Suomen kielen käytössä oleva sanavarasto on laajempi kuin monella muulla kielellä. Siltikään jokaiselle asialle ei ole riittänyt ihan omaa sanaansa. Laivoilla, vakoilla ja lehdillä on omat kantensa. Matemaatikoilla, opiskelijoilla ja kirjoilla kullakin on omat lukunsa. Ja oma laki on niin juristeilla kuin tuntureillakin. Näistä sanoista kuulijan vain pitää asiayhteydestä ymmärtää, mistä on kyse.

Usein näiden eri asioita merkitsevien sanojen runko on samanlainen, mutta niiden merkityksen erottaa siitä, että ne taipuvat eri tavalla. Kuten tämänviikkoisen fraasirikoksen ilmiantajamme Nimetön kirjoittaa: ”Pari viikkoa sitten huomioni kiinnittyi Halpahallin mainokseen:

Takki fleecevuorella xx euroa.

Ihmettelen vaan, mikä kauppa on niin suuri, että sen sisään mahtuu kokonainen fleecevuori ja vuoren päälle vielä takit tahi jalkineet? Vai alkavatko kielemme hienoudet hämärtyä siinä määrin, ettei enää ymmärretä mitä eroa on vuorella ja vuorilla?

Niinpä niin, takin vuori ja maaston vuori eroavat toisistaan paitsi ulkonäöltään, myös taivutukseltaan: takissa i säilyy, mutta vuoristossa i muuttuu e:ksi. Tämän muistaminen ei Suomen kaltaisessa suhteellisen tasaisessa maassa ole helppoa, mutta Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin ei anna armoa vaan lähettää jyrkän tuomionsa Pohjanmaan Halpa-Hallin ilmoitustekstien oikolukuosastolle Seitsemän veljeksen Juhanin tyyliin: "istukoon päivän tai kaksi vuoren komerossa ja siellä imeköön hän kynsiänsä, muistellen mitä rauhaansa kuuluu"!

Ja ilmiantaja Nimetön taas voi onnitella itseään, koska hän saa tämänkertaisen kirja-palkintomme, joka on vastailmestynyt arvoteos Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata. Kohottavaa lukuelämystä!

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Pääsiäisen keskeinen sanoma monien samansuuntaisten viestien joukossa on siis se, että hyvä voittaa pahan ja elämä voittaa kuoleman. Kristillisessä perinteessä tämä sanoma nousee Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja sen jälkeisestä ylösnousemuksesta.

Pääsiäiskertomuksen koskettavuus ja tuskallisuus syntyy päähenkilö Jeesuksen kannalta siitä, että hän kävelee kohti kuolemaa tietoisena kohtalostaan. Juudas pettää hänet, roomalaiset vangitsevat hänet, väkijoukko tuomitsee hänet, eikä kukaan pane hanttiin - ei edes Jumalan poika itse. Kertomuksen voi lukea vertauskuvana siitä, että jokaisen ihmisen on kuolemansa kohdattava ennen kuin olemme valmiita ylösnousemukseen. Ja arkisemmin: lopulliselta tuntuvia ratkaisuja ei kannata pelätä, niiden jälkeen meille avautuu uusi elämä.

Lohduttavaa on lukea, mitä aiheesta kirjoittaa Lennart Meri sivistyneessä kirjassaan Hopeanvalkea selvittäessään itämerensuomalaisten muinaisia polttohautaustapoja. Vanhat historioitsijat kirjoittivat Suomenlahden etelärannan suomensukuisen heimon suhtautumisesta yhteisön jäsenen kuolemaan niin, että "eivät he koskaan erityisemmin sure omaisensa kuolemaa". Meri lisää perään vielä tarvastulaisen sanonnan kuolemisesta:

Joka kuolee, lähtee kotiin.

Tässä esi-isiemme viisaudessa riittääkin meille miettimistä pääsiäiseksi ja miksei ihan loppuelämäksemme.

