Tämä ohjelma sai alkunsa viime marraskuisesta lehtiartikkelista Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä. Toimittaja Jaakko Kilpeläinen kirjoitti Ajantieto-palstalle otsikolla Kielipoliisivaltio siitä, miten vanhempi kielipoliisisukupolvi moittii alle kolmikymppisiä siitä, että nämä eivät osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein. Kilpeläinen kirjoitti:

Jostain syystä juuri yhdyssanojen hallinnasta on tullut alle kolmikymppisten suomalaisten sivistyksen ja turmeluksen mittari. Enää ei moitita sotahistorian ja kertotaulun tuntemuksen puutteita; riittää, että osaa kirjoittaa ne oikein.

Hyvät vanhukset, yhdyssanavammaisten pilkkaaminen on out. Sovitaanko, että jokainen kielipoliisi unohtaa hetkeksi ylemmyydentuntonsa ja miettii, millainen on yhdyssanan itseisarvo nykymaailmassa. Yhdyssanarajoitteinen nuorukainen puhuu englantia ja hakee verkosta tietoa keskimäärin paljon taitavammin kuin halveksujansa.

Moni meistä 1980-luvun lapsista tarvitsee yhdyssanoja vain silloin, kun niiden hallinnalla pitää tehdä vaikutus edellisten sukupolvien yhdyssanapoliiseihin. Pahimmallakin kielirikkurilla voi olla hieno tulevaisuus mainos graafikkona, pokeri ammattilaisena tai viihde toimittajana.

Aristoteleen kantapää ei enää ole alle kolmikymppinen, mutta ei yhdyssanasääntöjen hallitsemattomuus herätä kantapään pehmeässä ytimessä ylemmyydentuntoa vaan sekaannusta. Eihän yhdyssanasääntöjä kukaan missään ikäluokassa osaa täydellisesti, joten ajatus siitä, että kyseessä olisi sukupolvisodan aihe, kuulosti kärjekkäältä.

Samoin kuin idea siitä, ettei nuoriso tarvitse yhdyssanoja. Eikö sanojen yhdistely ole suomen kielen keskeinen toimintatapa? Monesta muusta kielestä puhumattakaan: Lennart Meri kertoo kirjassaan Revontulten porteilla matkastaan tsuktsien pariin. Hänen tapaamansa tsuktsi Attata kertoi hänelle, että heidän sanansa sorsille on lylekeli eli pyörösilmä.

– Lyle on meidän kielellämme silmät ja keli on pyörylä. Me teemme aina niin, että laitamme kaksi sanaa yhteen ja saamme siten aivan uuden sanan.

Näin on suomessakin tehty aina ja tuloksena sanakirjamme ovat täynnä yhdyssanoja. Mitä nämä nuoret nyt vauhkoavat? Eikö internetin käyttämisen osaamiseen vetoaminen ala olla jo kulunut selitys ties minkä asian osaamattomuudelle? Onko yhdyssana suomen kielen muotona kriisissä? Onko kyseessä suomen kielen opetuksen kriisi? Vai onko nuoriso nyt vaan herkkänahkaisempaa ja älähtää olemattomasta? Jaakko Kilpeläinen lupautui vastaamaan.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vaikka puhe toimii korvien välityksellä, muiden äänien tuottamat vaikutukset kuuloelimillemme eivät aina ole helppoja sanoilla ilmaista. Jos vaikka auton moottorin ääni miellyttää korvia, miten sen voisi ilmaista osuvimmin? Tämä ihmisen ikuinen ongelma kohtasi toukokuussa Ilta-Sanomien liikennetoimittajan, kun hän kertoi BMW:n Z4 -autouutuudesta. Hän päätyi tällaiseen ratkaisuun:

Jo pelkkä tyhjäkäynti on suklaata korville: matalaa, kireää ja voimaperäistä.

Ilmiantajanimimerkki Nouse, riennä suomenkieli on jäänyt kummastelemaan moottorin olemusta:

”Itse en välttämättä haluaisi suklaata korville, varsinkaan matalaa, kireää ja voimaperäistä.”

