Huipulla tuulee niin että tukka lähtee

Jos totta puhutaan, olin jo etukäteen kiinnostunut Guadeloupen kansallispuiston tähdestä. Ilman suurta Soufrieren tulivuorta ja sen apukraatereita Guadeloupen perhosen muotoisesta saaresta puuttuisi sen vasen siipi. Soufrieren kaikki huiput ovat kiivettävissä yhden päivän aikana ja ilman kiipeilyvarusteita. Kansallispuiston polusto on osaksi helposti vaellettavaa. Huipuille kiipeäminen vaatii tietysti jo aika hyvää kuntoa ja sekä jalka- että käsivoimia. Ei ole hyvä, jos kunto loppuu rinteellä kesken. Suosituin on korkein huippu 1567 metrissä.

Soufriere on niin suuri tulivuori, että se näkyisi mainiosti puolentoista tunnin automatkan päähän meidän kyläämme Saint-Anneen. Näkyisi, jos se ei keräisi rinteillään Atlantilta tulevaa kosteutta lähes pysyväksi pilvimuodostelmaksi laelleen. Vuoren rinteet kuuluvat maailman runsassateisimpiin paikkoihin. Sateella ei kannattaisi kiivetä, mutta kuivaakaan keliä ei voi jäädä odottamaan. Vuori on kuin ranskalainen rakastajatar. En ole varma, mitä tuo lause tarkoittaa, mutta se tuntuu hyvältä.

Derek ja Susan

Guadaloupella kaikki tehdään aikaisin, jotta ehdittäisiin valmiiksi ennen pimeää. Kanadalaiset koulutoverini Derek ja Susan Peever kurvasivat koulun eteen vuokraamallaan ranskalaisvalmisteisella kauppakassilla pari minuuttia yli kuuden aamulla. Nuorellaparilla on yhteensä ikää saman verran kuin minulla yksin, mutta he eivät yhtään epäröineet ottaa minua kiipeilykaveriksi, kun sitä ehdotin.

Derek ja Susan ovat kasvaneet Kalliovuorten tuntumassa Saskatoonissa, mutta heille ei ollut koskaan tullut mieleen kiipeillä siellä. Nyt he ovat kulkeneet pari kuukautta maailmalla, kulkeneet inkojen rankan kolmen päivän patikkamatkan Cuzcosta Macchu Picchuun ja kiivenneet etelämpänä St. Lucian saarella Grand Pitonin huipulle. En ole vieläkään kertonut heille, että Soufriere oli ensimmäinen vuoreni.

Derek sukeltaa ja käyttää työkseen suurta nosturia, joten ei ollut aivan yllätys, että hän on erinomainen autonkuljettaja. Hänen sukujuurensa ovat Ukrainassa, Tshekissä ja Irlannissa.

Automatkalla huomasi olevansa Euroopan Unionissa, suurten tiehankkeiden rahoittajana EU ei pihtaa. Guadeloupella on toimivia uusia moottoriteitä, vaikka Saint-Anneen ja täältä itään ne eivät ulotu. Tiet eivät ole pelkkää prestiisiä vaan niillä on myös jatkuva melkoinen liikenne.

Puoli kahdeksalta aamulla kauppakassi oli surkeasti ulvahdellen päässyt vuoren juurelle tuovan serpentiinin päähän. Varhaisimmat kuntoilijat olivat jo tulossa alarinnettä kohti rannikkoa. Koko matkan vuori oli näyttänyt huolestuttavasti kasvattavan pilviperuukkiaan. Selvää oli, että mahtavat näköalat naapurisaarille kuten Dominicaan sai unohtaa. Mutta ei se mitään. Oli aika vaihtaa sandaalit pitäviin vaelluskenkiin ja heittää vesipulloreput selkään.
Sademetsän lumoissa

