Pilkkusäännöt ovat ikuinen tuskailun, elämän mittaisen uudelleenoppimisen ja vanhojen asioiden uudelleenlöytämisen ilon aihe meille äidinkielen käyttäjille. Ja niin kuin päälauseissa, alisteisissa sivulauseissa ja pronominiviidakossa ei olisi tarpeeksi, pilkut aiheuttavat huolia myös numeroiden yhteydessä. Kuten kuulijanimimerkkimme ”Ihan väärässäkö olen?” kirjoittaa:

Olen oppinut, että desimaaliluvuissa on pilkku. Nykyisin kuulee ja näkee hyvin usein käytettävän pistettä. Onko käytäntöön tullut uusi ohje, jota en ole huomannut. Entä mikä on desimaalinolla? Helsingin Sanomat vertasi viime vuoden lopulla Pääministeri-elokuvaa ja brittien tekemää elokuvaa Margaret Thatcherista näin: "Brittien budjetit ovat muutamaa desimaalinollaa isompia kuin suomalaisten."

Rakas nimimerkki ”Ihan väärässäkö olen?”. Nimimerkkisi on väärässä, sinä et. SI-järjestelmän mukaan desimaalit erotetaan joko pisteellä tai pilkulla. Euroopassa luvuissa käytetään pilkkua. Pisteen käyttäminen desimaaliluvuissa on anglo-amerikkalainen tapa, jota meillä noudattavat vain jotkut harvat transatlanttisuusinnon hairahduttamat poloiset koettaessaan saada luvuistaan NATO-yhteensopivia. Suomalaisiin lukuihin kuuluu pilkku, aivan niin kuin sauna kuuluu vihtomiseen.

Desimaalinolla taas on vihoviimeinen mukamatemaattinen keksintö, jonka kirjoittaja on ilmeisesti joku numeroista piittaamaton äärihumanisti, jonka Aristoteleen kantapään pilkunviilausosasto määrääkin heti jatkamaan lukujaan lukujen parissa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tietoyhteiskunnan harmillinen sivuvaikutus on se, että kun päähän tulvii uutta tietoa, joskus vanha tieto putoaa päästä huomaamatta pois. Näin voi käydä vaikkapa vanhalle tiedolle Sergei Prokofjevin laatimasta lastensadusta ja musiikkiteoksesta Pekka ja susi, kun aivosolukkoa altistetaan uudelle ja sinänsä tärkeälle tiedolle ilmastonmuutoksesta.

Näin kävi toimittajien ammattilehden Journalistin toimittajalle viime marraskuussa, kun hän kirjoitti seuraavasti:

Maailmanloppua kirkuvilla otsikoilla saavutetaan hyvin nopeasti Pekka ja susi -efekti. Pian lukijaa ei enää hetkauta mikään.

Toimittajalta eivät ole menneet sekaisin puurot ja vellit vaan Prokofjevit ja Aisopokset. Aisopoksen paimenpoika oli se, joka huuteli huvikseen vääriä hälytyksiä sudesta ja kun susi lopulta tuli, kukaan ei enää kiinnittänyt huutoihin huomiota. Musiikkisatu Pekka ja sudessa Pekka taas kiusasi kotieläimiä, nappasi pihapiiriin eksyneen suden kiinni köydellä ja järjesti sen elävänä eläintarhaan.

Aristoteleen kantapää heristääkin vanhaa ja viisasta sormeaan: älkää hyvät ihmiset opetelko liikaa uusia asioita, etteivät ne tuupi vanhoja asioita mäkeen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tiedotusvälineiden mahdista on puhuttu viime vuosina paljon. Etenkin poliitikot ovat joutuneet toimittajien erityisen huomion kohteeksi. Toimittajat ovat alkaneet pitää kaikkia poliitikkoja lähtökohtaisesti korruptoituneina ennen kuin he todistavat lahjomattomuutensa, ja tämäkin todistus viedään käräjille.

Vallanpitäjien tarkkailu on vanha ja arvokas lehdistön tehtävä, joka on olennainen osa demokratiaa. Puhutaan vallan vahtikoirasta. Esimerkiksi Journalisti-lehti kirjoitti viime vuoden lopulla siitä, miten:

Vallan vahtikoira voi oikein hyvin.