Ottamatta kantaa millaisesta suklaasta kukin pitää, Aristoteleen kantapään liikkuvan fraasirikollisuuden tutkapartio kirjoittaa kuitenkin moottoritoimittajalle lapun. Jos nimittäin äänet hivelevät korvia, ne ovat hunajaa korville. Hevosvoimien voimat ovat sekoittaneet kirjoittajan mielessä tämän ilmauksen siihen, kun makeanhimo on ylittänyt kohtuuden rajat ja suklaa tulee ulos korvista.

Tutkapartion tuomio on ankara: konepeltitoimittaja sanokoon huugo, liittäköön ojennettujen käsiensä sormet yhteen ja kävelköön lopun päivää tätä viivaa pitkin — ilman suklaata!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aina ei elämä ole tasaista arkea vaan kohtaamme sekä nousuja että laskuja. Mutta mitä ovat nuo elon tiemme nousut ja laskut? Jos kohtaamme ylämäen, onko meillä edessämme raskaat ajat vai kohoammeko yhä ylemmäs onnen ja vaurauden lisääntyessä? Ja onko alamäki onnettomien sattumien johtama tie turmioon vai helppo ja huoleton elämänvaihe? Kuulijamme Uuraisten Ilkka kohtasi huhtikuussa lehtileikkeen tästä ongelmakentästä. Kauppalehti analysoi tuolloin autoyhtiö Volvon tilannetta näin:

Volvo: Ylämäki vain jyrkkenee
Maailman toiseksi suurin raskaiden kuorma-autojen valmistaja Volvo pelkää, että kuorma-autojen kysyntä putoaa Euroopassa jopa puoleen.

Ilkka kommentoi:

”Laman keskellä on mukava saada tällaisia positiivisia otsikoita vaikka sisältö menee ihan täyttä alamäkeä. Samoin taitaa mennä toimittajien ammattitaito.”

Ongelma on ilmeinen: avioliittovalasta tutut myötä- ja vastamäki ovat selkeitä kuvauksia helposta ja hankalasta elämästä. Mutta talouselämässä sekä ylä- että alamäki näyttävät olevan kriisin paikkoja: ylämäessä talous alkaa köhiä ja hidastella. Alamäessä taas kaikki tunnuskäyrät syöksyvät ja sukeltavat. Helpotusta ei näy kummassakaan suunnassa.

Onko kyseessä kahden kuvaparin törmäys: alunperin raskaan vastamäen ristiriita positiivisen ylämäen kanssa ja rattoisan myötämäen hankaus kielteisen alamäen suhteen? Aristoteleen kantapää auttaa nyt miehiä ja naisia mäessä: puhutaan ylä- ja alamäestä vain maastossa. Jos taas menestyksestä ja vastoinkäymisestä on puhuttava kuvakielellä, käytetään kuvailevia myötä- ja vastamäkeä!

Jos kenelläkään on mitään tätä vastaan, puhukoon nyt tai iäisesti vaietkoon! Ja ilmiantaja Ilkka vaikenee siksi, että hän lukee kirjapalkinnoksi saamaansa upeaa koko perheen tietolipasta Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaisetkin ovat viimeisten sadan vuoden aikana muuttaneet vihdoin kaupunkeihin ja jättäneet eläimet oman onnensa nojaan maaseudun luontoon. Kun entisaikana uhkinamme olivat karhut ja susilaumat, nykykaupunkilaista uhkaavat citykanien lisäksi aivan arvaamattomat otukset. Etelän suurkaupunkilaisten oma etujärjestölehti Helsingin Sanomat varoitteli lukijoitaan toukokuussa mustarastaiden edustamasta uhkasta koko kaupungille näin:

Kaupunkimainen asuinympäristö, jopa parveke, on mustarastaalle nykyään
jokapäiväistä leipää.

Kuulija-ilmiantajamme Markku Oulusta ei epäröi, vaan ehdottaa toiminnan miehenä, että kaupungin päättäjät ryhtyvät viipymättä suunnittelemaan toimenpiteitä tätä uutta tuholaista vastaan, ennen kuin musta uhka tuhoaa maan parvekekannan syömällä sen.