– – –

arisototeles(at)yle.fi

Viime vuosikymmenten talouskehityksen suunta Suomessakin on ollut selvä: olemme siirtyneet kansallisista ympyröistä kohti koko maapallon käsittävää talousaluetta. Liittyminen EU:hun reilu vuosikymmen sitten oli tässä mielessä hyppäys, jonka yhteydessä projektin päämäärä sanottiin ääneen: yhdistymisen tarkoituksena oli helpottaa pääoman, työvoiman ja tavaroiden liikkumista yli kansallisten rajojen. Ja koko ajan liikemiehemme ja poliitikkomme ponnistelevat vähentääkseen EU:n ulkopuolelle suuntautuvan taloudellisen kanssakäymisen rajoituksia.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että yhä useammin joudumme tekemisiin muualla tuotettujen tavaroiden kanssa: emme enää ole omavaraisia kulutustavaroiden ja elintarvikkeiden suhteen. Tuotteet tehdään siellä missä ne on halvinta tehdä ja ne myydään meille käärittynä sellaiseen tuotemerkkiin, joka parhaiten meihin tehoaa.

Mutta millainen tuotemerkki tehoaa parhaiten? Tässä kohdassa kansainvälinen ja yhtenäinen tavaratuotanto törmää kulttuurieroihin, siihen että karstulalaisen metsäkoneen kuljettajan maailma, mieltymykset ja kulutustottumukset ovat toisenlaiset kuin slovenialaisen oliivinviljelijän.

Välimieheksi tuotemerkkien ja eri markkina-alueiden erilaisten ihmisten maailmojen yhdistäjäksi tarvitaan mainostoimistoja, jotka paitsi suunnittelevat mainontaa paikallisille asiakkailleen, muokkaavat kansainvälisiä brändejä kohdemaan olosuhteisiin sopiviksi. Tätä työtä sanotaan adaptaatioksi eli sopeuttamiseksi. Tänään kysymme, millaista adaptaatio on ja vastaajaksi on lupautunut pitkän linjan mainosihminen Päivi Topinoja-Aranko.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Taloudellinen lama ei ole naurun asia ja niinpä sitä torjutaankin kaikin mahdollisin keinoin. Niin toimittajat kuin eri maiden talousviskaalit, rahoitustirehtöörit sekä finanssikekkeruusit kehittelevät vimmatusti erilaisia työkaluja laman taltuttamiseksi.

Kuulijanimimerkkimme Eräs Nimetön Vaan on kiinnostunut työkalujen kehityksestä:

”Viikonlopun Ykkösaamussa pohdittiin keinoja torjua lamaa. Itse riemastuin Euroopan keskuspankin keinoista:

Kun korko alkaa lähestyä nollaa, on EKP:lle yhä tärkeämpää muistuttaa, että sen työkalupakissa on jäljellä muitakin vempaimia kuin korkoruuvi.

Haluaisin mielelläni nähdä loput työkalut. Onkohan pakissa myös veroleikkurit ja velkatunkki?”

Kuulijamme on aivan oikeassa, veroleikkurihan on ollut Suomessakin pitkään käytössä, kun budjettiriihessä on oikein huhkittu. Velkatunkilla taas saadaan valtiovankkurin pohja irti maasta siksi aikaa, että vauriot saadaan korjattua. Lamantorjuntakalupakista löytyvät tietenkin myös juustohöylä ja jonkinlaiset putkipihdit rahahanojen kunnostamista varten. Ja onhan menoja myös saksittu kautta vaikeiden aikojen. Kaiken kaikkiaan työkaluja on ilahduttavan laaja valikoima!

Käytä sinäkin oikeaa työkalua oikeassa paikassa!
– – –
alivaltiosihteeri(at)yle.fi

Alkoholi on suomalaisille arka paikka, lempilapsi ja rakas vihollinen. Vuosikymmenien kokeilujen perusteella näyttää siltä, että vaikka monella muulla alalla rajoitusten purkaminen kannattaa, alkoholin kohdalla suomalaiset kaipaavat ja tarvitsevat jonkinasteista säätelyä.

