Nyt otamme rohkeasti oppia vierailta kansoilta radiota kuuntelemalla ja puntaroimme, minkä Paula Laajalahden keräämän ja kääntämän wolofilaisen sananlaskun nappaamme osaksi suomalaista viisausperinnettämme. Sillä viisaushan ei vähene jos sitä jakaa ja opettelee muilta, vaan päinvastoin!

Osa sananlaskuista on Senegalissakin niin tiivistä viisautta, että pikemminkin mieleen tulee arvoitus: muna ei paini kiven kanssa viittaa varmaankin siihen, että ei kannata alkaa kovempiensa kanssa kilpasille. Sanonta yksi käsi ei voi taputtaa herättää määrätietoisuudellaan kunnioitusta, vaikka sen merkityksen ytimeen ei aivan heti pääsekään.

Yksi keskeinen vanhojen viisauksien aiheista on viisaus itsessään. Wolofilainen sanonta viisas tietää paljon, mutta puhuu vähän jatkaa yleismaailmallista yhteisymmärrystä siitä viisauden laadusta, joka Suomessa on tunnettu muodossa puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Tunteiden hillinnän ja sosiaalisen tasapainon saavuttamisen välineistä selkeintä tekstiä puhuu taas seuraava wolofilainen viisaus:

Vihaa ei ole, vaan puuttuu keskustelua.

Voisiko rauhannobelisti Martti Ahtisaaren kansa jättää tällaisen sananlaskun käyttämättä? Ei, koska olemme myös yksi maailman väkivaltaisimmista kansoista, joka heiluttaa puukkoa ja puntaria mieluummin kuin puhuu asiat halki.

Siispä vihaa ei ole, vaan puuttuu keskustelua jokaisen kansalaisen sananlaskukokoelmaan niin kuin olisi jo!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Mitä tapahtuu, kun yhdistetään globaali kaupallinen hyötyajattelu ja käännösrobottien kustannustehokas toiminta? Syntyy vaikkapa sellainen jokaiseen kotiin kannettava saksalaisen elintarvikekaupan Lidlin mainos, joka saapui turkulaiskuulijallemme Leenalle muutama viikko sitten. Mainos kertoi kohderyhmälleen lähes aforisminomaisesti näin:

Kun syöt Milbona-jugurttia 14 päivää, on kulunut kaksi viikkoa.

Elintarvikejätin väite haastaa ajatuskokeeseen: onko näin?

Mutta kuka uskaltaa lähteä testaamaan väitettä ja syömään kaupan omaa jogurttimerkkiä 14 päivän ajan? Tuo on pitkä aika, vaikka jogurttia pitkän iän ruokana markkinoidaankin.

Eikä kuulijamme Leenankaan tarvitse vähään aikaan syömisestä huolehtia, koska hän saa palkinnoksi mukaansa tempaavaa kirjallisuutta nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata. Herkullista kirjan ahmimista!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kevyessä musiikissa sanoituksen merkitys on erilainen kuin taidemusiikissa. Miljoonat oopperan ja lied-musiikin ystävät kuuntelevat suosikkiteoksiaan kerta toisensa jälkeen ihastuneena, vaikka eivät tajuaisi laulajavirtuoosien laulun sanomasta sanaakaan.

Kevyessä musiikissa on toisin. Etenkin suomalaisessa iskelmä- ja tanssimusiikissa sanoitus on ollut ainakin viime sotien jälkeen varsin tärkeässä asemassa. Samoin rock-musiikissa, jossa osaavat laulujen sanoittajat ovat kunnioitettuja hahmoja.

Aina näin ei ole ollut. Vielä 30-luvulla tanssimusiikissa sanoitus — ja laulaja ylipäänsäkään — ei ollut pääosassa. Dallapén ensimmäinen menestyskappale vuonna 1925 oli Alaska, jossa laulettiin:

Oi Alaskan sä tyttö tumma, kuin pohjan yö sun silmäs hurmaa.

Sota-aika tanssikieltoineen kypsytti huippuunsa iskelmäsanoituksen pakahduttavan kaipuun symboliikan, joka on säilynyt nykypäivään saakka. Kerttu Mustonen runoili 1945:

Ken vois liekin sammuttaa, silloin kun se leimahtaa, alla kuuman auringon.

Jukka Kuoppamäki runoili 50 vuotta myöhemmin Jari Sillanpäälle:

Sano että kaipaat, tuota iltaa myös näin, Kun sä rintasi painoit, vasten mun sydäntäin.

Kun rock syntyi maailmanlaajuiseksi nuortenmusiikiksi 50-luvulla, sanoitukset eivät siinäkään olleet päällimmäisenä mielessä. Kaikkialla maailmassa pääsanomaksi riitti se, että:

Tunti tunnin jälkeen tanssitaan, kello meille mittaa aikojaan.

