Poliisi-tv on toistakymmentä vuotta auttanut poliisia estämään ja selvittämään rikoksia. Poliisi on mieltänyt ohjelman rikostorjunnan työkaluksi.

Viime vuosina Poliisi-tv on alkanut ottaa tervettä etäisyyttä poliisiin, poliisi puolestaan tehdä toisenlaista eroa muihin uutisohjelmiin, -toimituksiin ja -toimittajiin.

Eri suuntaan vetäviä muutoksia yhdistää se, että poliisi on 2000-luvulla pyrkinyt yhä määrätietoisemmin hallitsemaan itseään ja toimintaansa koskevaa julkisuutta. Samalla se on käynyt median suuntaan entistä ahdasmielisemmäksi.

Kansalaisten onneksi ilmapiirin kiristyminen ei ole kyennyt estämään kaikkea uutisarvoisen tiedon kulkua, siitä ovat pitäneet huolen yksittäisten toimittajien ja poliisin väliset, tuntemiseen ja luottamukseen perustuvat suhteet, mutta hankaluuksia on ilmennyt.

Poliisi ei ole enää pitkään aikaan halunnut tiedottaa keskeneräisistä rikosasioista, etenkään jos ne on tulkittu jollakin tavoin arkaluonteisiksi. Tapauksia on päinvastoin pyritty tietoisesti salaamaan.

Esimerkkejä salatuista rikosjutuista löytyy helposti: kansliapäällikkö Kari Häkämiehen pahoinpitely, Lahden MM-hiihtojen dopingkäryt, Soneran teleurkinta, Anneli Jäätteenmäen ja Martti Mannisen faksiliikenne, Alpo Rusin Stasi-yhteydet ja Bodomin surmatyöt, muutamia mainitakseni.

Poliisi on siis ollut sitä vaiteliaampi mitä suurempi julkinen kiinnostus asiaan on kohdistunut tai millainen on ollut kansalaisten tiedon tarve. Se on ryhtynyt kansalaisten ja median puolesta päättämään, mitä heidän on tarpeen tietää.

Voimallisimmin tämä linja on rakentunut keskusrikospoliisissa ja sisäministeriön poliisiosastolla. Muut yksiköt ovat seuranneet perässä.

Tutkittavia tapauksia salaillessaan poliisi on oppinut vaikenemaan myös omaan toimintaansa liittyvistä ikävistä asioista.

Ennen muuta tämä näkyy puhuttaessa poliisin jatkuvasti paisuneista, kansalaisten yksityisyyteen syvästi puuttuvista toimivaltuuksista. Niitä ei ole valmisteltu avoimesti ja kootusti, eikä niistä ei ole haluttu käydä avointa keskustelua. Epäilijät on jyrätty yhä uusilla uhkakuvilla.

Käytännössä valtuuksien rajoja on koeteltu ja sääntöjä venytelty. Ajoittain on tullut sellainen vaikutelma, että poliisin mielestä sallittua on kaikki se mitä ei nimenomaisesti ole kielletty. Sama venkoilu koskee julkisuuskysymyksiä.

Joskus tietoja on annettu vasta pakon edessä, pitkän vetkuttelun jälkeen, joskus apuun on lopulta jouduttu huutamaan laillisuusvalvojia, valtakunnansyyttäjänvirastoa tai toista poliisia.

Vireillä on nytkin kanteluita ja valituksia, jotka koskevat poliisin tapaa soveltaa julkisuuslakia. Tiettävästi poliisin ylijohdon salailusta on tehty vastikään myös yksi tutkintapyyntö.

Erimielisyyksien lisääntyminen panee ounastelemaan, että poliisin ja median väleissä saatetaan parhaillaan elää syvempää murrosta. Journalismin historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, että sen jokaisen erityslohkon on jossain vaiheessa tehtävä pesäero kuvaamaansa kohteeseen.

Yleisten tuomioistuinten kanssa media ryhtyi tekemään tätä peräeroa 1990-luvun puolivälissä korkeimman oikeuden kriisien kautta. Välien kiristymistä vauhdittivat mediaa vastaan nostettujen kunnianloukkaus- ja vahingonkorvaustuomioiden ylilyönnit.

Nyt, kun poliisi on vuorollaan tarjonnut hanakasti pamppua medialle, voisi olla aika käydä rajat selviksi tälläkin rintamalla - silläkin uhalla, että sirpaleita kootaan vielä vuosien päästä.

Media voisi aloittaa vaikkapa kyseenalaistamalla poliisin perinteisen etuoikeuden saada medialta jatkuvaa, ilmaista ja pyyteetöntä apua. Poliisi-tv:n kohdalla tämä voi olla yhä perusteltua, mutta miten sopii sanomalehtiin tapa julkaista poliisin pyynnöstä etsittävien henkilöiden tuntomerkkejä ja valokuvia tai kuuluttaa yleisöltä silminnäkijähavaintoja.

Kun poliisin tiedotusilmapiiri kansalaisia aidosti kiinnostavissa asioissa on käynyt ylikireäksi, miksi lehtien pitäisi enää julkaista poliisin tiedotteita sellaisenaan, ainakaan ennen kuin poliisi itse on julkaissut nimet ja kuvat omilla verkkosivuillaan?

Poliisi voitaisiin neuvoa ilmoituskonttoriin ostamaan mainostilaa niin kuin kadonneita autoja perään kuulutavat vakuutusyhtiöt ohjataan.



Teuvo Arolainen
oikeustoimittaja
Korkeimman Hallinto-oikeuden määräaikainen tiedotuspäällikkö