Säätelyä kannatetaan etenkin silloin kun se koskee kilpailijaksi koetun liiketoimintaa. Näin voisi päätellä kiistasta, jonka Päivittäistavarakauppiaiden yhdistys nosti tammikuussa siitä, saisivatko liköörejä tuottavat viinitilat myydä näitä tislaustuotteita tiloillaan. Maallikon kannalta ilmiselvä myyntioikeus rikkoo kauppiaiden mukaan elinkeinonharjoittajien yhdenvertaisuutta, vaikka liköörejä tuottavien päivittäistavarakauppiaiden määrä ei maassamme liene suuren suuri.

Suomen ketterä ja vikkelä, aina valpas tietotoimisto STT otsikoi vaikeaa aihetta käsittelevän juttunsa kieli keskellä suuta näin:

Kauppiaat eivät niele tilaliköörejä.

Näin kirjoittaja muotoilee kauniisti sen asenteen, josta jo punkyhtye Ne Luumäet lauloi kappaleessaan Pesäpallomaila: jos en sua saa, ei saa kukaan muukaan. Eli niin kuin vanha kansa asian ilmaisi: kateus vie liköörinkin lasista.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vanha määritelmä hyvästä toimittajasta kuului niin, että hän on joka alan amatööri. Määritelmän kehittäjä käytti sanaa amatööri todennäköisesti merkityksessä jonkin alan rakastaja, jolloin hän tiedä aiheesta kaikkea, mutta on rajattoman utelias oppimaan lisää. Nykyään taas usein tuntuu siltä, että toimittajat ovat joka alan amatöörejä siinä mielessä, että he eivät tiedä mistään mitään eivätkä kauheasti viitsi asialle mitään tehdäkään.

Tällaisesta närkästyi kuulijamme Nimetön joten hän lähetti meille seuraavanlaista postia:

”Alkaa niin sanotusti nyppiä tämä huolimaton kielenkäyttö uutisissa.
Tammikuun puolivälissä Finnairin lentokone törmäsi lintuun välilaskun yhteydessä. Uutinen kertoi aiheesta näin:

Lintu vaurioitti koneen oikeanpuoleista kakkosmoottoria.

Kuinkahan monta "kakkosmoottoria" mahtaneekaan olla Finnairin käyttämässä Boeing 757 -lentokoneessa? Niitähän voisi olla esimerkiksi vasen, keski-, etu-, taka-, ylä- ja alakakkosmoottori. Lentokoneisiin perehtyneet toki tietävät, että moottorit on numeroitu vasemmalta oikealle. Eli uutisen olisi pitänyt olla muotoa: "Lintu vaurioitti koneen oikeanpuoleista eli kakkosmoottoria. Tuomio luppakorvaisesta kielenkäytöstä olkoot ankara!”

Ja näinhän se on, hömppäviihteestä ja politiikasta nyt osaa kuka tahansa kirjoittaa, mutta kun aletaan käsitellä turvallisuuden kannalta niinkin tärkeitä asioita kuin lentoliikennettä, toimittajalta pitäisi edellyttää vähintään liikennelentäjän lupakirjaa!

Määräämme vastuuttoman toimittajan viideksi minuutiksi pimeään vaatekomeroon miettimään pahoja tekojaan, soo soo, ja ojennamme ilmiantajalle palkkioksi viikon vinkistä kirjapalkinnon, joka on upea vastailmestynyt kirja nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata! Ylösrakentavia lukuhetkiä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nyt Aristoteleen kantapää puhkuu intoa juuri lukemansa kirjan vuoksi. Viron jo edesmennyt presidentti Lennart Meri oli koulutukseltaan historioitsija ja kielimies ja hän teki useita matkoja suomensukuisten kansojen pariin Siperiaan. Yksi tulos kaikesta tästä on vuonna 1983 suomeksi ilmestynyt kirja Hopeanvalkea.

