Joskus kuvailmaukset alkavat elää omaa elämäänsä. Uusia käsitteitä muodostuu kuvailmauksen kuvasta eikä enää niinkään alkuperäisestä asiasta. Vanha kansakin tajusi, että tällöin liikutaan vaarallisilla vesillä: saattaa käydä niin, että aletaan puhua aidanseipäistä eikä enää aidasta.

Mutta joskus uusi ilmaus on sekä värikäs että ymmärrettävä. Näin kävi eteläisellä rajaseudullamme ilmestyvän Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa elokuun alkupuolella. Artikkeli pohti, miten käy presidentti Barack Obaman suurprojektin, USA:n terveydenhuoltouudistuksen, kun konservatiivit vastustavat sitä kaikin voimin. Jotkut vastustuskeinot vaikuttavat epäilyttäviltä: lakiuudistuksen kriitikot perustavat jopa keinotekoisia kansalaisjärjestöjä. Nämä järjestöt antavat ymmärtää, että ne olisivat syntyneet ruohonjuuritasolla, vaikka ne ovatkin republikaanisen puolueen ja vakiintuneen lääkintäteollisuuden masinoimia. Pääkirjoittajalla oli niille termikin valmiina:

Tekonurmijärjestöt.

Kuten olettaa voi, tekonurmijärjestö -termillä on yhdysvaltalainen esikuva, astroturfing. Sen keksi vuonna 2006 edesmennyt senaattori Lloyd Bentsen ja se viittaa sikäläiseen AstroTurf –nimiseen tekonurmimerkkiin.

Toivottavasti tekonurmijärjestöt eivät leviä Suomeen vaan voimme jatkossakin ylpeillä aidoilla ja tuuheilla suomalaisesta maaperästä kumpuavilla ruohonjuurijärjestöillä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Eduskunnan kesäloma alkaa olla ohi ja uusi täysistuntokausi on taas alkamassa. Pelkkää puhetta, sanovat politiikkaan kyllästyneet, ja ovat aivan oikeassa. Valtion johtaminen ja puhuminen liittyvät toisiinsa tiukasti. Kaksi paljon käytettyä valtion johtamisen tapaa on nimetty erilaisten puhetyylien mukaan.

Parlamentarismi on meille tutuin valtiomuoto, ja sen perustana on ranskan sana parlera, puhua. Taustalla on ajatus siitä, että yhteiskunnassa vallitsevat tahtotilat sopivat yhteisistä asioista ja ristiriidoista keskenään puhumalla asiat halki. Tämän länsimaisen ja ajatusmallin mukaan pääasia on että ihmiset puhuvat. Lopullinen totuus asioista löytyy keskustelemalla, tai sitten tuo totuus muuttuu alituisesti keskustelun jatkuessa. Tärkeintä on se, että erilaisten poliittisten tahtotilojen välillä on puheyhteys.

Toinen huomattava valtio-opillinen puhumiseen liittyvä suuntaus on diktatuuri, joka sisältää ajatuksen siitä, että on olemassa joku, joka sanelee, dikterar tai dictates, mitä muut tekevät. Kaikki diktaattorit eivät ole olleet hirmuhallitsijoita, vaikka kenraali Franco, Adolf Hitler ja Josif Stalin termiä värittävätkin. Historioitsijoiden mielestä mm. Antiikin Rooman yksinvaltias Cincinnatus oli hyvä diktaattori, mutta modernit itsevaltiaat vaikuttavat järkiään suuruudenhulluilta ääliöiltä, jotka olisi pitänyt ajoissa passittaa koulukuraattorin puheille.

Parlamentarismiin läheisesti liittyy kansanvalta eli demokratia, jonka arvellaan syntyneen antiikin Kreikassa. Ateenan kaupunkivaltion demokratiassa äänioikeus oli vapailla miehillä, ei orjilla eikä naisilla. Nykyaikaisessa demokratiassa valinnan vapaus on niin pitkälle vietyä, että ihmiset saavat itse päättää, ovatko he kansalaisia ja käyttävät äänioikeuttaan vai ovatko he orjia eivätkä käytä äänioikeuttaan.

Politiikan ja puhumisen tärkeä yhteys näkyy Suomen poliittisessa järjestelmässä mm. maan virallisessa protokollassa. Ensimmäisenä on tietenkin presidentti, jonka latinasta juontuva nimikin tarkoittaa edessä istujaa. Mutta protokollan seuraava ei olekaan pääministeri, jonka sana minister tulee myös latinasta ja tarkoittaa apulaista, vaan puhemies, mies joka puhuu ja säätelee muiden puhumista.

