Lauantaina kello 18 kaikki ovat paikalla. Tervetuliaissanat lausutaan ja yleisö hiljentyy. Koko yleisökö? Takapenkissä on supinaa. Viiden hengen aasialaistaustainen ryhmä puhuu jatkuvasti – niinpä tietysti, joku tulkkaa ja muut kyselevät. Ei englanti sentään ole vielä aivan itsestäänselvyys jokaisessa maailmankolkassa.

Esiintymisjärjestyksen arpomisen jälkeen seuraa vapaamuotoinen tervetuliaistilaisuus ruokineen ja juomineen. Kiertelen kyselemässä aloituspäivän tunnelmia. Oven vierestä bongaan sveitsiläistenori Michael Feyfarin. Hän on elämänsä ensimmäisissä laulukilpailuissa. Kun kysyn, millä perusteella hän valitsi juuri Helinit, vastauksena on hieman nolostunut: "Voi hyvänen aika, kehtaakohan tätä edes kertoa… äiti sanoi minulle, että tuonne kannattaisi mennä." Hän kertoo olleensa Suomessa lapsena kuoromatkalla ja ihastuneensa maahan. Välierien suomalaiseksi lauluksi hän on valinnut Toivo Kuulan Kesäyö kirkkomaalla. "On todella tärkeää, että laulu on suomeksi, Suomessa kun ollaan. Sitä paitsi kappale puhutteli minua ja kun luin, että säveltäjä oli murhattu kansalaissodan jälkimainingeissa, oli valinta selvä", hän toteaa naurahtaen.
Toisella puolella salia näen Melis Jaatisen, suomalaisen mezzosopraanon. "Voi että, meni esiintyminen vasta torstaille", hän harmittelee. "Aiemmin otin rennosti, mutta tänään alkoi vähän jännittää." Jaatisella on vahva musiikkitausta pianotunteineen, mutta uranvalinta ei silti ollut itsestäänselvyys: "Vasta lukion jälkeen aloin pohtia, että mitäköhän tässä nyt sitten tekisi. Muutin Norjaan lukemaan musikologiaa ja myöhemmin pyrin konservatoriolle opiskelemaan klassista laulua. Sibelius-Akatemiassa aloitin vuonna 2004."

Jaatista jututtamaan saapuu tuomariston puheenjohtaja Jorma Silvasti. Hänen neuvonsa kilpailijoille on selvä: "Antaa palaa vaan! Ei kannata kiinnittää huomiota yksittäisiin asioihin, vaan tehdä musiikkia. Hiomisen aika on harjoituskopissa. Ja kannattaa muistaa, että tässä arvioidaan ainoastaan yhtä viikkoa teidän elämästänne, ei sitä, millaisia te ihmisinä olette."

Vaihdan vielä muutaman sanan kanadalaisen David DQ Leen kanssa. Hän on kontratenori ja sai kimmokkeen laulajanuralle Gerald Corbiaun elokuvasta Farinelli: "Ennen sitä en edes tiennyt, mikä on kontratenori ja elokuvaa katsoessani totesin, että minähän laulan paremmin kuin nuo!" Kysyn, millaiset ovat tunnelmat näin kilpailun alussa: "Oi, olen ollut täällä jo pari päivää ja käynyt joka päivä juoksemassa. Helsinki on ihan kuin Vancouver ja tunnen oloni hyvin kotoisaksi täällä. Ehkä tämä onkin minun toinen kotini."

Cocktail-tilaisuus päättyy ja kilpailijat lähtevät majoitusperheisiinsä valmistautumaan tulevaan viikkoon. Tunnelma on keskittynyt, mutta ystävällisen oloinen. Laulunrakastajien onnenpäivät ovat alkaneet.
 

Niskavillani nousevat pystyyn joka kerta, kun taidekilpailujen olemassaoloa perustellaan sillä, että elämme kilpailuyhteiskunnassa. Anteeksi vain - missä kilpailuyhteiskunnassa? Eikö taitelija ole hyvä, jos jokin lautakunta ei ole todennut parhaaksi? Onko kaikkea inhimillistä kyvykkyyttä aina punnittava vaa’alla ja verrattava muihin? Pitääkö taiteesta tehdä urheilua?

Urheilussahan riittää, että suorittaa urheilusuorituksen paremmin kuin muut läsnäolijat: urheilun tarkoitus toteutuu kilpailussa eikä sen ulkopuolella (kuka viitsisi katsoa keihäänheittäjää tyhjällä stadionilla?). Kilpailun päätyttyä voittaja kävelee pois kainalossaan pokaali ja kenties tukku rahaakin, tietäen olleensa kiistattomasti ja olemuksellisesti parempi kuin kanssakilpailijansa.

