Tulivuoren toinen puoli

Tähän asti tapahtunutta: Jorma Tuominen on kavunnut opiskelutovereidensa Derek ja Susan Peeverin kanssa Guadeloupen saaren suurimman vuoren Soufrieren korkeimmalle huipulle, 1567 metriä. Siellä he töröttävät sateessa ja viimassa ja ihmettelevät vuoren pössäyttelemiä rikkipilviä. Aktiivisilla tulivuorilla on tämäntyyppisiä harrastuksia.

Jorma jäi ihmettelemään kraaterin reunalle asti ulottuvaa kasvillisuutta ja tekstailemaan kotipuoleen elvistelyjä vuoren valloittamisesta. Sillä aikaa Susan oli ryhtynyt kyselemään muilta huipulla harhailijoilta toista reittiä alas. Vasta jälkeenpäin tajusin, että Susaniakin vähän pelotti laskeutua siitä, mistä oli tullessa niin reippaasti noussut pystysuoraa jyrkännettä.

Susan vamppaa meille oppaan

Ensimmäinen asia, minkä Susanista huomasin, olivat hänen kasvojen hienostuneet linnunluut. Tuollaisia kasvoja on maailmassa vain ranskattarilla, muistan ajatelleeni. Ja ihmettelin, kun hän käyttäytyi koulussa kuin olisi oppilas.

No, asia oli siis niin, että Susan on Kanadan ranskalaisen sukunsa ensimmäistä sukupolvea, joka ei enää osaa ranskaa. Susanin perhe oli muuttanut maan englanninkieliseen länsiosaan. Mutta siellä hän tapasi määrätietoisen Derekinsä, jolla ei ollut mitään aikomusta jäädä tuppisuuna vävypoikana uuden sukunsa juttujen ulkopuolelle. Peeverit liittivät Etelä-Amerikan kierrokseensa muutaman viikon ranskan opiskelua.

Toki Susanillakin on erinomainen pohja kieleen. Vieläpä niin, että kun hän sattumalta jututti sumussa punatakkista keski-ikäistä miestä, tämä kertoi olevansa opas ja liitti meidät saman tien pieneen ranskalaismatkailijoiden ryhmäänsä. Oliko se Karibialla harvinainen kanadalainen aksentti, joka teki ystävälliseen oppaaseen vaikutuksen, vai ne linnunluut? Joka tapauksessa ranskankielisessä maailmassa kyseleminen on tärkeää ja vie asioita eteenpäin.

Kuilujen reunoilla

Punatakkinen mies johdatti joukkonsa määrätietoisesti ohi taulujen ja puomien, joissa monin uhkauksin ja varoituksin kiellettiin lähestymästä myrkyllisiä rikkikaasuja helvetillisellä metelillä ilmoille tuprauttelevia luonnon venttiilejä. En ollut ihan tilanteen tasalla ja yritin karkuunkin, kun paksua valkoista kaasua tuli suoraan kohti kasvoja eikä oikein tahtonut saada hengitettyä. Mutta pari ranskalaisrouvaa nappasi minut mukaansa ja pilven takana, tuulen puolella näiden pienempien kraatereiden toimintaa saattoi seurata täysin turvallisesti, vaikkakaan melu ja haju eivät olleet vaativimpien esteettisten arvojen täyttymys. Värit olivat komeita, vihreää , keltaista ja valkoista.

Tallaamaton polku

Punatakkinen opas lähti johtamaan väkeään alas vuorelta pitkin polkua, jota ei ollut merkitty maastoon. Itse polkuakaan ei monesti nähnyt todella rikkaan ja monipuolisen aluskasvillisuuden keskeltä, eikä aina voinut etukäteen tietää, mihin astui. Mutta luonto oli lähellä, jopa ihan ihossa kiinni.

Jos opas olisi tässä kohtaa kertonut, ettei hän ollut käyttänyt tätä reittiä viiteen vuoteen, voi olla että polun valinnasta olisi noussut pientä eriseuraisuutta. Niinpä opas kertoi asiasta vasta alhaalla.