Hopeanvalkea on eräänlainen matkakirja. Se matkaa antiikin tutkimusmatkalaisten kanssa pohjoiseen ja tulkitsee uudestaan Pytheas Massilialaisen, Tacituksen ja kymmenien muiden klassisten kirjoittajien kuvauksia pohjoisista seuduista. Maallikko seuraa ihmeissään, kun Meri yhdistää nerokkaasti eri kirjoittajien faktoja toisiinsa. Laaja-alaisen tiedon lisäksi suomalaisen lukijan silmiä avaa suomensukuisten kansojen historian lukeminen virolaisesta näkökulmasta.

Keskeistä osaa kirjan kudelmassa näyttelee 450 -tonninen rautameteoriitti, joka putosi Saarenmaalle noin 2 500 vuotta sitten. Meri koettaa tavoitella vanhoista kirjoituksista, kansanperinteestä ja paikannimistöstä kaikuja tuosta pientä atomipommia vastanneesta meteoriitin törmäyksestä. Ja yksi Meren esittämä kaiku on vanhojen karttojen Ultima Thule. Ultima tarkoittaa äärimmäistä, mutta mikä on thule? Meren mukaan Eurooppa- keskeinen tiede on liian hätäisesti tuominnut sanan etymologian hämäräksi, kun sen juuri on selvästi suomensukuisten kielten tulta merkitsevässä kantasanassa tule. Ultilma Thule on siis Tulensaari, Saarenmaa, jonne tulipallo aikoinaan putosi. Ja kuinka ollakaan, tuli ja kuumuus on latinaksi aestus, josta taas tulee eestiläisten nimitys! Totta kai! Tiedemaailma on vaiennut Meren teorioista kokonaan, mutta se ei estä meitä nauttimasta miehen laaja-alaisesta esityksestä. Ja miettimästä historiaa pronssikaudelta nykypäivään hetken niin, että keskipisteessä on Saarenmaa.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Poliisin työ ei ole maailman helpointa hommaa. Lainvalvojien haastavaa työsarkaa verrataan usein jopa yhteiskunnallisten jätekuskien työhön, kun he joutuvat kasvokkain sekä rikosten että rikollisuuden syiden kanssa.

Niinpä Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin suhtautuukin armeliaasti tämänkertaiseen tapaukseen, jonka kuulijamme Tuomo meille ilmiantoi tammikuisesta A-zoom -ohjelmasta.

Ohjelmassa vuoden poliisiksi valittu vanhempi konstaapeli kertoi siitä, miten poliisit valmistautuvat ammatin vaihteleviin tilanteisiin. Usein työ muistuttaa sosiaalityöntekijän ja terapeutin hommia, ja silloin tarvitaan niin sanottuja puhetaitoja. Tällaisissa tilanteissa tehtävän hoitaa työparista se, joka on puhelahjoiltaan parempi. Vanhempi konstaapeli havainnollisti sanomaansa näin:

Tämä pitää aina ottaa huomioon, että kukaan ei ole (tavallaan niin kuin) seppä omalla maallaan. Pitää muistaa, että se kaverikin osaa jotain.

Tuomo kiinnitti huomionsa harvinaisen hämäräksi viritettyyn kahden sanonnan, oman onnensa sepän ja omalla maallaan toimivan profeetan ristisiitokseen:

"toivon kyllä, että poliisi edelleen takoisi lähinnä vain omalla tontillaan, harva heistä lienee profeetaksikaan syntynyt."

Aristoteleen kantapää pysyy omassa lestissään ja toivottaa poliiseille lisää naulankantaan osumisia.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Monet vallanpitäjät muistetaan persoonallisista lausahduksistaan. Viime joulukuussa muistelimme Martti Ahtisaaren presidenttikauden ilmauksia, mutta se, miten leikillinen voimasana peijooni yhdistyi leimallisesti silloiseen tulevaan nobelistiin jäi hämäryyden peittoon.

