Huh huh. Manila on ehkä viimeinen entisajan kaoottinen aasialaiskaupunki. Toistakymmentä miljoonaa ihmistä säntää paikasta toiseen etsiessään seuraavaa Filippiinien pesoa.. Useimmat heistä jakavat samalla taksikuskimme haaveen. Manilan saasteet ja rikollisuus ovat huono ympäristö lapsille, pitäisi muuttaa takaisin maalle. Ja silti he jäävät.

Haave käydä Filippiineillä on vanhaa perua, mutta maailmalla ohimennen tapaamani filippiiniläiset ovat sitä osaltaan vahvistaneet. Näillä erilaisilla ihmisillä on ollut lämmintä karismaa, ja jokainen on toivottanut tervetulleeksi Filippiineille. Ja uskallankin sanoa, että täällä tapaa sitä aitoa kaakkoisaasialaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, johon Thaimaassa törmäsi vielä 1990-luvulla ja joka on Thaimaasta alkanut massaturismin myötä hiukan kulua pois. Mutta oli Manila silti kulttuurishokki, joka oli rikkoa myönteiset odotukseni.

Ei pitäisi tulla Manilaan keskellä yötä. Mutta minkäs teet, kun Cebu Pacific Airlinesin kone Kota Kinabalusta Malesiasta oli tunteja myöhässä jo tullessaan. Loputtomalta tuntunut taksimatka puolenyön ruuhkassa keskustahotelliin antoi aavistuksen jättiläiskaupungin mittasuhteista. Vahva oli aistumus siitä, että oli tultu tuloerojen luvattuun maahan.

Kerjäläiset ja kadulla nukkuva street people olisivat mahdottomia korkean elintason Singaporessa, Malesiassa ja Bruneissa. Matkamme neljäs maa olisi selvästi aivan eri planeetalta kuin kolme edellistä, vaikka malaijipohjainen väestö ei ulkoisesti paljon eroa niiden katukuvasta. Historia on työntänyt tylysti Filippiinien 4000 saarta kovin kauas malaijikansojen muusta perheestä.

Keskustahotellissa huoneita jakamassa oli kikattava respakaksikko, jonka epäkorrekti käytös ja puujalkavitsin vääntö oli vahvasti ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä minulla on filippiiniläisestä kulttuurista. Huoneiden jakamisen vaatimaan alkeismatematiikkaan ammattitaito ei riittänyt, vaan show vain jatkui jatkumistaan. Katsoin piruuttani jälkeenpäin netin TripAdvisorista asiakaskokemuksia, ja aivan oikein, tämän kaksikon työvuorolla hotelliin saapuneiden tyrmistyneet kommentit erotti heti.

Kun neidit kertoivat, että huoneemme eivät ole edes samassa talossa vaan hissittömässä naapurirakennuksessa, he muistivat nauraa räkättäen kertoa että liikunta tekisi meille hyvää. Kiitos vain tiedosta. Ajatuksen rakentavuus ei istunut tilanteeseen, jossa rättiväsyneet matkalaiset ovat yösydännä katselleet kymmeniä minuutteja avaimia, jotka eivät vaan millään siirry tiskin yli asiakkaan käteen.

Huoneessa ei ollut ilmaisia vesipulloja kuten kaikissa edellisissä maissa oli ollut. Vettä oli siis lähdettävä ostamaan kadulta, minkä ei luulisi olevan iso asia keskellä suurkaupunkia. Eikä olisi ollutkaan, jos olisin kääntynyt ovelta vasemmalle ja poikkikadulle. Vesipullo olisi ollut kädessä parissa minuutissa. Mutta käännyin oikealle. Siihen aikaa sillä kadulla oli tarjolla jotain ihan muuta kuin pullovettä. Seksi on ihana asia. Mutta on vaikea lämmetä sitä tarjoaville nuorille naisille, hampaattomille ämmille ja pikkupojille, kun dehydraatio on pahasti päällä ja vesi on ainoa kiinnostava asia maailmassa.

En mainitse hotellin nimeä, koska olin seurueen ainoa jäsen, joka törmäsi julkiprostituutioon sen lähistöllä. Myös TripAdvisorin palautteesta huomasi, että kävelevä lihakauppa pyörii ympärillä lähinnä vain pikkutunneilla, ja useimmat asiakkaat eivät olleet siihen törmänneet.

Outo sattuma on, että hotellihuoneen televisiosta osui kohdalle vanha filippiiniläisleffa, jossa viattomat maalaistytöt tuodaan Manilaan ja pakotetaan prostituutioon kovaakaan väkivaltaa kaihtamatta, Pani miettimään asioita. Tämä ei ollut sitä filippiiniläistä elämää, jota olin tullut aistimaan, mutta todellisuutta se valitettavasti oli.

