahdoton muistaa, eikä kasvojakaan aina ihan erota toisistaan (kuulemani mukaan Aasiassa kasvaneiden on aivan yhtä vaikeaa tunnistaa eurooppalaisten nimiä ja kasvoja).
Saksalainen laulajaystäväni kertoi, että Saksan pienemmissä oopperataloissa aasialaisia laulajia ei aina edes oteta koelauluihin. Viis siitä, kuinka taitavia ja osaavia he ovat, heitä ei kerta kaikkiaan haluta länsimaisen taiteen pyhättöön. Sama koskee monia Euroopan perinteisiä, instituution aseman saavuttaneita orkestereita, joissa on yhä silmiinpistävän vähän ei-eurooppalaisia soittajia. Länsimainen kulttuuri ikävinekin lieveilmiöineen levittäytyy kaikkialle maapallolla, mutta sen inhimillisesti arvokkainta, universaaleinta ydintä, taidetta, varjellaan mustasukkaisesti vierassyntyisiltä.
Stereotypioihin perustuvalla diskriminoinnilla ja erilaisten poteroiden kaivamisella etnisin perustein on rumempikin nimi: rasismi.
Me suomalaiset olemme kiusallisen tietoisia junttiudestamme: meillä menevät macchiatot ja puurot ja (macchia-)vellit auttamattomasti sekaisin, ja sivistynyt smalltalk viinilasin ääressä heilahtaa helposti örvellyksen puolelle. Suhteessa aasialaisiin lyöttäydymme kuitenkin auliisti yleiseurooppalaiseen sivistyskansojen porukkaan. Ymmärrämmehän me nyt goethet ja beethovenit paremmin kuin nuo liukuhihnalta tursuavat kloonilampaat?
Korealaisilla oli taidemusiikkia, sofistikoitunut tapakulttuuri ja omakielistä kirjallisuutta silloin kun meillä Suomenniemellä, länsimaisen sivistyksen laidoilla, elettiin vielä kivikautta. Korealaista runoutta tiedetään olleen olemassa jo 300-luvulla. – Tiukkapipojen mielestä tosin se ei vielä varsinaisesti lukeudu klassiseen korealaiseen kirjallisuuteen, koska 300-luvulla koreaa kirjoitettiin kiinankielen kirjoitusmerkeillä. Korealaisin merkein kirjallisuutta alettiin kirjoittaa vasta Silla-dynastian aikana 600-900-luvuilla. Vertaa: ABC-kiria 1543, Kalevala 1849. Tiesittekö muuten, että korealaiset keksivät kirjapainotaidon kaksisataa vuotta ennen Gutenbergiä?
Miksi ihmeessä näillä ihmisillä olisi vaikeuksia ymmärtää länsimaista korkeakulttuuria – jos ei kerran meilläkään ole?
Oliko tarkoitus nyt siis osoittaa, että meidän metsäläisten olisi syytä jäädä kannonnokkaan itkemään ikuista huonommuuttamme? Ei tietenkään. Johtopäätös on se, että ainoastaan lahjakkuus ja osaaminen synnyttävät luovaa yksilöllisyyttä, ei se, mihin maailmankolkkaan tai miten suureen (/pieneen) demografiseen siivuun sattuu syntymään. Me emme ole syntyessämme yltiöyksilöllisiä havukka-ahon ajattelijoita sen enempää kuin aasialaiset kollegamme ovat kasvottomia massatuotteita. Myönnettäköön, että heidän nimiään on todellakin vaikea muistaa, ja kasvojen erottaminen voi vaatia hieman pinnistelyä. Mutta me luemmekin heidän maailmaansa paljon huonommin kuin he meidän.
Jos jotakin, nämä Mirjam Helin -kisoissa vierailevat korealaiset, mukaan lukien alkukilpailussa karsitut kilpailijat, ovat todistaneet stereotyyppiset ennakkoluulot vääriksi. He ovat toden totta teknisesti todella taitavia, hyvin valmistautuneita ja huippulaadukkaasti koulutettuja. Mutta pakettiin kuuluu muutakin: he ovat hienostuneella tavalla huumorintajuisia, osaavat laulamisen lisäksi näytellä ja hallitsevat erinomaisesti kielet ja tyylit – olen heitä kuunnellessani hyrissyt ihastuksesta sen johdosta, miten tyylitietoisesti useimmat heistä laulavat barokkimusiikkia (tämä ei ole Suomessa itsestään selvä asia). Jokainen heistä on osoittautunut yksilölliseksi, mielenkiintoiseksi taiteilijaksi, joka on luonut rikkaan, syvällisesti ymmärretyn suhteen länsimaiseen taidemusiikkiin.
Yksi korealaisista herroista kysyi nimeäni, kun alkuerän jälkeen kävin häntä kiittämässä. En edelleenkään pysty muistamaan lunttaamatta hänen nimeään, eikä hän taatusti enää muista minun nimeäni. Mutta joka kerran kun tapaamme yleisöjoukossa, tervehdimme iloisesti toisiamme. Ainakin tunnistamme jo toistemme kasvot.