Millaista on puhemiehen työ täysistunnossa? Millainen keskustelufoorumi eduskunnan täysistuntosali on? Millaisia puhujia kansanedustajat ovat? Eduskunnan keskuskanslian päällikkö lainsäädäntöjohtaja Keijo Koivukangas on avustanut maamme puhemiehiä 27 vuoden ajan, kysytäänpä häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Äidinkielessämme on sanoja, joiden sekoittuminen toisiinsa tuottaa jatkuvasti päänvaivaa. Kaksi näistä sanoista ovat liuska ja luiska. Sana liuska johtuu etymologi Kaisa Häkkisen mukaan ilmeisesti verbistä liuskahtaa. Sanaa luiska ei Etymologisesta sanakirjasta löydy, mutta emme osune kauhean väärään, jos oletamme sen juontuvan verbistä luiskahtaa. Sanat ovat kuitenkin vanhoja, onhan liuskoja syntynyt liuskekivistä jo kivikaudella ja sanotaanhan ihmisen edeltäjiä ihmisapinoita luiskaotsaisiksi.

Liuska on nykyään paperia ja luiska asfalttia. Liuskalle kirjoitetaan tai tulostetaan, luiskaa pitkin ajetaan tai kävellään tasolta toiselle. Ja tähän liittyy kuulijaystävämme Nimettömän tämänkertainen ilmianto, joka menee näin:

"Taloyhtiössämme ovat nuoret äidit vaatineet porraskäytäviin LIUSKOJA lastenrattaita varten. Olemme asentaneet sinne luiskat, joihin he ovat sitten tyytyneet. Äskettäin Hesarissa toimittaja kertoi, kuinka juoppo makaa muistomerkin liuskalla. Minulle liuskalla ja luiskalla on täysin erilaiset merkitykset."

Jostain syystä u:n ja i:n muodostama diftongi on monelle meistä hankala erottaa. Toisaalta useimmille on helppoa erottaa se, juoko huikan vai hiukan.

Aristoteleen kantapään fraasirikollisuudenehkäisyosasto ottaa asian kuitenkin omakseen ja laatii asiasta heti nelivärisen, valtakunnallisen julistekampanjan:

Vain mäntti sekoittaa liuskan ja luiskan — tupakatta totta kai!

Ja Nimetön taas saa liuskakaupalla erinomaista luettavaa, kun joka kodin tietolipas nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata luiskahtaa hänelle postiluukun välityksellä, ole hyvä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kielenkäyttöämme vaanivat alituisesti lukuisat vaaratekijät. Tärkeimpiä ovat tietenkin huolimattomat ylikansalliset lainasanat kuten failien seivaus, futuurien treidaus ja elämysrikkaat eksperienssit, kuten virolainen veljeskansammekin on ärhäkästi huomannut.

Toinen vaaratekijä on oikeastaan syy tuon ensimmäisen vaaratekijän olemassaoloon. Tarkoitamme tällä suppeaa sanavarastoa, sitä, että aina käyttää samoista asioista samoja sanoja. Ei ihme, jos jossain vaiheessa sanavaraston kutistumista tulee tukahduttava olo ja kaipaa uusia sanoja, vaikka sitten lähinaapuristamme amerikanenglannista.

Runollinen esimerkki laajan sektorin sanankäytöstä löytyy tällä kertaa Tommi Liimatan toimittamasta Veikko Ennalan tekstien kirjasta Lasteni isä on veljeni. Siellä eräässä artikkelissa Ennala pohtii mainettaan naistenmiehenä ja miettii, mihin viittaa hänen eräältä rouvalta saamansa postikortin teksti ”antaisin”. Asian pohdinnat hän kuittaa näin kauniisti:

Mutta elämä ylisummaan, ylisummaan on täynnä ratkaisemattomia arvoituksia.

Tuota ei voisi kauniimmin sanoa televisiosarjaenglannilla, kaupallisella saksalla, iskelmäespanjalla saati sitten turisti-italialla. Semminkin kun sanalla ylisummaan on myös tehokas yllätysvaikutus.

Siispä jotta kielemme pysyisi elinvoimaisena ja monipuolisena, pitäkäämme se monipuolisena ja elinvoimaisena, vaikka sitten ylisummaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi taiteen ja runouden tunnusmerkeistä on se, että ne saavat vanhan ja tutun näyttämään uudelta. Joskus harvoin tavallinen tienvarsimainos täyttää nämä edellytykset ja saa ohiajajan pohtimaan asioita monen kilometrin ajan. Nyt puheena olevassa mainoksessa luki näin:

Jos ei nähdä niin törmäillään.