Naiivi rocksanoitus tavallaan kasvoi aikuiseksi 1960-luvun vallankumouksellisina vuosina Beatlesin ja orastavan hippiliikkeen myötä. Menestyvät muusikot tajusivat, että heillä on hallussaan väline, jolla he voivat ilmaista paitsi sielunsa tuntoja kuin runoilija, myös näkemyksiään maailman epäkohdista kuin vallankumousjohtaja. Vaikka toteutus oli joskus hämmentäväkin sekoitus näitä kumpaakin, rockmusiikkiin juurtui ajatus sanoituksen tärkeydestä.

Kun Dave Lindholm, Hector ja Juice Leskinen sitten 60-70-luvuilla loivat tätä uutta versiota rocksanoituksesta, iskelmämusiikki tuntui jämähtäneen paikoilleen varttuneemman väen unelmien kuvittajana. 70-luvun lopun punk vielä korosti tätä eroa: kun Daven "Sirkus", Hectorin "Herra Mirandos" ja Juicen "Per Vers, runoilija" vielä noudattelivat reinohelismaiden ynnä muiden runollisia mittaihanteita, Pelle Miljoona, Ratsia ja Lama uskoivat sanoituksen tehon piilevän muualla kuin loppusoinnussa, sisäsoinnussa ja metrisessä järjestelmässä. Pellen klassikkoa lainaten:

Perkele, olen työtön!

Samaan aikaan Nacke Johansson, Veikko Samuli ja muut iskelmämestarit sukelsivat Dannyn ja Armin perässä yhä syvemmälle ihmissuhdemaailmaan, eli kuten nuori Paula Koivuniemi lauloi:

Tummat silmät, ruskea tukka, koskaan niitä hylkäisi en. (San: Raul Reiman)

Mutta muutama vuosi sitten radiossa soi iskelmä, jonka sanoitus oli aivan ilmiselvää rockia:

Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka
Perutaan siitä välistä kaikki mistä voisi matkalla murheita kantaa
Perutaan häät, perutaan kakku ja veljesi bändi.

Samaan aikaan rokkibändit ovat alkaneet kuulostaa iskelmältä, ja viime vuonna suomenkielisen uushevin myydyin artisti Timo Rautiainen oli ehdolla Iskelmä Finlandia -palkinnon saajaksi.

Sanoittaja Ilkka ”Ile” Vainio on tehnyt sanoituksia niin rokkareille — kuten Nylon Beat — kuin iskelmälaulajillekin — kuten Kari Tapio ja kymmenet muut. Kysytäänpä häneltä, mitä eroa on iskelmän ja rockin sanoituksilla. Vai onko mitään?
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Juhlavassa tyylilajissa on aina olemassa se vaara, jota suomalainen sanaparsi luonnehtii: joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Jos ylevässä sävyssä tekee yhdenkin särön, tulos lässähtää kuin pannukakku.

Näin voi käydä harjaantuneellekin kirjoittajalle. Hyvä esimerkki tästä on kuulijanimimerkkimme Nimettömän lähettämä pätkä Panu Rajalan uudesta Mika Waltaria koskevasta kirjasta Unio Mystica. Rajala tyylittelee Ihmiskunnan viholliset -romaania kuvatessaan näin:

Keisari Neron henkilöhahmo heittää oman pitkän ja kirkkaan varjonsa sekä valtakuntaan että romaanin rakennukseen.

Nimimerkki Nimetön ihailee Rajalan luomaa uutta fysikaalista ihmettä, kirkasta varjoa. Aristoteleen kantapään fraasirikosyksikkö ei ole yhtä ihastunut mitä ilmeisimpään fraasitekniseen hutilointirikkeeseen, eikä suostu kuuntelemaan hetkeäkään selityksiä tyyliin: no hitsi kun mä meinasin kirjoittaa niinku pitkästä ja terävästä varjosta, mut eiks terävä ole vähän niinku kirkas, hei kamoon?

Kuulijallamme Nimettömällä seuraavat viikot taas ovat yhtä lukemisen juhlaa, kun hän saa verrattoman kirjapalkintomme, joka on tällä kerralla tietokirjallisuuden virstanpylväs nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata. Timantintarkkoja lukuhetkiä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaiseen jämäkkään kansanluonteeseen kuuluu olennaisesti erinomainen itsetunto. Se on niin hyvä, että voimme jäljitellä muualla maailmassa vellovia muotivirtauksia ilman, että tuntisimme itseämme lainkaan perässähiihtäjiksi, apinoijiksi tai sätkynukeiksi. Ei, mehän jäljittelemme mitä tahansa, ja olemme samalla oma itsemme!