Voittajan kannalta tuollainen on toki mukavaa, mutta urheilumaailman mustavalkoisuus tarkoittaa myös sitä, että kaikki muut jäävät auttamattomasti nuolemaan näppejään. Jokin aika sitten eräs suomalainen juoksija rikkoi oman ennätyksensä ja tuli vain himpun päähän edellisestä Suomen ennätyksestä yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Hieno juttu, ajattelin, mahtaa hän olla onnellinen ja ylpeä uransa tähän asti parhaasta saavutuksesta! Ja vielä mitä. ”Kyllähän se korpeaa”, hän mutisi ja vältteli tv-kameran katsetta. Suomen ennätys jäi rikkomatta, eikä juoksijalle riittänyt se, että hän oli maan paras kolmeenkymmeneen vuoteen.

Laulumaailmassa kilpaillaan, mutta ei rikota ennätyksiä. Toiseksi tullutta voi toki harmittaa, mutta hän tuskin tuntee olevansa kiistattomasti ja olemuksellisesti huonompi kuin voittaja. Varsinkaan, jos hän vuoden päästä nappaa tärkeän roolin tämän nenän edestä – tätähän tapahtuu kaiken aikaa.

Niin sen pitää mennäkin: oikeassa elämässä palkintosijoilla ei enää ole suurtakaan merkitystä. Tietenkin kilpailut ovat tärkeitä, koska niillä nuori taitaja saa nimensä tunnetuksi - mutta siinä kaikki. Kilpailut eivät saisi nousta musiikkielämän olemassaolon tarkoitukseksi eikä niiden pitäisi olla ainoa reitti muusikontyöhön. Urheilukilpailun ja laulukilpailun ero on siinä, että laulumaailmassa kaikki olennainen toiminta tapahtuu itse asiassa kilpailun ulkopuolella.

Lavan takana olevaan kilpailun tunnusbanderolliin pitäisi kirjoittaa suurin kirjaimin: ”Muistakaa, että tämä ei ole se homman juju. Pointti on siinä, mitä tämän jälkeen tapahtuu”. Pointti on siinä, miten hienoja ja koskettavia Sarastroja, Charlotteja, Violettoja ja Lenskejä näistä nuorista laulajista pian puhkeaa, kuinka syvälle he tulevat pääsemään Schuberteihinsa, Wolfeihinsa tai Sibeliuksiinsa ja, oikein pitkällä tähtäimellä, kuinka he pystyvät välittämään näitä tietoja ja taitoja uusille nuorille laulajille.

Kun kirjoitin tätä blogisivua varten pikku esittelyn itsestäni, julistin suhtautuvani kilpailuihin kriittisesti. Vieroksun vilpittömästi ihmisten lajittelemista karsinoihin, taiteilijoiden eritoten. Sensitiiviset niskavillani joutuvat eettisen närkästyksen valtaan.
Etiikkaa juu. Mutta myönnettäköön ihan rehellisesti, että kilpailuille tuhahteleminen on myös kulttuurisnobismia. Kaikenlainen tuhahteleminen on nimittäin snobismia. Jospa siis omasta puolestani lupaisin jättää snobismini narikkaan ja antautua iloitsemaan pieteetillä valmistetuista esityksistä. Jokaisesta esityksestä ei välttämättä tarvitse pitää, mutta joka ikisen laulajan työpanos on kunnioituksen arvoinen jo siinä vaiheessa, kun hän ensimmäistä kertaa astelee tutisevin polvin Sibelius-Akatemian konserttisalin lavalle. Eikä ehkä ole niin paha asia, jos se kilpailun huuma ja innostus hieman tarttuu kulttuurisnobiinkin.

Tuhahtelen siis seuraavan kerran vasta kun Mirjam Helin -kilpailut ovat ohi. Se olkoon oma tavoitteeni näissä kisoissa – tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää.
 

RÄÄÄÄHHH sanoi eräs laulaja Facebookissa valmistautuessaan Merikanto-kilpailuihin. Seuraavana päivänä kuvan vieressä komeili jo LALALALAAA. Ystävämme lisäksi monen muunkin suomalaisen laulajan kesä on kulunut kisaillessa. On ollut merikantoa ja kangasniemeä. On ollut puurtamista harjoituskopeissa. Konsertteja, hääkeikkoja, sairastumisen pelkoa. Ja nyt vihdoin kansainväliset Mirjam Helin -laulukilpailut. Yksitoista suomalaista lähtee tähän koitokseen. Heillä on vastassaan yli kolminkertainen määrä ulkomaisia taitureita. Hyvä Suomi! Tässä vaiheessa kannattaa kaivaa Suomen liput esiin ja alkaa valmistautua kilpailutunnelmaan. Paras voittakoon! Tärkeintä ei ole voitto vaan reilu peli! Vai olikos se sittenkään näin?