Polku polveili ja sukelteli koko ajan juuri ja juuri näkyvissä yhä jyrkempänä alas pilvisumun peittämiä rinteitä. Välillä näkymää avautui hetkeksi enemmän, välillä maailma sulkeutui aavemaisesti.

Lopulta märkä polku irtonaisine kivineen oli niin pysty, että väliä edellä ja perässä tulevaan piti mielellään aika paljon. Jos joku olisi liukastunut ja pudonnut, hän olisi vienyt mennessään ainakin ensimmäisen alapuolellaan kulkevan. Mutta eihän niin tapahdu. Samat ihmiset, jotka kotonaan törmäilevät kaappeihin ja oviin, skarppaavat kyllä rinteessä. Addrenaliini pitää siitä huolen.

Ensimmäiset auringon lämpimät säteet pariin tuntiin toivat mieleen mukavan toivon siitä, että vaellus alas äänetöntä rinnettä joskus päättyisi. Kun alatasanne tuli näkyviin, täytyy myöntää, että olin jo hetken epäillyt, kauanko polvet vielä pitävät miehen pystyssä. Kaikkea sitä epäileekin.

Alhaalla tunteet tulivat hetkeksi pintaan, piti hieman hihkua ja hyppiä. Mutta nuoripari otti asian tyynen väsyneesti. Ranskalaisten polun varressa kuvaama orkidea harmitti sitä paitsi. Miksen minä olut sitä huomannut? Loistava luontopolku oli mennyt jalansijoja etsiessä vähän harakoille.

Autossa vaihdoimme hiukan kuivempaa ylle. Turvonneet jalat kirkuivat riemusta ja tuskasta, kun savesta litisevät kiipeilyjalkineet irtoilivat väkivalloin. Oli kulunut neljä ja puoli tuntia siitä, kun olimme lähteneet tarpomaan vuorelle vievää polkua. Ihmettelimme ranskalaisia, joita oli yhä menossa ylös. Kun he tulisivat huipulta alas, oltaisiin jo vaarallisen lähellä auringonlaskua. Entä jos jotain sattuisi?

Derek ja Susan eivät olleet valinneet ruokapaikaksi 1700-luvun kahviplantaasia La Grivelièreä sen historian takia, vaan siksi että se oli myös sunnuntaisin auki. Kansallispuiston ytimessä jokilaaksoa seurailevan serpentiinitien yläpäässä kunnostettu plantaasi tarjosi silti hyvää hengen ravintoa.

Osaava opas kertoi kaiken kahvin ja banaanin viljelystä orjien voimalla hedelmällisen tulivuoren rinteessä. Hän esitteli mm. vaniljaköynnöksen käsittelyä kuten kuva kertoo. Mutta me olimme jo ajoittain muissa maailmoissa ja aivan muun kylvyn kuin kielikylvyn tarpeessa.

Mitä opimme tästä

Oli jo puhe siitä, että kiipeäminen ei riitä, vaan on tultava myös alas. Sitä oppii myös, että yhdessä vuorelle kiivenneiden ihmisten kesken syntyy luja side. Kävin juuri viikonlopun katamaraanipurjehduksella koulukavereiden kanssa. Pitkiä matkoja yhdessä purjehtineet puhuvat siteestä, joka veneessä syntyy luottamuksen ja yhteisten vastonkäymisten kautta. Mutta se vaatii jo paljon enemmän kuin matkustajana olemista. Yhden viikonlopun yhteinen seilaus tuntui vahvalta, mutta jo seuraavana päivänä itse kukin palaili omaan entiseen maailmaansa, johon venekaverit eivät kuulu. Mutta yksikin yhteinen päivä vuorella on niin vahva kokemus, että se pysyy. Saapa nähdä, tulevatko Derek ja Susan vielä Suomeen kuten uhkasivat.

Seuraavalla kerralla tietoa ja turinaa mm. asumattoman saaren asukkaista ja 24 tunnin kalasta.