Seksuaaliset vähemmistöt ovat viime vuosina nousseet yhä näkyvämmin yleiseen keskusteluun. Homomiehet ovat stailanneet heteromiehiä televisiossa sillä silmällä ja amerikkalainen lesbonaisten elämästä kertova tv-sarja L-koodi on pyörinyt Suomenkin kanavilla jo vuosia.

Voisi siis luulla, että sekä naisten että miesten homoseksuaalisuus olisi uusi asia. Uutta lienee kuitenkin se, että asiasta tehdään numeroa, homoseksuaalisuutta on ollut ihmisten keskuudessa aina. Ihmisten sukupuolinen suuntautuminen nostetaan nykyään tapetille mielellään vapaamielisyyden nimessä, vaikka kyseessä olisikin tirkistelynhaluun puettu liiketoiminnan edistäminen.

Homokulttuurin esiinmarssi on tuonut jokapäiväiseen kielenkäyttöömme paljon uusia sanoja ja käsitteitä. Sanan homoseksuaalisuus kehitti homojen oikeuksia ajanut saksalainen lakimies Karl Heinrich Ulrichs erästä oikeudenkäyntiä varten vuonna 1869. Englannin kielessä sana gay taas tarkoitti iloista siitä saakka kun se siirtyi kanaalin yli ranskasta noin 1100-luvulla. 1600-luvulla sana alkoi merkitä myös seksuaalisilla nautinnoilla elämöintiä ja prostituutiota, mutta vasta 1920-luvulla gay alkoi vakiintuneemmin tarkoittaa homoseksuaalia.

Sateenkaaren liittyminen seksuaalivähemmistöjen kulttuuriin onkin sitten monivivahteisempi juttu. Kuusivärinen sateenkaarilippu on etenkin Välimeren maissa tunnettu rauhanlippuna, mutta homopiireissä se on gay pride -lippu. Ensimmäisen sateenkaarilipun suunnitteli ja käsin värjäsi Gilbert Baker San Franciscossa kesällä 1978 homomarssia varten ystävälleen Harvey Milkille.

Legendan mukaan Baker sai inspiraation lippuun Judy Garlandin ikivihreästä Over The Rainbow -kappaleesta. Ja Judy Garlandia taas on nimetty jopa homojen Elvikseksi; jo 1960-luvulla Time-lehti kertoi, miten the boys in the tight trousers eli piukkapöksyiset pojat olivat tähdestä innoissaan.

Mutta miksi juuri sateenkaari? Erilaisten elementtien muodostama harmoninen yhtenäisyys on kaunis selitys, mutta tuntuu jälkiviisaalta etenkin, kun muistaa, että jo vuonna 1915 D.H.Lawrence julkaisi romaanin nimeltään The Rainbow, sateenkaari. Kiihkeän romaanin päähenkilöiden Gudrunin ja Ursulan aviomiehet alkavat romaanin jatko-osassa keskenään homoeroottisen suhteen.

Seksipainotteisuuteen saakka vapaamielisenä nykyaikana saattaa olla vaikea ajatella, että seksihommat eivät ehkä olleet esi-isillemme ja esi-äideillemme mitenkään erityisen korostunut piilottelun tai tirkistelyn kohde. Sekä sanat heteroseksuaalinen että homoseksuaalinen ovat suomessa vierasperäisiä sanoja. Kotoperäisiä sanoja tämän erottelun ilmaisemiseen ei aivan helpolla tule edes mieleen. Niin voisikin ajatella, että aihe on ollut edeltäjillemme niin luonnollinen, ettei asialle ole tarvinnut edes antaa nimeä.