Varminta on ensin määritellä sana ”paras”. Laulukilpailun ollessa kyseessä paras lienee varmaankin se, joka laulaa lujimmin. Tai ehkä korkeimmalta? Vaiko kenties sittenkin se, joka miellyttää eniten silmää? Se, jonka tekniikka toimii saumattomasti?

Jätetään suosiolla parhaimmuus. Voittaja pitäisi kuitenkin valita, kilpailu kun on kyseessä. Millä perusteella siis? Tätä kyselevät myös nuoret muusikot Facebookiin perustamassaan ryhmässä Young Musicians Against Competition Mafia. Tuomariston päätöksiin vaaditaan läpinäkyvyyttä. Ei sukulaisia, ei oppilas-opettaja – suhteita. Karsintanauhojen kuuntelu nimettöminä ja äänestysten tulokset julkisiksi. Hyviä ideoita. Nämä tuskin kilpailutapahtumaa pilaisivat.

Mutta miksi ylipäätään kilpailla musiikissa? Nuorelle taitajalle kilpailu on hyvä päämäärä. Se motivoi hiomaan teoksia viimeiseen saakka ja voipa siitä ansaita rahaakin – maineesta puhumattakaan. Jos suhtautuminen kilpailuun pysyy oikeissa mittasuhteissa, kokemus voi olla mitä myönteisin.

Näin siis ideaalisti. Valitettavasti mittasuhteissa pysyminen ei aina ole helppoa. Paineita voivat asettaa niin opettaja kuin oma menneisyyskin. Menestys tulee helposti taiteentekoa tärkeämmäksi ja suorittamisesta jos mistä on musisoinnin ilo kaukana.

Joillekin henkilöille kilpailu on kuitenkin juuri se oikea paikka. Jos näin, kannattaa muistaa professori Erik T. Tawaststjernan lausuma viisaus: ”Kilpailut ovat niin kuin arpajaiset. Mitä paremmin soittaa tai laulaa, sitä enemmän arpalippuja saa. Voitosta ei kuitenkaan koskaan voi olla varma.” Siinäpä se. Ja nyt niitä arpalippuja hankkimaan!

Laulaja, laulunopettaja, professori Mirjam Helin (1911–2006) tunnettiin intohimoisena musiikin ystävänä. Vielä korkeassa iässä hän tuli konsertteihin ja oopperaesityksiin melkein jokaisena viikon iltana, ja hänelle olivat tuttuja kaikki tärkeimmät kotimaisen kesäfestivaalit. Historiaan hänen nimensä on jäänyt Suomen oloissa poikkeuksellisena kulttuurivaikuttajana, suuren, arvostetun kansainvälisen musiikkikilpailun äitinä.

Mirjam Helin, o.s. Rokkanen, syntyi Pietarissa 29.3.1911. Isä Oskar Rokkanen johti Pietarissa Suomen suuriruhtinaskunnan sähkölaitosta. Pietari oli vuosisadan alussa vireä business-kaupunki, jossa taitavalla liikemiehellä näytti olevan auvoisat tulevaisuudennäkymät. Tarkoitus oli asettua pysyvästi Pietariin: 1910-luvulla Oskar Rokkanen perusti oman sähköalan tukkuliikkeen ja osti liiketoimintaansa varten komean kivitalon.

Venäjän vallankumous muutti Pietarin suomalaisten tulevaisuudensuunnitelmat. Toukokuussa 1918, heti kansalaissodan päätyttyä, Oskar Rokkanen lähetti perheensä rajan yli Suomeen turvaan, Karjalan kannaksella sijaitsevaan Antreaan, jossa perheellä oli kesähuvila. Itse hän vaarallisten vaiheiden kautta seurasi heitä myöhemmin kesällä. Jo samana vuonna Rokkanen perusti Helsinkiin Pohjoismainen Sähkö Osakeyhtiön, jonka toimitusjohtaja hän oli kuolemaansa asti. Yhtiöstä tuli yksi alansa suurimmista, ja sen toiminnan merkittävä haara oli myös äänilevytuotanto.

Isän lannistumattomuus periytyi myös esikoistyttären persoonallisuuteen. Perheessä laulettiin, niin kuin sivistyneissä perheissä tehtiin, mutta ammatiksi se ei toki tyttölapselle sopinut. Isä vastusti tiukasti Mirjamin päätöstä antautua musiikkialalle, mihin tämä vastasi määrätietoisella, mutta kohteliaalla vastarinnalla.

