Naisten maassa mies ei peri
Kuusikymmentä senttiä lunta? Maximilian silmistä kuvastuu puhdas kauhu, kun hän katselee Penan kamerasta otoksia talvisesta Suomesta. Maximilian on matkaopas ja ylpeä siitä, että on ngada. Hänelle sopii, että valta on naisilla. Ngadat ovat hallinneet Bajawan ylätasankoa ja Gudung Imeime-tulivuoren hedelmällisiä rinteitä ikiajoista.
Hollantilaiset siirtomaasotilaat tunkeutuivat tänne Floresin saaren sisäosiin vasta 1907. Siirtomaa-ajan jälkeenkin ja Indonesian valtiosta suuremmin piittaamatta ngadat ovat eläneet ja aikovat jatkossakin elää matriarkaalisessa yhteiskunnassaan. Vajaan sadantuhannen ngadan maailmassa mies ei voi periä. Klaani omistaa maan. Mies voi omistaa sen, minkä on omalla työllään ansainnut, ei muuta.
Kun Maximilian menee vaimonsa kotiin, hänellä ei ole siellä päätettäviin asioihin mitään sanomista. Mies vaietkoon. Puheoikeus hänellä on äitinsä talossa. Maxilla ja hänen veljillään on pieni perimysongelma. Heillä ei ole sisarta, joka perisi äidin omaisuuden. Jonkun veljistä on naitava ngada-yhteisön ulkopuolinen tyttö. Muuten suku esi-isineen kuolee naisperillisen puutteeseen.
Ngadat käyvät sunnuntaina kirkossa ja ovat hartaita katolisia, kuten 85-90 prosenttia Floresin asukkaista. Silti he eivät ole yhtään tinkineet esi-isien ja myös hyvien ja pahojen luonnon henkien läsnäolosta tässä elämässä. Lähetyssaarnaajien opit ovat heistä mielenkiintoista tietoa tulevasta elämästä. Ristiriitaa ei siis ole. Ei paljon.
Jokaisessa perinteisessä ngada-talossa on huone, jonne vie hyvin matala ovi. Se on esi-isien huone, jonka salaisuuksia ulkopuoliset eivät pääse katsomaan. Talon yksityiskohdat on suunniteltu tarkkaan siten, etteivät pahat henget pääse esi-isien sekaan.
Ngadoja on vajaa satatuhatta. Heidän kulttuurinsa on silminnähden elinvoimainen. Matriarkaalinen järjestelmä tuntuu toistaiseksi kestävän nykyajan paineet suuremmin nitisemättä. Suurin ongelma tuntuu olevan se, että perinteisillä elinkeinoilla on vaikea kustantaa lapsille yliopisto-opetusta.
Meidän ryhmämme kävi syömässä Maxin kotona ns. uudessa kylässä. Presidentti Suharto pakotti aikoinaan osan ngadoja siirtymään nykyaikaisiin taloihin. Sama mies oli asialla myös Keski-Timorissa, jossa nykyään näkee paljon perinteisiä heinäpesiä nykytalojen takana. Kun Suharto suistiin vallasta, väki muutti suojattomista ja kylmistä taloista saman tien takaisin heinäpesiin, joissa ei ole ikkunoita ja ovesta joutuu ryömimään, Selvästi heinäpesässä on ihmisen hyvä asua.
Täällä Bajawan kaupungissakin näkee, miten perinteet elävät. Tapa haudata omaiset omaan pihaan jatkuu. Tuossa naapurissa on hieno uusi hautakivi risteineen etupihalla. Vanha rouva juuri kyynel silmässä puunasi sitä puhtaaksi aamutuimaan. Ei tehnyt mieli kysellä eikä valokuvata.
Indonesia on toki maailman suurin muslimimaa, mutta on se paljon muutakin. Jaavan ja Acehin ulkopuolella islam ei ole itsestään selvä valtauskonto. Eikä islamkaan ole yhtenäisesti joka paikassa samaa, kuten ehkä kuvitellaan, Indonesialaiselta muslimiltakin henkiin uskominen sujuu täysin vaivatta.
Floresin vuoristojen ja metsien luonnollisten lokeroiden suojissa saaren heimot eivät enää elä täysin eristyksissä maailmasta. Ngadoilla ainakin näyttää olevan tulevaisuus bambu- mahonki- ja tiikkimetsiensä suojassa, missä he näköjään viljelevät kahvia, kaakaota, riisiä, maissia, kajottikurpitsaa, kookosta, vaniljaa, limettiä, minttua, basilikaa, soijapapua, mustapapua, sitruunaruohoa, viinipalmua ynnä muuta.
Omassa pikku seurueessamme alkaa olla pientä firinää merenkulun suuntaan. Olemme vuokranneet laivan, koska se on ainoa tapa päästä lähes asumattomalle Komodon saarelle. Liskojen saarella ei ole nettiä. Hääppöistä netin toiminta ei ole kyllä Floresillakaan, Tässä ei olla ihan rintamailla, nimittäin.