Onneksi valpas kuulijamme Jussi A. osaa pelastaa meidät tietämättömyyden pimeydestä. Hän kirjoittaa, että sana vilahti Ahtisaaren huulilta Timo Koivusalon ja Joel Hallikaisen juontamassa Tuttu juttu –ohjelmassa presidentinvaalien alla vuonna 1994:

"Vieraina olivat vahvimmat ehdokkaat Elisabeth Rehn miehensä Oven kanssa ja Martti Ahtisaari vaimonsa Eevan kanssa. Juontaja kysyi vieraiden mieliruokia. Ahtisaari ei muistanut mieliruokiinsa kuuluvan - muistaakseni - karjalanpaistin. Ohjelman sääntöjen mukaan häneltä jäi palkintoruusu saamatta huonon muistin vuoksi, ja tästä pettyneenä ehdokas tokaisi sittemmin väärin siteeratun peijoonin. Tuleva presidentti nimittäin sanoi: peijoona"!

Näin peijoona viekin meidät politiikan viihteellistymisen alkuaikoihin, aikaan jolloin presidenttiehdokkaan valtaoikeuksiin liittyi ensimmäistä kertaa osallistuminen suosittuihin visailuohjelmiin.

Kiitos Jussille, ja maailmanrauha olkoon kanssanne!

- – –

aristoteles(at)yle.fi

Tänään emme ole peukalo keskellä kylää emmekä häntä silmien välissä, vaan tartumme miestä sarvista! Kukaan meistä ei ole erehtymätön puhuessaan ja kaikille sattuu lipsahduksia. Yksi muistelee, mikä se kahden eliön yhteiselämä olikaan ja esitelmöi pitkään puun ja sienirihmaston symposiumista. Toinen sekoaa miettiessään sanoako jänis vai kaniini ja sanoo jäniini. Ja kolmas taas innostuu ja saa uutta vettä purjeisiinsa.

Sana- ja fraasilipsahdukset ovat yleinen ilmiö, joka aiheuttaa monenlaisia tunteita. Lipsauttajat saattavat nolostua huomatessaan, että nyt on suusta lipsahtanut sana desibelipilkku kun piti tulla desimaalipilkku. Kuulija saattaa ärsyyntyä puhujan yleissivistyksen pinnallisuudesta, jos asiat menevät eteenpäin kuin jänis helteellä. Ja aika monia huvittaa, jos osuva lipsahdus iskee kuin sieni kirkkaalta taivaalta.

Jyväskyläläinen kielentutkija Hannele Dufva on kerännyt ja tutkinut kielellisiä lipsahduksia — hänen materiaalistaan on peräisin suurin osa tässäkin käytetyistä esimerkeistä — ja erottelee ne kolmeen alalajiin.

Malapropismit ovat saaneet nimensä rouva Malapropista, joka on mielellään, mutta epäonnisesti sivistyssanoja käyttävä näytelmähenkilö 1700-luvulla eläneen englantilaisen kirjailijan Richard Sheridanin näytelmässä Kilpakosijat. Hän puhui mm. vertauksista eli allegorioista mutta käyttikin sanaa alligaattori. Sanat siis kuulostavat samoilta ja sekoavat siksi.

Toinen lipsauttelun muoto perustuu sanojen samankaltaiseen tai aihepiiriltään läheiseen sisältöön. Tämä laji on tuttu kaikille meille, jotka mielellämme rentoudumme illalla saunan kiukaalla.

Kolmas paljon käytetty lipsauttelun tapa perustuu siihen, että valitaan kumpikin valittavana olevista kahdesta sanasta. Dufvan mukaan ruotsin kamraatista ja venäjän toverista olisi juuri tällä kontaminaatioksi kutsutulla tavalla syntynyt suomen sana kaveri.

On myös tilanteita, joissa lipsauttelua esiintyy muita useammin. Jos tilanne on rutiininomaisuuteen saakka liian tuttu, keskittymiskykymme saattaa lipsahtaa, ja alamme puhua junan kondiittorista. Toisaalta liian yllättäväkin tilanne voi saada meidät menemään merta edemmäs allikkoon.

Nyt muistelemme vanhaa rohkaisevaa sanontaa: ihmisille erreyksiä sattuu, ei kiville eikä kannoille ja kysymme lipsautustutkijoilta Hannele Dufvalta ja fraaseihin erikoistuneelta Katja Mäntylältä, mistä fraasilipsahdukset tulevat kuin mummo lumessa?
– – –
aristoteles(at)yle.fi