Mutta hetkinen, ketä vallan vahtikoira vahtii? Jos herra Virtasella on vahtikoira, puhutaan Virtasen vahtikoirasta, jonka tehtävä on pitää herra Virtasen tontilta vieraat pois eikä suinkaan vahtia herra Virtasen toimia. Niinpä vallan vahtikoira on sellainen, joka takaa vallanpitäjille rauhallisen yöunen pitämällä tunkeilijat kaukana.

Aristoteleen kantapään fraasirikosministeri vaatii vallan vahtikoira –termin siis kiinnipidettäväksi rankkurin uhalla!

Jollei sitten siitä juuri ole kysymys: jospa toimittajien paljastukset sittenkin ovat vain hämäystä sille, että oikeat rötösherrat saattavat hallita meitä konnamaisesti? Tästä pitäisi tehdä juttu...
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi kielikuvastomme suuri ja rakas osa ovat kotitaloustarvikkeiden kautta ilmaistavat asiat. Milloin miestä viedään kuin litran mittaa, milloin kuulemme jonkun heittäneen lusikan nurkkaan.

Miehet ovat viime vuosina ilahduttavasti alkaneet osallistua perheiden keittiötoimiin, mutta aina ei keittiötarvikkeisiin liittyvä kuvakieli vieläkään suju heiltä ihan sukkana. Kuulija-ilmiantajamme nimetön välitti meille otteen Ilta-Sanomien verkkoliitteestä, jossa erään suosikkisarjan näyttelijä kertoi hänet yllättäneestä työttömyydestään näin:

Tämän kokoisessa maassa ei ole varaa sylkeä kuppiin, varsinkaan viiden lapsen
isänä.

Nimimerkki Nimetön pohtii työttömän näyttelijän tilannetta:

”Tähän saakka sanonta ei sylje kuppiin on merkinnyt henkilöä, jolle viina maistuu hiukan liiankin hyvin. Aikooko näyttelijämme nyt aloittaa kunnon törpöttelyputken? Onko se ainoa tapa löytää töitä tässä maassa näyttelijänä? Mikä on maamme kulttuurielämän tila?”

Aristoteleen kantapää toivoo näyttelijän ja tämän perheen vuoksi, että kyseessä on fraasirikos, josta tuomitsemmekin fraasirikollisen sylkemään loppuvuoden ajan kuppiin kaiken sen, minkä sylki suuhun tuo!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Modernissa maailmassa kirves ei ole enää niin keskeinen työkalu kuin mitä se oli vuosituhannet kivikaudesta aina viime vuosisadan lopulle. Talojen rakentaminen on nyttemmin automatisoitu ja teollistettu niin, että kirveen käyttöön erikoistunut rakennusammatti, kirvesmies, ei välttämättä enää ole niin näkyvä ja tuttu ilmiö kuin se oli isillemme ja äideillemme.

Kirveellä on aina ollut kuitenkin myös vähemmän rakentava rooli yhteisössä. Sen avulla on purettu patoutunutta vihaa niin humalassa kuin ns. henkilökohtaisen viidentuulen hatun vinouttamassa mielentilassa. Niinpä onkin ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää, että helsinkiläinen Vartti-lehti harhaantui elokuussa sekoittamaan kirves-terminologian täydellisesti seuraavassa otsikossa:

Kirvesmies riehui keskustassa – yksi loukkaantui.

Ei, tarina ei kerro rakennustyömiehen riehumisesta vaan ns. jokamiehen perjantaisesta hillumisesta paitsi kirveen, myös miekan kanssa Helsingin keskustassa. Otsikollaan lehti tärvelee kunnioitettavan kirvesmiehen ammatin harjoittajien uutteraa mainetta aivan vastuuttomasti, joten Aristoteleen kantapään fraasirikosviranomainen lätkäisee vastaajalle yksipuolisena tuomiona ulkoa opiskeltavaksi Reino Kavajan vastailmestyneen tietojättiläisen Rakennuksen puutyöt.

Ilmiantajanimimerkkimme Järkyttynyt taas järkyttyy iloisesti, kun posti tuo hänelle kirjapalkinnoksi tekstinrakentamisen oppikirjan nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, s´il vous plait!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Klassinen sivistys on meille nykyajan oppineille huvittuneisuutta herättävä asia: kuka sitä nyt Euripideksen satyyrinäytelmiä kaipaa, kun meillä on Idols ja Reikä seinässä! Mutta jälleen törmäämme siihen vanhaan sääntöön, että tutustuminen Aamulehteen saa nämä vakiintuneet käsityksemme heittämään häränpyllyä. Kuulijamme Anne lähetti meille seuraavanlaisen leikkeen Tampereen suurlehdestä:

Ruovesi on kuvaajalle kuin Pandoran lipas.