 Holy Cow-ryhmällä oli tasan yksi päivä aikaa tutustua Manilaan, joten aamun valjettua oli pantava töpinäksi. Espanjalaisten rakentamassa kaupungissa pitää olla rantabulevardi, ja kuuluisan Manilan lahden rannalla se on uhkea Roxas Boulevard.

Aikaisin aamulla onkimiestä tuntui riittävän kilometreittäin onneaan koettamaan, ja kalaa todistettavasti myös nousi lahdesta, joka ei siis voi olla yhtä likainen kuin miltä näytti.

En tiedä miten tämän sanoisi, mutta kyse on siis nyt ison maan ison kaupungin hieman isonpuoleisesta bulevardista, jonka rinnalla epäilen Shanghain Strandin olevan pelkkä nysä. Tästä saadaan kyllä varmaan riita aikaiseksi.

Netinkin aikana maailmanmatkaaja vetää silloin tällöin vesiperän. Kuuluisan kenkien ja sinisten leninkien keräilijän ja riistäjäpresidentin tohvelin alla pitäjän Imelda Marcosin kaamealle muistolle omistettu museo oli kiinni, Potentiaalisesti reissun kummallisin kuriositeetti jäi kokematta. Tällaiset asiat maailmanmatkaaja ottaa vastaan kuin mies.

Lähistöllä kylmiä vesipulloja kylmälaatikossaan kaupitellut rääsyläisukko koki menestyksen huumaa, kun suomalaisseurue iski hyeenan raivolla hänen koppaansa ja järjesti hidalgolle loppupäivän vapaata varastojen enempi tyhjennyttyä. Jo aamulla kuumuus tulee kuin kauhakuormaaja helvetistä ja pusertaa.

Korvaanhuutaja olisi ollut mukava mies, jos hän ei olisi huutanut vasempaa korvaani lukkoon opastaessaan hauskalla mutta ymmärrettävyydeltään ontuvalla filipinoaksentilla englantia, joka ei ollut koskaan kielioppia nähnytkään.

Korvaanhuutajan hevonen Best Friend sen sijaan piti turpansa kiinni ja veti kuin mies. Joka hän olikin, luulin pientä hevosta tammaksi, mutta sitkeänpikkuruinen Best Friend nakkasi hienon kaupan eteen järkyttävän kokoisen kusilammikon jäsenellä, jota tammoilla ei ole kuin onnensa hetkinä. Anteeksi kielikuva.

Manilan Intramuros on kaupunki kaupungin sisällä, kuten nimikin vihjaa. Muurien sisällä, intra muros. Espanjalaiset tai oikeastaan meksikolaiset siirtomaaherrat komensivat Filippiinien saaristoa muuriensa sisältä 1500-luvulta 1800-luvulle. Galleonit kuljettivat Filippiinien tuotteet Meksikon Acapulcoon, ja toivat Meksikon hopeaa Aasian markkinoille. Kun Meksiko itsenäistyi, Filippiinien kauppa piti hoitaa köyhtyneestä emämaasta Espanjasta järkyttävän pitkää laivareittiä Afrikan ja koko Etelä-Aasian ympäri.

1800-luvulla Filippiineillä kuten kaikkialla alkoi kansallinen herääminen . Jose Rizal oli kirjailija ja luontainen johtaja, jonka espanjalaiset menivät virheellisesti teloittamaan. Itsenäisyysliike sai marttyyrinsä, jonka veren nimeen jokainen filipino vannoo tänäkin päivänä. Filippiinit on Tyynen Meren Irlanti. Porukka on katolista, tulisen isänmaallista, historiastaan myönteisesti tietoisia ja ikävistä historian käänteistä hämmästyttävästi uutta virtaa ottavia ihmisiä. Siinähän se tuli. Koska pidän Irlannista, miten voisin olla pitämättä Filippiineistä. Nyt ymmärsin asian itsekin, Kannattaa pitää blogia.

Jose Rizalin vaiheet Korvaanhuutajan hiukan populaarina versiona tai rauhallisemmin olivat vahvasti läsnä Intramurosin kierroksella. Espanjalainen siirtomaa-arkkitehtuuri toi mieleen Santiago de Cuban vanhat rakennukset. Best Friend olisi myös pitänyt Kuuban verevistä tammoista. Sivumennen sanoen Rizalin perheen mustaksi lakatut tai petsatut rottinkihuonekalut olivat minusta coolisti tyylikkäät. Niillekin oli oma museo. Divaani oli houkutus.