Aristoteleen kantapää on samaa mieltä ja rientää rautakauppaan hankkimaan tarvikkeita suojatakseen parvekkeensa tämän Turdus merulanakin tunnetun synkän tuhoajan varalta. Seipäitä! Rautalankaa! Kiehuvaa öljyä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lauseenvastike on hieno asia. Sillä korvaamme näppärästi monet kankeat sivulauseet tosta noin vaan! Meidän ei tarvitse tunkea joka paikkaan joka-alkuista lausetta, joka aiheuttaa helposti monimutkausuutta, vaan voimme välillä käyttää lauseenvastiketta pitääksemme virkkeemme virtaviivaisina.

Joskus lauseenvastike kuitenkin lipsahtaa väärään kohtaan ja viittaa väärään suuntaan. Kouluesimerkki tällaisesta aiheutti järkyttävän katastrofin Helsingin Sanomien arvostetuilla sivuilla huhtikuun lopulla, kun lehti raportoi maahanmuuttokeskustelusta, jonka puheenjohtajana toimi Ben Zyskowicz. Ilmiantaja-kuulijamme Nimetön lähetti meille tämän jutun, jossa toimittaja kirjoitti näin:

Zyskowiczin keskitysleirit kokenut puolalainen isä Abram saapui Suomeen Ruotsin kautta ahtaajaksi.

”Monelle lukijalle lienee uutta se, että Zyskowiczilla on ollut Puolassa keskitysleiritoimintaa”,

kirjoittaa nimimerkki Nimetön. Niinpä niin, lause voidaan lukea aivan perustellusti kahdella tavalla: niin, että Benin puolalainen isä Abram on kokenut Zyskowiczin keskitysleirit, ja niin että keskitysleirit kokenut Zyskowiczin isä saapuu Suomeen. Näistä jälkimmäinen on tietenkin oikea lukutapa.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin ottaakin Helsingin Sanomia niskatukasta kiinni ja heiluttaa karttakeppiä lehden silmien edessä jyristen ankaralla, mutta niin oikeudenmukaisella äänellään: varo harhaanjohtavaa lauseenvastiketta! Käytä arkaluontoisessa paikassa selkeää relatiivilausetta!

Ja lähettää nimimerkki Nimettömälle kiitokseksi upean tietoteoksen Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata! Korrekteja lukuhetkiä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Sinivuokko on yksi poliisin monista lempinimistä, joka on todennäköisesti alunperin syntynyt poliisin virka-asun ja sinivuokon yhteisestä väristä. Jossain mielessä sinivuokko on kuitenkin aivan osuva kiertonimitys poliisille. Kun lumi keväällä sulaa ja puhtoisen valkoinen järjestys katoaa, sekava ja kaoottinen todellisuus hajuineen tulee esiin. Tällöin sinivuokot ovat ensimmäisenä paikalla laumana, aivan niin kuin poliisipartio silloin, kun ihmisten maailmassa järjestys syystä tai toisesta lerpahtaa.

Vaikka poliisin historia voidaan ajatella ulottuvan muinaiseen Kiinaan, ensimmäinen poliisilaitos syntyi Euroopassa vasta 1600-luvun lopulla. Tuolloin Euroopan suurin kaupunki oli Pariisi, ja sen kaupunginhallinto perusti vuonna 1667 poliisipäällikön viran. Sana poliisi tuleekin ranskasta, jonne se juontuu latinasta ja vihdoin kreikan sanasta polis, kaupunki.

Poliisi on siis kaupunkien ilmiö ja niinpä poliisi saapui Suomeen myöhään, vasta Venäjän vallan aikana 1816 perustettiin Turkuun maan ensimmäinen poliisilaitos. Alunperin Suomen poliisi oli vahvasti poliittinen valvontaelin venäläisten Ranskasta omaksumien mallien mukaan. Vasta vuosien 1925 ja 1966 lakimuutokset toivat maamme poliisin toiminnan periaatteet lähelle nykyistä.