Joskus nappaamme ulkomaiden värikkäästä muotiaatepaletista sellaisiakin ajatuksia, jotka meillä jo on. Yksi uusimmista tällaisista muodinoikuista on vastine alituiselle kiireelle, ja siitä kerrotaan naistenlehtien kansissa nimillä slow life, downshifting ja leppoistaminen.

Onneksi meillä on Matti Mäkelä, joka kirjoittaa modernista suomalaisesta maailmanmenosta vilkuilematta alituisesti ulkomaisiin trendioppaisiin. Mäkelältä ilmestyi aivan äskettäin kirja Metsäläisen saarnakirja, jossa hän päivittää nykysuomalaisen suhdetta metsäläisyyteensä.

Yksi metsäläisyyden puntaroinnin sivutuotteista on Mäkelän lanseeraama pätsäily. Hänen mukaansa:

"(...) tehomaailman terveydenhoidossa tunnetaan etäisesti eläkeikää lähestyvä ihminen, joka ei enää kykene osallistumaan työelämään mutta ei ole sairaskaan. Tuo ihminen elää metsien lähellä, pätsäilee mökissään, kalastelee, tekee polttopuita. Tulee vähällä toimeen. (...) Pätsäilijä nauttii kaikista ihmisistä eniten olemassaolostaan."

Siinä se on! Emme me tarvitse downshiftingia, kun meillä on pätsäily! Emmekä me tarvitse trendilehtiä kuten Vogue, Wired tai China Daily kun meillä on metsät ja Matti Mäkelä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi retoriikan keskeisiä keinoja on kuulijoiden tai lukijoiden herättäminen hiukan tekstin puolivälin jälkeen. Tämä ei tarkoita sitä, että esityksen alkuosan tarkoituksena olisi nukuttaa yleisö, vaan sitä, että jollain keinolla herätellään seuraajien mielenkiinto valppaaksi vastaanottamaan sanoma.

Usein hyvä herättäjä on sopiva tyylillinen poikkeavuus. Malliesimerkki tällaisesta löytyi huhtikuun lopulla Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalta, jossa mentaalivalmentaja Minna Marsh kirjoitti henkisestä valmennuksesta. Kirjoituksen alkuosa käsitteli ansiokkaasti ja mietitysti sitä, miten urheilijoiden parhaan suoritustason este on luonteeltaan henkinen. Mentaalisten harjoitusten on todettu jo vuosikymmeniä sitten olevan välttämättömiä huippusuoritukseen pääsemiseksi.

Sitten, lähes kirjoituksen lopulla se tulee. Asiallisen tyylin keskelle Marsh tipauttaa pommin, joka saa lukijan tarkentamaan katsettaan. Herättävä lause kuuluu näin:

Negatiivisuus leviää esimerkiksi SM-liigajoukkueessa kuin haitari humpassa.

Kyllä, kuin haitari humpassa! Lukija jää kotvaksi miettimään humppahanuristin otteita ja sitä, mitä liigajoukkueen mielialalle tapahtuu seuraavassa hetkessä, kun hanuristi puristaa soittimensa palkeet kasaan ja haitari supistuu.

Aristoteleen kantapää yhtyy sitaatin lähettäneen nimimerkkimme Tynkä-Sipoon Hukan toteamukseen, että kyllä yksilön kokonaisvaltaisessa kehittämisessä kansainvälisiin arvokisoihin tarvitaan myös haitaria.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Näin veneilykauden alussa ihmettelemme sitä, että vaikka ihminen on moniin esineisiinsä rakastunut, vain veneille hän antaa nimen. On tietenkin poikkeuksia: amerikkalainen pommikone nimeltään Enola Gay, suomalainen veturi nimeltään Ukko Pekka ja B.B. Kingin kitara nimeltään Lucille. Mutta nuo ovat erikoistapauksia, laivojen ja veneiden kohdalla nimetöntä kulkuneuvoa on mahdoton ajatella.

Vesialusten nimet ovat meille itsestään selvä asia. Tuntuu siltä, että kaikilla laivoilla ja veneillä on aina ollut nimi. Kyllähän kaikki tietävät vaikkapa Odysseuksen laivan nimen, niin kuin tiedämme Aleksanteri Suuren hevosen Bukefaloksen nimen. Mutta vaikka kuinka pinnistäisi aivosolujaan, hakuteoksiaan ja google-hakurobottia, laivan nimeä ei löydy. Tuohon aikaan laivoilla ei ollut nimeä!

Mikä on ensimmäinen tunnettu laivan nimi? Minkälaisia nimiä veneille ja laivoille on kautta aikojen annettu? Kysytäänpä veneharrastaja Hannu Hillolta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Milloin yksinoikeus luoda värikästä ja uutta kieltä siirtyi runoilijoilta urheilutoimittajille? Tässä on yksi tärkeimmistä kysymyksistä, jota suomen kielen tieteellisellä tutkimuksella on edessään.

