Hyvästi Lizette Belia

Edesmenneen Lizette Belian maahanpanijaiset olivat suomalaisesta näkökulmasta hämmentävä yhdistelmä tuttua ja mahdotonta.

Sanon heti, että tämä kirjoitus sisältää varmasti kulttuurisia väärinkäsityksiä.
Asiantuntemukseni Guadaloupen saaren hautajaistapojen suhteen alkaa ja loppuu tämän blogin mukana. Kerron vain mitä näin ja tulkitsen sen verran kuin on pakko.

Hautajaisvieraat eivät kokoontuneet siunaukseen kirkolle, vaan vainajan kotiin. Sukua ja ystäviä kerääntyi toista sataa Lizette Beliaa muistamaan. Läheisimmät mahtuivat pihalle suljetun arkun ympärille suremaan, kaukaisemmat tyytyivät odottamaan vakavina ja hiljakseen hautajaissaaton lähtöä kadulla.

Trooppisessa ilmastossa kaikki tulevat hautajaisiin parhaisiinsa pukeutuneena, mutta mitään kerrospukeutumista tämä ei tarkoita. Nuorilla naisilla vaalea ohut paitapusero ja tummat housut ovat tavallisin valinta. Varttuneilla daameilla on usein juhlallisen paksu vaalea leninki. Miesten pukeutuminen lähtee pitkistä tummista housuista ja valkoisesta paidasta, pikkutakki on vain harvoilla ja solmio kuuluu hautaustoimiston väen rekvisiittaan. Ainoat täysin mustiin pukeutuneet surijat olivat Lizette Belian kaksi aikuista tytärtä. Asu oli yleisesti ottaen vapaa, mutta räikeä tai paljastava pukeutuminen ei ehkä käy.

Hautajaissaatto on täällä hautajaisten näyttävin ja muistettavin osuus. Kenellekään ei voinut jäädä epäselväksi, että kelpo Lizette oli viimeisellä matkallaan. Hautajaissaaton lähestymisestä tiedotti olettaakseni tarkoitukseen palkattujen naishenkilöiden etujoukko. He eivät olleet ammattimaisia itkijöitä, vaan pikemmin ammattimaisia iloitsijoita. Kovaäänisestä huudellen ja hihkuen sekä pientä tanssiaskelta vääntäen he kuuluttivat maailmalle, että nyt Lizette Belia tulee ja alta pois risut ja männynkävyt.

Bändi tuli seuraavana. Moni varmaan tuntee New Orleansin hautajaissaattojen edelleen elävän perinteen, josta jazzin sanotaan saaneen alkunsa. Sama juttu Guadeloupella, mutta ainakin Lizetten hautajaisten bändi koostui pelkästään lyömäsoittajista. Heitä oli varmuuden vuoksi kymmenen, ettei rytmipuolesta vain jäisi mitään uupumaan.

Hellekypäräiset herrat ja yksi daami olivat varustautuneet erilaisin kannettavin rummuin ja kalabassein. Tulos oli afrikkalaista seremoniamusiikkia vahvasti muistuttava polyrytminen äänivalli. Sambakulkueen rytmimaailma ei olisi kaukaa haettu rinnastus sekään. Kun elämässä on rytmiä, miksipä ei kuolemassa. Kymmenestä rummusta lähtee kadulla sellainen metakka, että se kuuluu kevyesti viiden korttelin päähän, mutta kuolleista se ei ainakaan Lizetten tapauksessa herättänyt.

Bändin ja varsinaisten surijoiden joukon välissä eteni kävelyvauhtia hautaustoimiston auto, joka
kuljetti arkkua ja kukkalaitteita. Mitä hurjempaa groovea muusikot edessä piiskasivat soittimistaan, sen hitaammin ja sitä enemmän murheen murtamana saattajat näyttivät laahustavan eteenpäin.

Afrikkalaisen perinteen ja katolisen kirkon rajapinta löytyi vasta kirkon ovelta. Kun arkku kannettiin siitä sisälle, pauke loppui ja eurooppalainen urkumusiikki alkoi. Isä pastori toimi lähinnä seremoniamestarina ja vainajan sukulaiset pitivät pienet muistopuheet. Seurakunta lauloi virsiä yllättäen yhtä epäpuhtaasti ja horjuvasti kuin Suomessa.

Kuvassa alla on Sainte-Annen art deco-suunnan soma pikku kirkko.

Mutta missä ovat ristit? Olen täällä Guadaloupella jo ihmetellyt ilman näitä hautajaisiakin, miksi periaatteessa katolisella saarella kenelläkään ei ole ristiä koruna kaulassa tai muualla näkyvissä.

Lizetten hautajaisissa naisilla oli todella runsaasti koruja yllään, mutta voin vaikka vannoa että yksikään heistä ei kantanut ristiä näkyvillä. Katsoin tarkkaan. Tämä herättää kyllä jo enemmän kysymyksiä kuin on vastauksia antaa. Ehkä muistamme, että Karibian saarilla löytyy luottamusta myös luonnonuskonnon kaltaisiin ei-kristillisiin uskomusjärjestelmiin, kuten santeria ja voodoo. Tai sitten ristit eivät vain ole muotia tänä vuonna.

Rumpubändi odotti ulkona väkeä kirkosta ja alkoi panna parastaan heti ensimmäinen astui ulos tropiikin aurinkoon. Iloitsijanaisista vanhin pani heti riemutanssiksi allipaasikivet hytkyen. Muut seurasivat esimerkkiä ja yrittivät tartuttaa ilonsa kirkosta tulijoihin. Loppukuvan himmennyksessä vanhempi naispuolinen hautajaisvieras pistikin jo jivea jalalla koreasti ja pyyhki samalla kyyneleitä aurinkolasejaan nostellen.

Niin tosiaan, loppukuvan. En ollut itse hautajaisissa, vaan seurasin ne alusta loppuun televisiosta.

Yksi Guadaloupen kolmesta tv-kanavasta näyttää alkuillasta yhdellä kameralla kuvattuja ja lähes leikkaamattomia kissanristiäisiä eri puolilta saarta. Lizette Belian hautajaiset ovat näistä tosi halpistuotannoista toistaiseksi kiinnostavin tapaus. Niin sosiologisesti kuin ihan inhimillisesti. Kukahan hän mahtoi olla, millainen oli hänen elämänsä...