Poliisin ammatti on meille yksi tutuimpia lääkärin toimen ohella, sen verran paljon televisiosta tulee poliisien työtä kuvaavia televisiosarjoja. Kiinnostus poliisin työhön lienee samaa juurta rikoskirjallisuuden menestyksen kanssa, vaikka dekkareissa rikoksia perinteisesti ratkookin yksityisetsivä.

Niinpä me kaikki tiedämme, että pidätystilanteessa poliisin kuuluu sanoa pidätettävälle jotakuinkin näin:

Kaikkea, mitä sanotte, voidaan käyttää todisteena teitä vastaan.

Kyseessä on ns. oikeuksien lukeminen pidätetylle, ja vielä tarkemmin kyseessä ovat ns. Miranda-oikeudet. Yhdysvaltain oikeusjärjestelmässä pykälät perustuvat ennakkotapauksille ja tämän ennakkotapauksen takana on 1963 Arizonassa käyty oikeudenkäynti Ernesto Arturo Mirandaa vastaan. 22-vuotias Miranda pidätettiin ryöstön vuoksi ja pian hän tunnusti myös raiskanneensa nuoren naisen vähän aikaisemmin. Mies tuomittiin kymmeniksi vuosiksi vankeuteen, mutta epäselvyydet miehen tunnustuksen suhteen johtivat USA:n korkeimman oikeuden määräämään, että syytetyn kommentteja voi käyttää oikeudessa hyväksi vain, jos hän on ymmärtänyt, että niitä voidaan käyttää häntä vastaan.

Ernesto Miranda pääsi kuuden vuoden vankeuden jälkeen ehdonalaiseen, palasi kotipuoleen ja elätti itsensä kirjoittamalla nimikirjoituksiaan kortteihin, joiden takapuolelle oli painettu nuo poliisin lukemat Miranda-oikeudet. Vuonna 1976 hän menehtyi baarissa riidan jälkeen syntyneessä puukkotappelussa.

Suomalaisenkin poliisin täytyy kiinniottotilanteissa kertoa syy kiinniottamiseen, mutta mitään erityistä kaavaa tähän ei ole. Niinpä tutuin suomalaisen pollarin lausahduksista lieneekin pyyntö autoilijalle: Ajokortti ja rekisteriote.

Onneksi harvassa maassa poliisin arki on samanlaista takaa-ajoa ja ammuskelua kuin televisiosarjoissa. Suomessakin poliisit ovat useimmiten hyväntahtoisen leikinlaskun kohteena. Poliisivitseistä tunnetuin koskee poliisien luku- ja kirjoitustaitoa.

Filosofian maisteri Marko Vesterbacka opettaa suomalaisia poliiseja kirjoittamaan. Vesterbacka tunnetaan myös Tyrvään murresanakirjan tekijänä, joka juuri julkaisi opuksen toisen osan. Nyt kysymmekin, naurattaako vanha poliisivitsi Vesterbackaa.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kirjallisuuden ja television poliisit ovat jättäneet jälkensä myös meidän puhekieleemme. Suurin osa näistäkin sitaattilainoista on muotia hetken aikaa, ja unohtuu sitten kun sarja on loppunut.

Enää television vaikutus ei ole niin yhdenmukaistava kuin vaikkapa vielä 1980-luvulla, jolloin kaikki joutuivat nauttimaan päivittäisen kuvaputkisäteilyannoksensa kahta kanavaa katsomalla. Niinpä vaikkapa yhden todellisen klassikko-tv-sarjan, Hill Street Bluesin paraikaa pyörivä uusintakierros ei ole saanut aikaan sellaista vaikutusta kuin pari vuosikymmentä sitten, jolloin aika moni osasi sarjan poliisiaseman ylikonstaapelin Phil Esterhausin sanat: Hey, let's be careful out there!

Ikävä kyllä out there eli ulkona tai kentällä kääntyy suomeksi hiukan huonosti ja huolehtivan rohkaiseva lohkaisu suomentui usein hiukan kankeassa muodossa: olkaa varovaisia ulkona siellä.