Alkumatka esitteli vuoristosademetsää rehevimmillään. Aamu oli vielä enemmän lämmin kuin kuuma ja kosteus uskomaton. Tuulet heittivät latvustosta metsän omia sadekuuroja kulkijoiden niskaan. Siitähän sitä tietää olevansa sademetsässä. Villinä kasvavat valtavat peikonlehdet, alokasiat ja muut tunnetut huonekasvit huvittivat Derekiä ja Susania. Heillä oli olo kuin kukkakaupassa. Vulkaanisessa maaperässä kaikki näytti kasvavan jättiläismäiseksi. Missään en ole nähnyt yhtä mahtavia puusaniaisia tai saniaispuita, kumpaa nimeä teille sopiikin käyttää. Pysähdyimme muutaman kerran ihan vain ihmettelemään niitä. Minä yritin tähyillä yläoksilta orkideoita ja ananaksia kompastumatta samalla turvalleni. Ananaksia oli paljon, orkkuja ei näkynyt, mikä harmitti.

Ylös kulkeva polku koostui vielä poikkipuista tehdyistä askelmista. Jostain syystä näitä kiipeilyaskelmia tekevät kaikkialla vain tosi pitkät miehet. Paljon vähenisi kärsimys maailmassa, jos he viitsisivät tehdä askelmista vaikka pari senttiä matalampia. Mutta eivät he niin tee.

Pilveen, pilveen, pilveen

Riittävän rankan sademetsärinteen jälkeen edessä oli pieni tasanne, josta tulivuoren viiden eri huipun mahtavat keilat lähtivät nousemaan jyrkempinä kuin silmä oli halukas uskomaan. Tässä oli oikea paikka ikuistaa viimeiset hymyt vähän aikaan kuolemattomiksi ennen-valokuviksi.

Soufrieren polut on merkitty hyvin, mutta vain ranskaksi. Tämä selittää, miksi Guadeloupella on niin vähän ranskaa osaamattomia. He ovat eksyneet poluille, mikä on helppoa, eikä heistä ole sen koommin kuultu. Parempi on osata, tai siis pakko.

Susan parhaiten ranskaa osaavana johti meidät oikealle polulle, joka lähti terhakasti kiertämään päävuorta myötäpäivään kulmassa, joka muuttui koko ajan haasteellisemmaksi.

Keilarinteillä ei enää kasva puita. Samasta syystä kuin niitä ei kasva pystysuorissa seinissäkään. Painovoimalla on tässä ilmiössä kiistaton roolinsa. Kasvusto muuttui heti matalaksi, sammalta ja jäkälää pukkasi ja muut kasvit vaikuttivat kotoperäisiltä. Vuoristoananaksiksi kutsutut kukkivat komein punaisin kukin (ananas montagne, mountain pineapple). Kasvillisuus joutuu kestämään äärimmäistä kosteutta ja ajoittaista polttavaa auringonpaahdetta. Ja kiipeilijät myös.

Ensimmäinen sadekuuro tuntui aamuauringossa hauskalta ilmaiselta suihkulta. Sitä on niin naiivi. Nousu jatkui ylös viileämpään, karkuun päivän kuumuutta auringon hakiessa taivaalta tehokasta tuliasemaa mistä suihkuttaa säteensä ihmispolon iholle. Ja se onnistui. Hiki virtasi, mutta alkoi olla kylmä. Ensin jokunen kivi polulla oli liukas, sitten useammat ja lopulta jokainen. Kukin kolmikosta veti vuorollaan ryhmää, ja ensimmäinen ilmoitti perässä tulijoille irtonaiset ja liukkaat kivet. Nousu hidastui, kun vetäjän piti varmistaa joka askeleen pitävyys. Kukaan ei halunnut ajatella liukastumisen seurauksia.

Alarinteen huikeat näköalat rannikolle ja kolibrien singahtelu kukasta kukkaan olivat huomaamatta muuttuneet syväksi hiljaisuudeksi harmaan pilven sisällä. Valo väheni ja sade oli jo lähes tauotonta. Vitsejä ja havaintoja ei enää huikkailtu turhaan. Iloisesti tervehtiviä ihmisiä tuli polkua vuorta alas, he olivat olleet ajoissa, mutta hekään eivät olleet nähneet mitään maisemia. Joku hyväkuntoinen porhalsi polulla polleasti ohikin. Näimme heitä myöhemmin huipulla, eivät enää olleet niin polleita eivätkä nopeita.