Mutta riittääkö kielemme perussanasto silloin, kun hetero- ja homomiehet etsivät seuraa teksti-tv-kanavan tekstiviesti-chatissä? Eroavatko heteroiden ja homojen sanankäänteet? Entä huomionkiinnityksen strategiat? Mikä on teksti-tv-kanavan tekstiviesti-chat? Pauli Valo istahti tv:n ääreen ja otti asiasta selvää. Nyt hän kertoo meille, mitä hän sai selville.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Asiantuntijoiden mukaan pula energiasta aiheuttaa lähivuosina sotia ja vallankumouksia. Pahempaa on kuitenkin jo nähtävissä: energiapula aiheuttaa huolestuttavaa fraasirikollisuutta! Helmikuun puolivälissä Ylen kanavilla päivän toistetuimpia juttuja oli Fortumin toimitusjohtajan Mikael Liliuksen haastattelu. Haastattelussa toimittaja analysoi energiamarkkinoita seuraavalla havainnolla:

Sähkön hinta pysyy taivaassa kuin tatti.

Kuulija-ilmiantajamme Eeva Hoo Espoosta kysyy Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimelta,

”Onko kyseessä kielikukka vai peräti kielisieni?”.

Sienethän eivät ole kasveja, joten kielikukka kyseessä ei ole. Suomalaisessa sanonta-aarteistossa avokantaisten kantasienten Boletales -lahkoon kuuluvat tatit ovat vakiintuneet pysyvyyden ja konservatiivisuuden symboliksi. Istuu kuin tatti sanotaan ihmisestä, jonka istumisessa on sellaista vakiintuneisuutta, ettei seisomaan nousemista ole ihan vähään aikaan odotettavissa. Niinpä sen käyttö on oikeutettua sähkön hinnankin suhteen, jos asiassa on odotettavissa vakautta.

Taivaalla pysyvä tatti vie kuulijan ajatukset ydinpommin tuottamaan sienipilveen ja ottaa näin voimakkaasti kantaa ydinsähköä vastaan. Siitä huolimatta fraasirikostuomioistuimemme on todettava, että kaikki taivaan sienet kuuluvat mykologisessa katsannossa fraasirikosten luokkaan, ja rangaistuksena toimittajalle olkoon yksi kilowattitunti Mikael Liliuksen housuissa.

Eeva Hoo taas vastaanottaa viikon muhkean kirjapalkinnon, joka on luonnollisesti uutuusteos Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata. Tattimaisia lukuhetkiä!
– – –
aristotetes(at)yle.fi

Seksuaalislangia on ollut varmaan aina — onhan kaikille tabuille yleensä keksitty kiertoilmauksensa — mutta itävaltalaisen psykologin Sigmund Freudin teoriat ihmismielen syövereiden tutkimuksessa ovat antaneet sukupuolielämän slangille uutta uskottavuutta ja tieteellisen tutkimuskohteen aseman. Seksuaalislangi ei enää ole pelkkää rahvaanomaista katukieltä, vaan ilmentymää ihmisen piilotajunnasta.

Niinpä viime vuosikymmenien seksuaalinen vapautuminen on tavallaan yliseksualisoinut kielemme. Usein saa varoa suutaan tai korviaan, kun puhutaan vaikka munkeista, seipäistä tai käsitöiden tekemisestä.

Vaikka Aristoteleen kantapää suositteleekin avoimuutta kaikilla elämän osa-alueilla, ylenpalttinen kaksimielisyyksien viljely tuottaa yleensä vain viestinnän sekavuutta ja keskenkasvuista kikattelua. Niinpä muistutammekin arkitajunnan arkisuudesta freudilaisen kansanperinteen sanoin:

Joskus sikari on vain sikari.

Muistakaamme siis, että fallos- ynnä muut symbolitkin ovat vain symboleita, ja vaikka ne sopisivatkin liukkaasti suuhun, ei niillä kannata sohia joka paikkaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ihmisen ja eläimen välillä on monia eroja, vaikka suurimmaksi osaksi olemmekin eläintä. Eläintieteilijöiden mukaan yksi tärkeimmistä eroista on se, että ihmisellä on kyky tehdä televisiouutisia.