Anne ihmettelee: ”Itsekin kauniilla Ruovedellä vierailleena ihmettelin, että miten niin muka Pandoran lipas. Jutussa kerrotaan: "Ja onhan tämä tosi kiinnostava kohde ainutlaatuisine maisemineen ja tapahtumineen, vanhoine sukuineen ja historioineen. Oikea Pandoran lipas".

Ruoveden kauniit maisemat ovat saaneet Aamulehden reportterilta unohtumaan kreikkalaisen Hesiodoksen myytin Pandorasta, maailman ensimmäisestä naisesta, ja tämän lippaasta, jota kiellettiin avaamasta lähes yhtä tiukasti kuin Aatamia ja Eevaa nauttimasta hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä. Ja kun Pandora lippaansa aukaisi, niin kaikki maailman vitsauksethan sieltä maailmalle livahtivat.

Aristoteleen kantapään fraasirikoslautamiehet nyökkäävät yksimielisesti: toimittaja on syyllinen vertauksen jatkettuun väärinkäyttöön ja määräävät hänet opiskelemaan ulkoa Hesiodoksen teoksen Naisten luettelo ennen kuin seuraavan kerran ylittää Ruoveden rajan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomea pidetään yhtenäisenä kansana, mutta itä-länsi –jakoakin jyrkempi on jako kaupunkilaisten ja maaseudun asukkaiden välillä, ainakin lehtiä ja keskustelupalstoja seuratessa. Viime vuosina suosituin valituksen aihe on ollut Itämeren pilaantuminen maatalouden lannoitteiden vuoksi. Harva muistaa, että avokätisen lannoituspolitiikan syynä on saattanut olla yritys tuottaa kaupunkilaisille halvempia elintarvikkeita ja näin vastata vuosikymmenien ”Suomi on Euroopan kallein maa” –itkuvirteen.

Ei ihme, että monenlaisen paineen alla menevät joskus kielikuvat sekaisin. MTK:n johtaja kirjoitti kesällä Maaseudun tulevaisuudessa maatalouden tukitilanteesta näin:

Kansallinen tuki on ainoa pelastusrengas, mutta sitäkin on määrätietoisesti rapautettu.

Nimimerkki Kielikuvataiteen rakastaja pohtii ilmiannossaan, että ”Jos pelastusrengas rapautuu, sen materiaali lienee jotakin muuta kuin kumia, betoniako?”

Saattaa olla, että tukiaisilla elävä elinkeino on lopultakin betoninen pelastusrengas, mutta näin komea tulkinta lienee optimismia. Kyseessä on mitä ilmeisimmin lievä fraasirikos, jollaisia syntyy, kun latomerenkulun käsitteistöön tottunut suu lainaa merenkulun käsitteitä. Tuomitsemmekin MTK:n kipparin latomerenkulkuopiston täydennyskurssille nimeltään ”avomerenkurkkulaivurin merihenkiset sanonnat sekstantilla tarkasteltuna”.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tuloerojen lisäksi myös suomalaisten aikaerot ovat kasvaneet viime vuosina. Aikaerolla tarkoitan tässä sitä, miten toisilla on aikaa käytettävissään aivan pitkästymiseen saakka ja toisilla aika taas ei meinaa riittää mihinkään. Usein nämä ilmiöt kulkevat rinnakkain: niillä joilla on aikaa, ei ole rahaa, ja niillä joilla on rahaa, ei ole aikaa. Kaikki siis kärsivät tasapuolisesti.

Ajan puute vaikuttaa myös meihin lehtien lukijoihin, jotka joudumme lukemaan hätäisesti hutaistuja artikkeleja maailman makaamisesta. Aina kaikilla lukijoilla ei ole yhtä kiire kuin hutkivilla toimittajilla, ja tällöin saattaa jäädä vaivaamaan vaikkapa sellainen sana kuin harjakurki. Sana löytyi Talouselämä-lehdestä kesällä:

...toiveet pankkien tänään käynnistyvästä tuloskaudesta kohosivat kohti harjakurkea.