Suomen televisiopoliisit ovat olleet usein koomikkoja. Tenho Saurénin näyttelemä Reinikainen nousi omaksi sarjakseen Tankki täyteen -sarjan jatkeena samoihin aikoihin kun Hill Street Blues hurmasi tv:n katsojia. Ja taisipa Reinikaisen hokema niin maan perusteellisesti olla suositumpi kuin amerikkalaisen virkaveljensä varoitus, Reinikaisella kun oli parhaimmillaan käsittämättömät 2,4 miljoonaa katsojaa.

Uusintakierrokselle lähtee kohta myös viime vuosien onnistunein suomalainen poliisisarja Raid. Myös se sai aikaan erään ilmauksen hurjan yleistymisen. Miettikääpä vaan, milloin viimeksi vastasitte kaverille samalla tavalla kuin Kai Lehtisen esittämä vaitelias Raid vastasi sarjassa alituiseen: niinpä.

Niinpä onkin mitä oivallisin tapa olla samaa mieltä liioittelematta, joten ei muuta kuin niinpättelemisiin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Raamattu on yksi tärkeimpiä länsimaiseen ajatteluun ja kielenkäyttöön vaikuttaneita kirjoja. Raamatun sananlaskukokoelma, Vanhan Testamentin 20. kirja Sananlaskujen kirja, on vaikuttanut monen maan, muun muassa Suomen sananlaskuperinteeseen.

Herran pelko on viisauden alku

ei ole ainoa Sanalaskujen kirjan totuuksista, jotka ovat pesiytyneet niidenkin kielenkäyttöön, jotka eivät ole Raamattuaan ulkoa lukeneet.

Mutta kristinuskon yksinoikeutta tuo viisauskokoelma ei ole. Raamatun Sananlaskujen kirja on sama kuin juutalaisten pyhän kirjan Tanakin kolmannen osan Ketuvimin toinen kirja. Kirja itsessään ilmoittaa olevansa noin 950 vuotta eaa eläneen Israelin kuninkaan Salomonin kirjoittama. Myös Raamatun Kuninkaiden kirjassa kerrotaan, miten kuningas Daavidin kymmenes poika Salomon sepitti nämä kolmetuhatta viisasta lausumaa. Juutalainen johtolanka näiden sananlaskujen alkuperään taas viittaa siihen, että ne olisivat n. 700 eaa. eläneen Juudean kuninkaan Hiskian miesten keräämiä kuningas Salomonin viisauksia.

Salomon oli legendan mukaan muutenkin ahkera kirjoittaja. Hänen Raamatussa ja Tanakissa säilyneet kolme kirjaansa Laulujen laulu, Sananlaskut ja Saarnaaja kuvaavat ihmisen kehityksen eri vaiheita. Laulujen laulu kuvaa nuoruuden tarmoa ja halua, Sananlaskut kokoaa kypsän iän viisauden ja Saarnaajan kirja taas pohtii maallisen elämän merkitystä kuoleman edessä. Tätä kirjaa pidetään joskus jopa katkerana, vaikka sen motoksi nostetun huudahduksen:

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

voisi yhdistää myös lähinnä materialismin hylkäävään hengellisyyteen, realismiin väistämättömän edessä. On kuitenkin todennäköistä, että Sananlaskujen kirjankin viisaudet ovat pelkästään Salomonin nimiin laitettua kansanviisautta, jonka juuret saattavat yltää ties kuinka kauas historiaamme.

Vaikutteiden syntyhistoriaa tutkaillessa puhe länsimaisesta kulttuuriperinnöstä alkaa tuntua yhä hassummalta, kun niin Raamattu, juutalaisten pyhä kirja Tanak kuin islamin Koraani ovat syntyneet samoilla seuduilla Lähi-idässä. Antiikin roomalainen kulttuuri taas omaksui perustansa Kreikasta ja mistä helleenien viisauden pohja löytyisikään, jollei Välimeren itärannikolta —latinalaisen aakkostonkin perusta on foinikialaisten käyttämässä kirjainjärjestelmässä.