Musiikkiopinnot alkoivat Konservatoriossa (myöhemmin Sibelius-Akatemia) syksyllä 1929, missä Mirjam Rokkanen muutamaa vuotta myöhemmin sai laulunopettajakseen legendaarisen Oiva Soinin. Soini alkoi suunnitella lahjakkaalle oppilaalle oopperauraa. Kun tämä riemuissaan tuli kotiin kertomaan edistymisestään, isä suuttui: ”Minun tyttärestäni ei tule oopperalaulajaa!” Isä sai puolelleen Mirjamin sulhasen, Hans Helinin. Tämäkään ei halunnut, että tuleva vaimo uhraisi perhe-elämän kansainvälisille oopperalavoille.

Kokonaan hänen ei kuitenkaan tarvinnut taiteilijanurastaan luopua. Ensikonserttinsa vastavihitty rouva Helin piti syksyllä 1938, ja se noteerattiin tavanomaista laadukkaammaksi debyytiksi. Erityisesti Mirjam Helinin äänen kirkasta notkeutta ja luonnollisuutta ihasteltiin. Ensikonserttia seurasi joukko ansaittua huomiota herättäviä esiintymisiä kotimaan musiikkikeskuksissa sekä tärkeimpänä Pariisissa marraskuussa 1950. Resitaali oli niin suuri menestys, että hänelle tarjottiin oitis kiinnitystä Pariisin oopperan Wagner-rooleihin. Mirjam Helin kuitenkin kieltäytyi: avioliitto oli etusijalla.

Mirjam Helin joutui varmaankin tekemään vaikean valinnan, mutta hän ei vaikuttanut katkeralta elämänsä tärkeimpien miesten suvaitsemattomuudesta. Elämällä oli tarpeeksi annettavaa, vaikka oopperalava jäikin haaveeksi. Sodan aikana ja sen jälkeenkin hän toimi isänsä yhtiössä konttoripäällikkönä, ja omien konserttien lomassa hän toteutti laulamisen haluaan Nils-Eric Fougstedtin johtamassa Radion Solistikuorossa.

Tärkein sija Mirjam Helinin ammatillisessa toiminnassa tuli kuitenkin loppujen lopuksi lankeamaan laulupedagogiikalle. Hän aloitti opettajanuransa Lahden musiikkiopistossa 50-luvun alussa. Sibelius-Akatemiassa hän aloitti 1960 ja toimi myöhemmin laulun ja laulupedagogiikan lehtorina. Hänen oppilaitaan olivat muun muassa Ritva Auvinen, Tamara Lund ja Ellen Urho. Urho luonnehti häntä synnynnäiseksi pedagogiksi; hän tavoitteli opetuksessaan samaa luonnollisuutta, joka oli leimallista hänen omalle laululleen.

Ennen kuin Hans Helin kesällä 1973 kuoli, puolisot olivat sopineet keskenään, että jäljelle jäävä lahjoittaisi testamenttivarat kulttuurin hyväksi. Pariskunnalla ei ollut lapsia. Ajatus laulukilpailusta syntyi Mirjam Helinin jäätyä eläkkeelle Sibelius-Akatemiasta. Tammikuussa 1981 hän soitti Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehelle Matti Ilmaselle ja kertoi haluavansa tehdä huomattavan testamenttilahjoituksen. Hänellä oli jo mielessään, mihin Helinien nimikkorahaston tuotto käytettäisiin: niillä perustettaisiin kansainvälinen laulukilpailu. Ensimmäinen Mirjam Helin –laulukilpailu käytiin kolme ja puoli vuotta myöhemmin.

Mirjam Helin ehti toimia itse viidessä ensimmäisessä nimikkokilpailussaan eräänlaisena hyvänä hengettärenä, joka antoi kilpailijan kannalta hyvin vaativalle tapahtumalle inhimilliset kasvot. Sosiaalisena ihmisenä hän loi pysyvät suhteet moneen kilpailussa menestyneeseen kilpailijaan ja seurasi myöhemminkin heidän urakehitystään; tuomariston päätöksiin hän ei kuitenkaan puuttunut.

Mirjam Helin tunnettiin huomaavaisena, hyväntuulisena seurustelijana, joka suhtautui aina keskustelukumppaniinsa kohteliaasti ja kiinnostuneesti. Hän oli älykäs ja huumorintajuinen, ja ulkoasultaan aina porvarillisen huoliteltu ja elegantti. Hänellä oli lukuisia ystävyyssuhteita mitä erilaisimmissa verkostoissa. Lisäksi Mirjam Helin rakasti matkustamista ja tunsi laajasti eri maailmankolkkia ja niiden tapoja.
Mirjam Helin kuoli Helsingissä 22. joulukuuta 2006 95 vuoden ikäisenä. Niinpä nämä Mirjam Helin –kilpailut ovat ensimmäiset, joissa hän ei enää itse ole läsnä.

>Katso Mirjam Helinin haastattelu Elävästä arkistosta