Kuulijamme Nimetön kommentoi ilmiantoaan näin: ”Kaiken toimittajan kuvaaman nosteen ja dynamiikan keskellä on onnistuttu hienosti risteyttämään lintulajiston upea edustaja ja perinteisen hirsirakennuksen harjahirsi.”

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin ei kuitenkaan katso hyvällä niitä, jotka omin lupineen menevät risteyttelemään kurkihirsiä ja katonharjoja – oli tuloksena sitten miten hauskasti kompuroiva mutantti tahansa. Niinpä langetamme Kauppalehden hutiloijatoimittajalle mitä ankarimman rangaistuksen, joka on tietenkin kolme kuukautta luritushuonetta!
_ _ _
aristoteles(at)yle.fi

Fraasirikos on silmiinpistävä sammakko. Fraasirikollinen erehdyttää lukijansa tai kuulijansa ja aiheuttaa huimausta.

Viikon fraasirikoksen tekijät nostetaan häpeäpaaluun! Ilmianna fraasirikolliset alla olevista "kommentoi"- tai "vastaa"-linkeistä!

Missä ovat aikaisemmat ilmiannot?
Aikaisempia ilmiantoja voit lukea fraasirikos-arkistosta.

Entä tuomiot? Aristoteleen kantapään fraasirikos-tuomiot löytyvät täältä.

Eskimoiden monet sanat lumelle on samanlainen legenda kuin vaikkapa se, että takavuosien suosikki-iskelmän havaijinkielinen lause:

putti putti kannehana e

tarkoittaa suomeksi:

rauhaton sydämeni on nyt vuokses sun.

Vai onko se totta?

Putti puttihan on Uudessa-Seelannissa vuonna 1932 syntyneen ja sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen entisen nyrkkeilijän Jay Epaen säveltämä kappale ja hänen ensimmäinen levytyksensä vuodelta 1960. Siitä ei tullut hittiä USA:ssa, mutta Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa se myi satojatuhansia kappaleita, vaikka Putti putti oli singlen b-puoli. Alkuperäisessä sanoituksessa kappaleen eksoottinen aloitussäe on käännetty näin:

Pretty pretty baby sugar fine, you make me right out of my mind

eli:

nätti tyttöni, saat minut sekaisin.

Onko tämä lähempänä alkukielisten rivien oikeaa merkitystä?

Havaijin kieltä ei opeteta Suomessa, eikä havaijinkielen taito ole näillä seuduilla edes yhtä yleinen kuin latinan osaaminen. Onneksi asia tuli puheeksi erään tuttavani Jurin kanssa, ja hän taas muisti erään yhdysvaltalaisen tuttunsa olevan syntyisin Havaijilta.

Siispä sähköpostia Atlantin taakse ja yöllä herra Masonilta saapuukin vastaus: Putti putti –kappaleen teksti ei voi olla havaijia, koska havaijin kielessä ei ole lainkaan t-kirjainta eikä t-äännettä. Kieli on maoria, sitä, jota Uuden-Seelannin alkuasukkaat puhuvat. Ja itse asiassa koko Putti puttin tunnetuin säkeistökin löytyy uudenseelantilaisen kansanmusiikin arkistoista. Arkiston nettisivut kertovat, että säkeet:

Putiputi kaneihana e, Māku koe e kato e

tarkoittavat, että:

olet kuin neilikan kukka, tahdon poimia sinut.

Neilikoiden kanssa ollaan siis aika kaukana siitä Putti Puttista, jonka havaiji-tyylinen kitaristi Onni Gideon ja lauluyhtyeet Kukonpojat sekä Four Cats tekivät tutuksi suomalaisille 1960-luvun alussa. Idean sanojen havaijilaisuudesta lienee keksinyt suomenkielisen sanoituksen laatinut Sauvo Puhtila, ja kuin aavistaen sanojen alkuperäisen merkityksen, laulussa lauletaan myös, että:

Kukka sä oot etelän maan.

Mutta fraasirikos on lähes viisikymmentä vuotta vanha ja Jay Epaekin menehtyi muutama vuosi sitten vaivoihinsa, joten tällä kertaa Aristoteleen kantapää ei langeta tuomiota vaan kannustaa kaikkia kuulijoita kaivamaan esiin hulavanteensa.
– – –
aristoteles(at)yle.fi