Kun Raamatun viisauskokoelmat ovat meille niin tärkeitä, kuuluvatko kolmannen suuren maailmanuskonnon islamin pyhän kirjan Koraanin viisauksien kaiut sanonnoissamme? Milloin itämaiset viisaudet saapuivat länteen? Miten persialainen kieliperinne näkyy suomalaisessa sanastossa? Kysytään Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorilta Jaakko Hämeen-Anttilalta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ihminen on aina käyttänyt luontoa ja eläimiä omiin tarkoitusperiinsä. Joskus tämä hyväksikäyttäminen saa riiston ja ryöstön piirteitä, ja silloin on Aristoteleen kantapään fraasirikospartion aika puuttua asiaan.

Tällä kertaa kyseessä on ystävämme Tynkä-Sipoon Suden ilmianto Helsingin Sanomien huhtikuisesta artikkelista luontokuvauksen iloisesta maailmasta. Toimittaja oli hiihtänyt Lieksan metsiin laavulle kuvaamaan susia haaskalta. Vihdoin aamuyöllä sudet olivat saapuneet ja toimittaja sai kuvansa susista. Juttu oli kuitenkin otsikoitu näin:

Hukkareissu petojen kuvauspaikalle.

Ystävämme Tynkä-Sipoon Susi kommentoi jutun otsikkoa näin:

”Hah! Toimittajahan näki ne sudet!”

Ja aivan oikein, mikä hukkareissu se on, jos susihukasta potretti kameraan ikuistuu! Vaikka suden kiertoilmaus on hukka, sanaan reissu yhdistettynä se ei ala merkitä susimatkailua yhden toimittajan päähänpistosta, koska sen merkitykseksi on miljoonien suomalaisten kesken sovittu satoja vuosia sitten matka, jonka tarkoitus ei toteudu.

Aristoteleen kantapään Fraasirikospartio kirjoittaa toimittajalle sakkolapun välittömästi tapahtumapaikalla ja kehottaa fraasirikoksen tekijää pyytämään susilta heti anteeksi hukkareissuaan.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus maailman todellisuuden kaoottisuus pääsee kuin varkain livahtamaan kristallinkirkkaan ajatuksenjuoksumme lomaan ja tönäisemään aatostemme kaikenkattavaa loogista järjestystä. Näin käy sitä todennäköisemmin, mitä kaoottisempi tilanne on ja mitä pidempään kyseinen epäjärkevä olotila on jatkunut.

Yksi tällaisia epäjärkevyyden pesäpaikkoja on Israelin valtion ja palestiinalaisten välinen vihanpito, jota on jatkunut laskentatavasta riippuen viimeiset 60 tai viimeiset 6000 vuotta. Ei siis ihme, että Ajankohtaisen kakkosenkin tavallisesti niin järjestelmällinen asioidenhahmotuskyky teki ohjelmatietotiedoissa tepposensa. Kuulijamme Reino lähetti meille otteen toukokuun lopun ohjelman tiedoista, ja siellä luki näin:

Rauhantorjunta vauhtiin Lähi-idässä.

Reino kysyy:

”Eikö ne sitä ole tehneet siellä jo vuosikausia?”.

Aivan, Ajankohtaisen kakkosen käyttämä sana ei ole kumpikaan sanoista kriisintorjunta tai rauhanturvaaminen, jotka ovat tulleet meille tutuiksi kaiken maailman kriisipesäkkeistä. Sana on niiden omalaatuinen yhdistelmä rauhantorjunta. Ja rauhaahan on tuolla kaikkein ristiriitojen pesäpaikassa tosiaan torjuttu oikein olan takaa jo varmaan Jerobeamin ja Rehabeamin ajoista saakka.

Aristoteleen kantapää jääkin Reinon kanssa odottelemaan raporttia kriisinturvaajien toimista vaikkapa Lähi-idässä! Ja odotellessa Reino voi vaikkapa lukea maittavaa tietoteosta nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata, jonka hän saa palkkioksi viikon ilmiannosta!
– – –
aristoteles(at)yle.fi