Huhtikuussa ihminen laati televisiouutisen maatiloille maksettavasta eläinten hyvinvointituesta. Ystävä-ilmiantajamme Emeritus Raahesta seurasi uutisointia tarkasti. Hänen mukaansa tv-uutisten tulevissa aiheissa uutisesta kerrottiin näin:

Eläinten hyvinvointituki meni harakoille.

Emeritus ihmettelee oikeutetusti, että

”Vähän ihmetyttää, että eikö siitä riittänyt mitään kotieläimille, variksille tai muille luonnon eläimille? Miksi kaikki piti antaa harakoille?”

Aristoteleen kantapää ihastelee kansamme yltäkylläistä suhdetta ympäröivään luontoon ja kanssaeläimiinsä, kun nuo puidemme frakkiasuiset siivekkäätkin pääsevät osalliseksi hyvinvoinnin tukijärjestelmistä. Turha pelätä, että linnuista tulisi siivellämme eläjiä, joten ei muuta kuin hyvinvointitukea lintulaudalle, niin ei ole harakoilla nokankoputtamista!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Niin kauan kuin ihmiset ovat tehneet taidetta, musiikkia ja kertoneet tarinoita, toiset ihmiset ovat arvioineet näitä teoksia. Niin kauan kuin on ollut taitelijoita, on siis ollut myös kriitikoita. Nykyään kritiikillä tarkoitetaan lähinnä sanomalehtien kulttuurisivuilla julkaistavia arvosteluja, joita tekevät eri aloille erikoistuneet kulttuuritoimittajat, lehden avustajat ja eri alojen taiteilijat.

Periaatteessa arvostelun tekijän tehtävä on helppo: tutustua taideteokseen ja kertoa siitä lukijoille. Mutta kun taidesuuntauksista on käyty vilkasta keskustelua ja aiheista on kehitelty teorioita jo satojen vuosien ajan, ei ihme, että kriitikollakin voi mennä sormi suuhun. Usein tilanne ratkaistaan niin, että kirjoitetaan niin vaikeaselkoinen arvostelu, että siitä ei saa tolkkua kuin toinen arvostelija.

Jos taiteilijoilla on oma kielensä, myös arvostelujen tekijät ja lukijat haluavat erottua muista taidekenttien ryhmistä viljelemällä omaa termistöään. Niinpä saamme lukea lehdestä, että säveltäjä B. "rakentaa sointipilareita ja verkkaan kulkevia laavasuistoja". Tai että taideteoksen keskiössä on "katkoksesta johtuva tyhjyys". Kriitikoiden kieli on joskus niin kaukana normaalista yleiskielestä, että heidän tekstejään julkaisevan lehden on julkaistava palstaa, jossa selitetään arvostelijoiden termejä. Helsingin Sanomien Terminaattori-palstalla kriitikko selvitti taannoin eräässä arvostelussa käyttämäänsä sanaa metonymia. Joka tarkoittaa sitä, kun jostain asiasta puhuttaessa siihen viitataan mainitsemalla siihen läheisesti liittyvä asia.

Suurin osa taiteilijoista sanoo, etteivät he välitä kritiikistä, mutta pahimmillaan taiteen tekijän toimeentulo voi riippua siitä, arvioidaanko teos arvostetussa lehdessä vai ei. Niinpä arvostelut ovat muutakin kuin teoretisoivaa sanahelinää teoksen teemoista. Kuuluisimpia tällaisia arvosteluja ovat August Ahlqvistin määrätietoinen Seitsemän veljeksen mollaaminen 1800-luvulla ja Toini Havun tuomitseva näkemys Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta.
Ahlqvistin kritiikki meni jopa niin pitkälle, että vielä Kiven kuoleman jälkeenkin hän kirjoitti runoilijasta ivarunon: "Muut’ en mä ollut kuitenkaan/ Kuin taitamaton tahruri/ Ja hullu viinan juoja vaan".