Muutama sata metriä ennen huippua polku nousi vähemmän houkuttelevasti pystyyn. Sanoin haluavani hetken miettiä, ennen kuin lähden tuosta menemään. Susan vastasi, että tule vain perässä ja lähti kipuamaan ylös kuin orava. Katsoin hänen menoaan ja painoin mieleen hyvät kädensijan paikat. Vedin Haltin erätakin taskusta löytyneet suomalaiset talvihanskat käteen ja lähdin Susanin perään kuin mies, joka ei ole ennen naista nähnyt. Olin iloinen siitä, että näkyvyys myös alaspäin oli lähes nolla. Vahingossa mukana olleet hansikkaat olivat korvaamattomat myöhemmin yllättävällä ja vaativalla alastuloreitillä.

Muutama kymmenen metriä ennen varsinaista huippua oli tasanne, jonne pääsijöitä onniteltiin isolla kyltillä. Tässä olisi hyvällä säällä ollut hieno levähtää, mutta paikka oli täysin veden vallassa. Tuuli puhalsi esteettä hyytävänä ja kaikki oli märkää, iho, vaatteet, kaikki. Jatkoimme loputonta polvien nostelua jyrkkää rinnettä ylös sateessa ja tuulessa, ja hups, sitten sitä vain oltiinkin siellä.
 

Huipulla

Huippu oli varmaan samalla tavalla antikliimaksi kuin oikeille vuorikiipeilijöillekin. He saavat aina keksiä uusia vastauksia ei-kiipeilijöiden kummalliseen kysymykseen siitä, miltä huipulla tuntui. Miltäpä siellä tuntuisi. Päällimmäisenä huipulla on ihmetys siitä, miksei vuori jatku enää ylöspäin kuten pitäisi. Missään ei näy lisää ylös kiivettävää, vaikka kuinka pyörisi paikallaan. Sitä ihmettelee, pitääkö oikeasti lähteä näillä jaloilla alas, ja miksei kukaan ole hoksannut tilata helikopteritaksia tänne.

Missään tapauksessa huipulla ei tunnu mitenkään erityisen kivalta. Ei, jos ei ole tullut napsittua kourakaupalla jotain todellisuudentajun täysin poistavaa superhuumetta. Kukaan ei ole niin masokisti tai pöpi, että suuresti nauttisi vuoren huipulla kekkaloimisesta ilman mojovaa täräystä morfiinia. Sitä otetaan valokuvat, juodaan vettä, vilkaistaan kelloa ja aletaan etsiä pääsyä pois paikasta, joka ei ole elämälle yhtään otollinen. Eikä varsinkaan tunne-elämäle. Jos puolessatoista kilometrissä on ihan saatanallis-perkeleellisen kamalaa, millaista on Veikka Gustafssonilla kahdeksassa. Tässä ei ole kysymysmerkkiä, koska kysymys on puhtaasti retorinen.

Huippu ei ole päämäärä. Se on puolivälin etappi. Huutojen ja ilmahyppyjen vuoro on sitten, kun on päästy yhtenä palana vuorelta alas. Ennen tiesin tämän teoriassa ja pienen eläytymisen avulla, nyt tiedän tämän kokemuksesta eikä tarvitse kuvitella.
 

Ja tässä kohtaa huomaan, että viime yönä kirjoittamani kuvaus laskeutumisesta on kadonnut kuin vihellys Saharaan. Muistan hämärästi, että tietokone rimpuili mielipuolisesti vastaan, kun suljin sitä. Se oli tätä sitten. Lähden viikonlopuksi merelle, aallokko kutsuu pian, jatketaan tarinaa toiste.