Aluksi vaikutti siltä, kuin mainoksen maksaja englanninkielinen kehysfirma olisi syyllistynyt toistamaan ikivanhan puujalkamaisen hyvästelysutkauksen, joka ei ollut hauska enää silloinkaan kun sen kuuli toisen kerran. Mutta kolmannen kilometrin kohdalla kuljettaja oivalsi, että kyseessähän on aivan tosi väitelause. Jos huononäköiset ihmiset lähtevät liikenteeseen, syntyy onnettomuuksia. Mainoksen laatija on löytänyt vanhasta kliseestä totuuden, joka ei ehkä ole maailman syvällisin, mutta uusi näkökulma siinä joka tapauksessa on.

Runoudesta ja optikoista mieleen muistuu helsinkiläisen optikkoliikkeen mainokset, jotka on jo monen vuoden ajan laadittu runomuotoon, tyyliin:

Näe yhtä terävästi kuin Bubi stadikalla,
moniteholinssit odottavat sinua Arvolalla.

Jännittävää, että optiselta alalta löytyy näin tarkkanäköistä sanataidetta. Ehkä silmien ja suun välillä on sittenkin jokin yhteys, jonka avulla optikot osaavat laittaa muutkin kirjaimet kuin isot E:t oikeinpäin.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

On hassua, että vaikka kirjeitä on kirjoitettu ja lähetetty jo muinaisista ajoista saakka, suomen kielen sana kirje on Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan Volmari Kilpisen kehittämä, sanaan kirja perustuva uudissana vuodelta 1844. Tätä ennenkin tietysti kirjeitä kirjoitettiin, mutta niistä käytettiin nimiä preivi, kirja, kirjanen, kirjaus, kirjoitus ja lähetyskirja.

Vielä hassummalta tuntuu se fakta, että nyt sellainen itsestään selvältä tuntuva asia kuin postinumero otettiin Suomessa käyttöön vasta vuoden 1973 alussa. Ensimmäinen maa, joka alkoi käyttää postinumeroa oli Saksa toisen maailmansodan aikana vuonna 1941. Isossa Britanniassa järjestelmä otettiin käyttöön vasta 1959 ja USA:ssa 1963. Tällä hetkellä postinumeroa käyttää Maailman postiliitto UPU:n 190 jäsenestä 117. Jännittävää on se, että mm. Irlanti, Hongkong, Panama ja Vietnam eivät postinumerojärjestelmää tarvitse.

Suomen postilaitos taas on kreivin ajan eli Pietari Brahen uutuuksia vuodelta 1638. Tukholma halusi vahvistaa hallinnollista otettaan itäisestä maakunnastaan Suomesta, joten tännekin luotiin postireitistö kruunun määräyksiä välittämään. Kiinnostavaa maamme postilaitoksen synnyssä on se, että postia eivät kuljettaneet siihen koulitut virkamiehet vaan tilalliset, jotka reitillä asuivat. Palkaksi postin kuljetuksesta tiloille myönnettiin vapauksia valtiollisista velvollisuuksista kuten veroista.

Postin merkitystä viestien viejänä ei satoihin vuosiin uhannut mikään. Lennätin keksittiin vuonna 1838 ja Atlantin alittava lennätinkaapeli saatiin käyttöön jo 1866, mutta lennättimestä ei koskaan tullut kovin arkista jokamiesluokan sanomanvälitysmenetelmää.

Samoihin aikoihin, vuonna 1861 philadelphialainen John P. Charlton patentoi keksintönsä postikortin. Yhdeksän vuoden kuluttua keksintö tunnettiin jo Euroopassa, mutta vasta 1900-luvun alussa postikortti saavutti suurimman suosionsa.

1800-luvun puolivälissä keksitty puhelinkaan ei korvannut kirjeitä, vaikka siitä tuli lopulta joka kodin välttämättömyysesine. Kirjeen voittamiseen tarvittiin internet, sähköposti ja tekstiviesti, jotka kaikki yleistyivät länsimaissa 1990-luvulla jokamiehen saataville. Nykyään varsinkin nuorten suosituimpia yhteydenpitovälineitä on mese, joka on lyhenne Microsoftin tietokoneohjelman nimestä Windows Live Messenger.