Vähemmän tunnettu suomalaisen taidekritiikin merkkipaalu on Hymy-lehden reportterin Veikko Ennalan näkemys jazzpianisti Keith Jarrettin konsertin televisioinnista vuonna 1980: "Puolitoista tuntia kilikalikilikali, voi jeesusperkele".

Tällaisten teosta tulkitsevien ääripäiden välimaastossa operoivat arvostelijat, joihin tuhannet taiteenystävät voivat luottaa. Esimerkiksi kaikki vuonna 2006 eläkkeelle jääneen Mikael Fräntin elokuva-arvostelujen lukijat tiesivät aivan tarkkaan, mitä tarkoitti, kun hän mestarillisen napakoissa neljän-viiden virkkeen elokuva-arvosteluissaan tuomitsi jonkun näyttelijän ”rutikuivaksi maneeripökkelöksi” tai ylisti toista ”kuulaana naishahmona”.

Mistä tulevat kriitikkojen ihmeelliset ilmaukset? Voiko taiteesta muuten puhuakaan? Onko kritiikkislangi toivoton yritys kääntää taide sanalliselle kielelle? Yksinkertaistaako internetin taidekeskustelujen demokratisoiva vaikutus teoksista puhuttua kieltä vai päinvastoin? Suomen arvostelijain liiton lehden päätoimittaja ja pitkän linjan taidekriitikko Otso Kantokorpi lähti kanssamme "tutkimaan välitiloja ja halkeamia".

– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vuosi sitten maamme sai uuden ulkoministerin, kun Ilkka Kanerva siirtyi syrjään ja Alexander Stubb tarttui salkunkahvaan. Muutos näytti radikaalilta, vaikka miehet ovat saman puolueen väkeä. Kanerva oli väistyessään tasan 60-vuotias, Stubb virkaan astuessaan tasan 40-vuotias. Kanerva on valtiotieteen maisteri Turun yliopistosta, Stubb opiskeli USA:ssa, Sorbonnessa ja London School of Economicsissa filosofian tohtoriksi. Kanervan laji oli 800 metrin juoksu, Stubbin lajit ovat maraton ja triathlon.

Mutta yhdessä asiassa mikään ei muuttunut: Suomen ulkoministerin retoriikka on yhä omaa luokkaansa muihin poliitikkoihin verrattuna. Ilkka Kanervan verbaalinen pyöritys on jo oma käsitteensä, mutta osaa Stubbkin. Koskaan aiemmin ei ministeri ole puhunut toimittajille vaikeista asioista rennolla puhekielellä vaikuttaen silti asiantuntevalta ja luotettavalta alansa auktoriteetilta. Ja edeltäjänsä lailla myös Stubb taitaa kiehtovat kielikuvat. Maaliskuun alussa saimme lukea lehdestä jutun, joka siteerasi ulkoministeriämme näin:

On mahdollisuuksien ikkunassa tavata Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton (...) huhtikuun alussa.

Kyllä, ulkoministeri käytti ilmausta mahdollisuuksien ikkunassa. Tämä on tietenkin suora käännös amerikkalaisesta termistä window of opportunity, jonka juuret ovat 60-luvun avaruuslentojen ja 80-lukulaisen liberalismin maailmassa.

Siinä on kuitenkin mukana roima annos runollisuutta, mielikuva ikkunasta, josta meidän mahdollisuutemme näkyvät. Ei mikään kristallipallo vaan avara maisemaikkuna! Sellaisesta tiirailee työkseen mies, joka vastaa meidän kaikkien suhteistamme ulkovaltoihin, joten toivotaan, että mahdollisuuksien ikkunoita on kaikkiin ilmansuuntiin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Syyn ja seurauksen suhde on ikiaikainen sanalaskujen ja viisauksien aihe. Eikä aivan ilman syytä, näemmehän joka päivä ympärillämme kanssakansalaisiamme, jotka näyttävät olevan täysin tietämättömiä monien umpihoopojen tekojensa seurauksista. Ja he katselevat meitä todennäköisesti aivan samoin miettein.

