Koirankakattajat vs. kakkakääkättäjät

Kevät toi, kevät toi … koirankakan ja koirankakkakiukun. Kansalaiset, medborgare: kakkaan ei kuole!

Koirat, nuo lutuiset sohvanvaltaajat ovat monen ihmisen vihan kohde erityisesti keväisin. Koska ne kakkivat. Tampereen suunnalla koiranomistajia on jopa nimettömästi uhkailtu rakkien myrkyttämisellä, jos holtiton ulostamiskäyttäytyminen ei lopu (AL, 5.3.2013).

Koirat tietysti ovat syyttömiä. Nehän vain tekevät sen minkä me ihmisetkin: huolehtivat vatsansa toiminnasta. Syyttävän sormen oikea kohde ovatkin koiranulkoiluttajat.

Paitsi, että ei ole. Koska osa ulkoiluttajista huolehtii kakat roskiin, osa ei. Olen päättänyt uskoa, että valtaosa huolehtii.

Ei siis ole oikeudenmukaista mulkoilla kaikkia koiran kanssa kulkevia. Itse asiassa silmiään ei kannata muljautella ensimmäisellekään karvaturrin omistajalle, vaan kakattajakohteen kanssa pitäisi yrittää puhua asiallisesti, huomauttaa vihanhallinnasta Käytä kiukkuasi - aggressio voimavarana -kirjan kirjoittanut sosiaalipsykologi Janne Viljamaa (kuvassa):

”Pitäisi välttää sinä-viestintää ja sen sijaan viedä huomio omiin tunteisiin, puhua siitä miltä minusta tuntuu kun tuo kakka jää tuohon. Koirankakan takia ei kannata ottaa vatsahaavaa ja kehitellä kostofantasioita.”

Kakkapoliisien, valvontakameroiden ja linnatuomioiden puuttuessa kakkojen siivoaminen pois sieltä minne ne eivät kuulu edellyttää yleistä hyvää tahtoa pitää paikat siistinä. Sitä ei kaikilla kerta kaikkiaan ole.

”Narsistinen öykkäri katsoo, että hänellä on oikeus kakattaa koiransa vaikka missä. Muut kantakoot kakkapussia”, Viljamaa sanoo.

Tällaisesta tapauksesta on kyse tragikoomisessa todellisuuspohjaisessa kakkakertomuksessa, jonka vasta kuulin:

Pienen Piskin omistaja, vanhempi rouva, sätti nuorta naista, joka oli juuri korjaamassa Ison Hurttansa jätöksiä. Rouva ei uskonut, että tyttö varmasti korjaisi kakat, vaan kääkätti aikansa ja jatkoi matkaansa. Hetkeä myöhemmän tyttö ja Iso Hurtta etenivät kävelyllään rouvan ja Pienen Piskin kannoille. Mitä tapahtuu!? Piski paskoo ja rouva jatkaa tyynesti kävelyä. Tyttö tarjoaa kohteliaasti kakkapussia, mihin rouva tokaisee, että hänen koiransa kakka on niin pientä, ettei sitä tarvitse korjata! Kävelymaastoon jäi tytön mielestä kakkijansa kokoon nähden kiitettävää kokoa oleva jöötikasa.

Häiriökakattajia siis on. Tunnustetaan se, mutta muistetaan myös, että ei ole kiellettyä siivota vieraitakin kakkoja. Näin on tehty esimerkiksi Tampereella talkoovoimin. 

Jos/kun kakkaviha nousee, muistakaamme sosiaalipsykologin vinkki: enemmistön kohdalla ystävällinen puhuminen auttaa.

Ja onneksi kevättalven kakkarumba on pian ohi. Kiitos sateiden, talkoiden ja puistotyöntekijöiden kadut ovat kohta taas siistejä – aina seuraavaan kevättalveen saakka.

Kesäisinhän kadut pysyvät vähäkakkaisina, koska koirat joko sontivat vähemmän tai omistajat pussittavat enemmän. Talvella sen sijaan osa ulkoiluttajista tuntuu vaipuvan horrokseen eikä jaksa, viitsi, tarkene tai ymmärrä korjata kakkoja. Eihän kukaan niitä sieltä lumen alta näe! Paitsi sitten kun lumet sulavat.

Koitetaan kestää.

PS. Janne Viljamaan valokuvan on ottanut Pertti Nisonen. Ja huom: ensimmäisen kuvan pyllistävä Jaajo ei maisemaa sotke! Emäntänsä Anne Roine siivoaa kyllä jäljet.

-----------
Lisää aiheesta Puoli seitsemän lähetyksessä tiistaina 23.4. YLE TV1 klo 18.30. Haastattelussa mm. sosiaalipsykologi ja tietokirjailija Janne Viljamaa.