Mutta korvaavatko sähköposti, mesetys ja tekstarit kirjeen todellakin? Voimmeko jo heittää hyvästit kirjeelle? Professori Outi Merisalo on kirjeen historian asiantuntija muinaisesta Egyptistä Twitteriin, kysytään häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kolmekymmentäyksi vuotta sitten Suomen myyntilistoille nousi omalaatuinen levy. Kyseessä ei ollut menestysyhtyeen odotettu hittilevy eikä pitkän linjan iskelmäveteraanin Syksyn sävelestä tuttu takuutuote, vaan levy, jolla koomikkona tunnettu näyttelijä-laulaja lauloi harrastajasäveltäjän tekemiä sävellyksiä erään klassisimman runoilijamme runoihin. Vesa-Matti Loirin levy Eino Leino osui niin sanotusti emosuoneen ja siitä tuli niin suosittu ja läpisoitettu, että vasta parina viime vuonna tuota aikoinaan kultalevyn verran myydyn levyn kappaleita on varovasti soitettu radiossa jälleen.

Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin säveltämä musiikki sopi Leinon teksteihin ja Loirin suuhun niin luontevasti, että vieläkin noita Leinon runoja lukiessa levyn melodiat alkavat soida päässä. Oma panoksensa tunnelmaan on levyn kappaleiden bossa novaan vivahtavissa sovituksissa. Wesslin oli hurahtanut Laurindo Almeidaan ja muihin brasilialaisiin mestareihin jo asuessaan Ruotsissa ja Leino-levyllä hän saattoi yhdistää musiikinlajin kaihoisat murretut soinnut suomalaiseen sielunmaisemaan.

Wesslin muistelee nyt, että levyn syntyminen oli itse asiassa vahinko. Hietasella oli sävellykset valmiina hyräilyinä, juuri muuta ei ollut. Wesslin kirjoitti melodiat ylös, sävelsi ja sovitti loput ja harjoitti soittajat. Hietanen taas kävi kysymässä silloin lähinnä kaatuilijana ja koomikkona tunnetulta Vesa-Matti Loirilta, lähtisikö hän mukaan tällaiseen projektiin. Vesku sanoi, että kokeillaan.

Kun levy oli valmis, mikään levy-yhtiö ei kuitenkaan uskonut sen mahdollisuuksiin. Loirin huumoritausta oli niin vahva, että taiteellisemman materiaalin menekki tuntui mahdottomalta. Vihdoin Levytuottajat-niminen yhtiö päätti julkaista levyn ja levy aloitti menestyksensä saman tien.

Wesslin muistelee, että hän sai levystä sekä haukkuja että kiitosta. Moni koki loukkaavaksi sen, että suurta taidetta kohdellaan noin populaarein välinein.
Mitenkään uusi keksintö runojen säveltäminen ei tuolloinkaan ollut. Jo kymmenen vuotta aiemmin Loiri oli osallistunut saksofonisti Eero Koivistoisen Valtakunta -levylle, jolla jazzmuusikot soittivat Koivistoisen sävellyksiä mm. Pentti Saarikosken, Jarkko Laineen ja Tuomas Anhavan runoihin. Kirjalliset äänilevyt ja erilaiset kokeilut runouden ja musiikin parissa olivat noina tiedostavina aikoina suosittuja ainakin tekijöiden keskuudessa.

Loiri sai Leino-levyistä huikean sysäyksen taiteellisemmalle tuotannolleen, ja hän levytti Kahlil Gibrania ja Uuno Kailasta vielä 1990-luvulla ajan modernien jazzmuusikoiden kanssa. Leino-levyjen suurmenestys piili kuitenkin yksinkertaisissa laulelmallisissa sävellyksissä ja Loirin koruttomissa tulkinnoissa, joista pitivät monet niistäkin, joita laaja-alaisen laulaja-näyttelijä-urheilija-jazzhuilistimme eläväiset tulkinnat eivät muuten viehätä.

Ensimmäinen Eino Leino -levy on todennäköisesti menestynein taiderunouden ja modernin popmusiikin ristisiitos ja levittänyt Eino Leinoa sellaistenkin kaduntaallajien korviin, jotka eivät yleensä runoutta lue.

Mutta millainen runoilija Eino Leino on? Millaisia ovat hänen tyylikeinonsa? Kirjallisuudentutkija Siru Kainulaista ei montaa kertaa tarvitse houkutella kertomaan mestarin runoudesta.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Nykyihminen tietää, että vain täydellinen kehonhallinta voi antaa avaimet täydelliseen elämänhallintaan. Sen vuoksi miljoonat suomalaiset harrastavat liikuntaa Tahko Pihkalan jalanjäljillä ja polkevat kuntosalillaan vaikkapa spinning-pyörällä tuntikausia katsellen samalla televisiosta musiikkikanavien sivistäviä ohjelmakokonaisuuksia.