Sananlaskuistakaan ei aina ole erehdyksiä estämään, jokaisen sukupolven täytyy ilmeisesti tehdä omat virheensä oppiakseen jotain tällä maallisella taipaleellaan. Ja yksi keskeinen erehdysten tekemisen osa-alue on vanhat viisaudet, jotka käsittelevät tekoja ja niiden seurauksia. Ystävämme Setä Tuomola Turusta kuuli tammikuussa, miten Tuomas Enbuske haastatteli radiossa tulevaisuudentutkijaa, joka innostui asiastaan niin, että päästi suustaan seuraavan viisauden:

Sitä niittää mitä kyntää.

Kuten me kaikki peltojen antimia päivittäin nauttivat kansalaiset tiedämme, kyntämisessä viljelymaata kuohkeutetaan kääntämällä sitä auran siivillä vako kerrallaan ylösalaisin, jotta maa olisi otollisempaa siementen itämiselle. Niittäminen taas liittyy sadonkorjuuseen, jossa kerätään tulos siitä, mitä on kylvetty, kun on kynnetty.

On ymmärrettävää, että tulevaisuudentutkija unohtaa menneisyyden ja nykyisyyden termit tulevaa tihrustellessaan. Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin epäilee kuitenkin että sellainen tulevaisuus, jossa jo kyntäminen antaa sadon siemenen, on kauempana kuin kaukana, ja tuomitsee tulevaisuudentutkijan loppupäiväksi kyntöhommiin auran varteen härjän taakse, hop hop!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aika on aikaa, tulevaisuus muuttuu koko ajan nykyisyydeksi ja valuu sitten saman tien muistoihimme menneisyytenä. Kielen ja ilmausten kannalta kaikki aika ei kuitenkaan ole samanarvoista: monet ilmaukset on varattu vain tietynlaisen ajan ilmaisemiseen ja muissa yhteyksissä ne särisevät, harhauttavat ja ovat kulmikkaita.

Ystävämme Eero valittaa meille yhdestä tällaisesta ilmiöstä. Kyseessä on etenkin urheiluselostajien puheenparteen juurtunut omituinen tapa viitata menneeseen aikaan.

”Melko usein olen viime aikoina kuullut joidenkin radiotoimittajien käyttävän nurinkurisesti ilmaisua lähiaikoina. Esimerkiksi näin:

Lähiaikoina naishiihtäjämme ovat onnistuneet erinomaisesti.

Tietenkin pitäisi sanoa viime aikoina tai lähimenneisyydessä. Lähiaikoina tarkoittaa tulevaa ja viime mennyttä.”

Viikon sitaattivinkkinä onkin se, että kun puhumme menneisyydestä, älkäämme sekoittako siihen tulevaisuuden termejä kuten lähiaikoina, vaan sanotaan jämäkästi viime aikoina!

Kiitämme Eeroa lähettämällä hänelle viikon kirjallisuuspalkinnon, joka on tälläkin kertaa uutuuttaan hohkaava arvoteos nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata. Kiehtovia lukuhetkiä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Monet suomea äidinkielenään puhuvat ihmiset pitävät suomea helppona kielenä: sen kun sanoo, mitä meinaa ja se on siinä. Tällaiset ihmiset eivät ole koskaan laatineet sanomalehteen otsikkoa monimutkaisia asioita käsittelevään uutisjuttuun. Vasta silloin huomaa, miten kielemme sisältämät miljoonat mahdollisuudet sisältävät saman verran mahdollisuuksia erehdyksiin. Niin kuin nyt se Savon Sanomien otsikko helmikuun lopulla, joka kertoi seuraavaa:

Poliisille takapuolen näytöstä 120 euroa.