Ikävä kyllä uudisraivaajilla on aina kivinen tie kuljettavanaan. Ympäristö ei aina ymmärrä uutta luovia neroja. Sellainen on tämänkertaisenkin fraasirikoksen tarina: Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin kieltäytyy tajuamasta avantgardistisen sporttiredaktöörin kreatiivista runoratsua. Kymen Sanomat otsikoi äskettäin jutun jääkiekkosarja Mestiksen loppupeleistä näin:

Jukurit höyläsi Titaanien oljenkortta.

Fraasirikostutkijamme yhtyvät ystävämme Timon huudahdukseen: mitä!? Tuttu kuvailmaus oljenkorsi on tietysti Titaanien ainoa mahdollisuus välttää putoaminen Mestiksestä, mutta mitä on oljenkorren höylääminen?

Langetamme Kymen Sanomien urheiluosastolle tuomioksi holtittomasta kuvakielen viljelystä kymmenen minuutin suihkukomennuksen ja Timolle lähetämme viikon kirjapalkinnoksi taivaallisen upean tietoteoksen Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata. Ihania lukuhetkiä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kukaan ei varmaan uskonut, että masennuksesta tulisi sellainen kansantauti teollistuneisiin länsimaihin, kuin siitä on tullut. Yhtä vähän psykologit osaavat sanoa, mistä se johtuu. Masennus saattaa iskeä keneen tahansa, vaikka tietenkin vastoinkäymiset saattavat yhä murtaa mielen pitkiksi ajoiksi. Ehkä sosiologit ja historioitsijat vasta vuosien päästä osaavat sanoa, miksi massamasennus meidän aikaamme iski.

Suomessa on perinteisesti puhuttu, miten mustat pilvet peittävät auringon valon masennuksen yhteydessä. Bulgarialais-ranskalainen filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva taas on kirjoittanut masennuksesta otsikolla musta aurinko. Masennus on myös tuonut kieleemme englannista hiukan kömpelön suoran käännöksen musta koira. Valtakunnan suurin lehti Helsingin Sanomatkin otsikoi huhtikuun alussa, että:

Masennuksen mustan koiran voi kesyttää internetin avulla.

Musta koira juontuu Ison Britannian suurmieheltä Winston Churchilliltä, joka kärsi kausittaisesta masennuksesta koko elämänsä ajan. Hän kutsui masennustaan black dogiksi ja tätä kaikkien aikojen suurimmaksi brittiläiseksi äänestetyn miehen vaivaa on analysoitu monen kirjan verran. Churchillin masennuksen syynä pidetään lapsena koettua rakkaudettomuutta, jonka katsotaan johtaneen paitsi masennuskausiin, myös valtiomiehen suunnattomaan kunnianhimoon.

Ehkä Churchillin musta koira antaa meille aktiivisemman roolin masennuksen voittamiseen kuin kotoisat mustat pilvet. Mustat pilvet vyöryvät ylitsemme meistä riippumatta, kun taas musta koira voi olla seuralainen, jonka voimme kesyttää ja laittaa vaikka komeroon jäähylle, jos se on opetuksistamme huolimatta on kuriton.

Istu! Seuraa! Anna tassua!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus tavallinen rauhaarakastava televisionkatsojakin voi törmätä silmiinpistävän terävästi survaistuun sanavalintaan. Joskus harvoin tällainen terävä tuikkaus voi myös avata myös aukon aivan uusiin maisemiin ja näkökulmiin.

Vanha ystävämme Nimetön seurasi huhtikuun puolivälissä Eurosport-kanavalta, kun snookervirtuoosi ja hallitseva maailmanmestari Ronnie ”Rocket” O´Sullivan kohtasi rankinglistan nelosen, nuoren Mark Selbyn. Tämän taidokkaan biljardipelin selostaja analysoi peliä seuraavasti:

Asia, jonka minä olen pistänyt silmään (...)

Silmään pistäminen on haastava kielikuva pitkillä kepeillä pelattavan biljardin yhteydessä käytettäväksi. Asioiden pistäminen omaan silmään on toimittajalta myös rohkea sivallus ja ketterä näkökulman vaihdos. Perinteisestihän silmiinpistävä asia on sellainen, jonka havaitsija erityisesti panee merkille. Nyt jos toimittaja on itse pistänyt jotain silmään, hän itse on tuottanut tämän merkillepantavuuden ja valitsee sen sitten itse puheenaiheeksi.

Ne, joiden mielestä snooker on maailman upein peli, pallopelien shakki, joka vaatii paitsi täydellistä kehon, pallojen ja mielen hallintaa, myös telepaattisia kykyjä, eivät siis olekaan aivan väärässä, jos telepatiaksi luetaan myös omien ajatusten lukemisen taito.
– – –
aristoteles(at)yle.fi