Enää ei siis tanko ja kasa rautaa riitä. Tarvitaan uusimmat pelit ja vehkeet ja personal trainer. Kuntosalien keskinäinen kilpailu on edennyt jopa niin pitkälle, että niiden täytyy turvautua jo mainonnassaankin sana-akrobatiaan perinteisten voimasanojen sijasta. Nimimerkkiystävämme Ikämiestreenaaja lähetti meille kuntosalimainoksen, jossa kehotetaan aloittamaan oman kehon potentiaalin optimointi näin:

Tule kahvikupin yli kuulemaan lisää.

Kyseessä on tietenkin suora käännös ruotsinkielisestä idiomista "över en kopp kaffe", jota käytetään kun leppoisasti halutaan jutustella jostain asiasta. Tässä muodossa se on kuitenkin niin jäykkä ja kankea, että Aristoteleen kantapään erotuomarineuvosto viheltää kuntoilun poikki ja tuomitsee broshyyrin tekijät nurkkaan venyttelemään sanavartaloittensa suuria lihasryhmiä, kunnes he saavat taas isovarpaan suuhunsa.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Luovuus on yksi viime vuosien eniten hoettuja muotisanoja työelämässä, politiikassa ja koulutuksessa. Vuosikymmenen puolivälissä sitä koetettiin korvata innovaatiolla, mutta luovuus pitää pintansa. Ja mikäs siinä, luovuus on sellainen tulivuorenpurkauksenomainen luonnonvoima, joka ei pahemmin hetkahda, vaikka siitä turuilla ja toreilla hiukan meuhkataankin.

Luovuus ei tunne rajoja, ja tästä osoituksena käy vaikkapa Jussi T. Kosken ja Saku Tuomen viisi vuotta sitten ilmestynyt Luovan ajattelun käsikirja nimeltään Kuinka ideat syntyvät? Vanha ystävämme Setä Tuomola Turusta lähetti meille luovan näytteen luovuusprofeettojen luovasta kielestä:

Siis varasta kaikki mitä irti saat äläkä tunne siitä huonoa itsetuntoa.

Silloin kun vielä elettiin sääntely-yhteiskunnassa eikä luovuudesta vielä tiedetty mitään, varkaiden riesana oli huono omatunto; muistattehan: se joka kolkuttaa ja muistuttaa, että meniköhän kaikki nyt ihan oikein. Huonolla itsetunnolla tarkoitettiin tuolloin suomalaisuuden perusasennetta, vastakohtaa rinta rottingilla olemiselle. Nyt luovuuden ja huomiotalouden aikakautena suomalainenkin ymmärtää henskeleiden paukuttelun tärkeyden kansallisessa innovaatiostrategiassa ansaintalogiikan muodostumisessa.

Se että itsetunto on nykyajan ihmisille tärkeämpi kuin omatunto ei pitäisi olla uutinen. Se, että se vaikuttaa kielenkäyttöön jo näin vahvasti, on Aristoteleen kantapäälle todiste siitä, että luovuus ei tunne kahleita.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Runon ja suven päivä on suhteellisen tuore juhlapäivä, vaikka Eino Leino elikin noin sata vuotta sitten. Idean juhlapäivästä esitti ensimmäisenä näyttelijä Veikko Sinisalo vuonna 1978. Sinisalo toimi Kajaanin runoviikon johtajana sen perustamisvuodesta 1977 aina vuoteen 1985 asti, ja Paltamossa syntynyt Eino Leino kuuluu tietenkin vahvasti kainuulaiseen runomaisemaan. Kului kuitenkin yli vuosikymmen, ennen kuin vuonna 1992 Eino Leinon syntymäpäivä 6.7. nimettiin runon päiväksi, se pääsi kalenteriin ja siitä tuli yksi liputuspäivämme.

Eino Leinon päivän kunniaksi on tietenkin paikallaan muistella ja lukea Leinon laajaa runoutta, mutta runon ja suven kunniaksi voisimme myös laatia oman kesäisen runon. Eino Leinon hengessä siinä saattaa olla riimit, mutta ehkä innokkaan uudistusmielinen Leino olisi täysillä mukana myös runouden modernismissa, jossa mitat ja riimit eivät ole tärkein keino.

Aristoteleen kantapää laatii nyt pienen runonpätkä yllyttääkseen kuulijatkin mukaan lyriikan kiehtoville poluille:

Niin kirkkaasti kimmeltää tuo järvemme selkä
kätkössä sen on kalojen elämännälkä

Vau, tulipa hieno runo! Tämähän on mahtavaa hommaa! Tätä pitää jatkaa! Hmm... sanan liplattaa kanssahan rimmaa sana hiplattaa... lainehet liplattaa, minua jo hiplattaa... Tästä tulee klassikko!

– – –

aristoteles(at)yle.fi