Ilmiantajaystävämme Toini kirjoittaa, että ”Tässäkö poliiseille uusi rahan ansaitsemiskeino tiukassa taloudellisessa tilanteessa?” Mutta otsikon jälkeen toiveikas lukija pettyy. Kyseessä onkin tapahtumasarja, jossa joensuulainen mies näytti ahteriaan poliisille ja tämän loukkaavaksi tulkitun eleen vuoksi hänet tuomittiin maksamaan sakkoja.

Ehkä selkeämmän sanajärjestyksen välttelyn syynä oli kirjoittajan savolainen syntyperä tai sitten tapahtumaketjun poikkeuksellisuus, mutta kiehtovia visioita otsikosta joka tapauksessa Savon Sanomien tilaajille avautui vain hiukan yli 200 eurolla vuodessa.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Pääsiäinen on kristillisen kirkon suurin juhla. Sitä on vietetty ainakin 100-luvulta saakka, silloin jokaviikkoisen ylösnousemuksen juhlan eli sunnuntain rinnalle omaksuttiin vuosittain vietettävä pääsiäisjuhla.

Toisaalta suomen sana pääsiäinen viittaa paitsi sanaan päästä — muistuttaen paastosta pääsemisestä — myös juutalaisten pasch- eli pesah -nimiseen juhlaan. Tässä juhlassa ei kuitenkaan muistella Jeesuksen viimeisiä päiviä vaan juutalaisten vapautumista Egyptin orjuudesta.

Tiedetään myös, että jo satoja vuosia ennen ensimmäistä pääsiäistä Persiassa juhlittiin kevätpäiväntasauksen aikaan uutta vuotta eli Noruzia mm. maalaamalla munia erilaisin kuvioin ja viemällä näitä maalattuja munia kuninkaalle.

Noin 600-luvulla virassa istunut Paavi Gregorius I Suuri oli se mies, joka kehotti pakanoita käännyttäviä piispojaan mukauttamaan pakanoiden juhlat kristillisiksi pyhiksi. Näin kävi myös pääsiäiselle: ennen kristinuskoa germaanit juhlivat maaliskuussa kevään tulon jumalatarta nimeltään Eostre. Nykyään germaanisissa kielissä pääsiäisen aikaan juhlitaan easter-nimistä juhlaa, joten aika vähän juhlan nimikään on muuttunut.

Nykyään pääsiäismunalla on etenkin angloamerikkalaisissa maissa sellainen rooli, että pääsiäispupu piilottaa pääsiäismunia eri puolille kotia ja lapset sitten etsivät niitä pääsiäisaamuna.

Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto taas muistaa, että pitkänperjantain nimi juontuu siitä, että silloin on muisteltu Jeesuksen ristillä kärsimää nälkää ja tuskaa ainakin 1600-luvun Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa niin, että perheen lapsille ei ole annettu ruokaa eikä juomaa ja perheen isä on piessyt heitä vitsalla koko päivän. Vilkuna yhdistää tämän tavan vanhaan kevätpäiväntasauksen merkkiin, joka oli mies vitsa kädessä. Mies viittaa opettaja Gregoriukseen, joka taas oli se modernin gregoriaanisen kalenterin kehittäjä paavi, järjestysnumeroltaan 13. Ruotsissa tuo merkki olisi Vilkunan mukaan tulkittu käskyksi piiskata lapsia epäinhimillisesti, kun taas idässä vitsat olisi tulkittu palmuja symboloiviksi pajunkissoiksi, joilla virvotaan kaikkea hyvää toivottaen.

Pääsiäisellä on siis melkoisen moninaiset juuret ja muodot. Onko kyseessä sittenkin ekumenian suuri juhla, kun kristillistä pyhää juhlitaan niin muinaispersialaisin, juutalaisin ja pakanallisin ynnä muin menoin? Tutkitaan asiaa maistelemalla pääsiäisen sanoja ja kutsutaan pöytään kirkkopyhien ja symbolien tuntija, Pyhät ajat -kirjan ja lukuisten muiden kirjojen kirjoittaja, teologi Pentti Lempiäinen.
– – –
aristoteles(at)yle.fi