Intramurosin suojamuuri ei ole ihan koskematon. Yhdestä kohtaa se on räjäytetty auki, ja tilalla on bambuaita. Luodinreikiä 13 ja 20 millimetrin konetuliaseista löytyy sieltä täältä kuten vaikka Gdanskin vanhassa kaupungissa. Manilan laukauksia on ammuttu! Varovasti sanovat, että 100 000 filippiiniläistä sai surmansa, kun amerikkalaiset valtasivat Manilan 1945 ja japanilaiset miehittäjät käyttivät asukkaita kilpinään. Tämä kauhea tapahtumasarja on hyvinkin verrattavissa vaikkapa Varsovan kansannousuun. En tiedä, mutta sanotaan että amerikkalaiset sotilaat eivät paljoa perustaneet filippiiniläisten siviilien hengestä. Olisivatko voineet, kun taisteltiin talo talolta, sitäpä en tiedä. Mutta sen tiedän, että eipä pörrää japanilaisia turisteja Filippiineillä.

Lounasemäntä on Suomessa turhan tuntematon instituutio. Rehevä laulajatar väijyi ravintolan terassilla lounasuhreja. Yamaha tarjosi automatisoidun säestyksen, kun tulkitsijatar iski hampaan P. McCartneyn tunnettuun Liverpoolin kauden sävelmään Yesterday.
 

Entäpä jos emäntä esiintyisi piilokameranomaisesti suomalaisessa työmaaruokalassa? Kauhua ja paniikkia ilmenisi varmasti, sillä malesialaisen ja filippiiniläisen musikaalisuuden yhteinen piirre on se, että sitä nyt vaan ei ole havaittavissa. Ukulelesäesteinen havaijilaistyyppinen jollottelu vielä menee, mutta länsipopin rytmiikka ei tahdo onnistua millään. Anteeksi että sanon, mutta tähän törmää täällä jatkuvasti. Yritykset ovat herttaisia, ei siinä mitään. Amerikkalaiset r&b-slovarit ovat nuorten keskuudessa hirmu suosittuja, ja sentimentaalista iskelmäähän täällä kyllä osataan tehdä. Mutta tälle tarkkailijalle on epäselvää, mikä rytmiikka on näillä kulmilla se luontainen.

Vanha suositus Filippiineille menijöille on, että kierräpä koko Manila ja lennä Cebuun, jossa on ulkosaariston toinen lentoliikennesolmu. Manila on meluisa kuin perkele eikä siellä kukaan oikeasti taida viihtyä, mutta toisaalta tiedän, että kirjoja on kirjoitettu kaikesta siitä, mitä yhdessä päivässä nimenomaan emme nähneet. Kannattaako mennä Manilaan? Valamiehistö miettii tuomiotaan. Kerron vielä erikseen kiinalaisesta hautausmaasta. Sanotaan vaikka, että jos olet ollut Jim Morrisonin ja Franz Kafkan haudalla, mikset kävisi palomies Roberto Tanin haudalla?

Hassanil Bolkiah on 29. Bolkiah-dynastian Brunein sulttaani. Sama suku hallitsi Brunein suojaisaa lahtea Borneon pohjoisrannikolla paljon ennen kuin Kolumbus opetteli purjehtimaan. Nykyisistä monarkeista vain keisari Akihito tulee vanhemmasta hallitsijasuvusta.

Jokaisella on varmaan epärealistisia mielikuvia pienestä mutta upporikkaasta Bruneista ja sen erikoista elämää elävästä sulttaanista. Oma harhani on se, että olen aina kuvitellut hänen pukeutuvan kuin arabi tai näyttävän edes vähän arabilta, kun kerran on sulttaani. Todellisuudessa Bolkiah-suku näyttää siltä mitä onkin, malaijeilta. Kukaan muukaan Bruneissa ei näytä arabilta, eivätkä kadut ole kultaa. Mutta Omarin komean moskeijan kupoli toki on.

Meidän ryhmämme oikaisi hieman lentämällä Kuchingista Bintuluun. Näin hypättiin yli kuusi tuntia jyskyttelyä bussilla pitkin Borneo Highwaytä, pippuriviljelmiä ja metsää halkovaa kaksikaistaista maantietä, joka halkoo Malesian Sarawakin osavaltiota. Oikaisusta huolimatta matka vei koko päivän. Bintulusta matkattiin ensin bussilla Miriin, ja siellä hypättiin Brunein rekisterissä olevan toiseen bussiin.

Helpommin Bruneihin pääsee lentämällä sinne suoraan jostain Kaakkois-Aasian lentokeskuksesta. Borneon pohjoisrannikkoa kulkeva reitti Sarawakista Brunein kautta Sabahiin eli entiseen Pohjois-Borneoon on edelleen vaativa, vaikka ei läheskään niin hankala kuin vielä 1900-luvulla. Bruneista Sabahiin ei ole tietä, vaan tämä etappi hoituu laivoilla ja pikaveneillä.

Brunei tunnetaan maana, josta ei saa ostaa alkoholia. Viedä saa omaan käyttöön hieman, jos ei ole muslimi. Sikaperäisiä tuotteita ei saa viedä ollenkaan.

Näistä rajoituksista sitä kehittelee polisiivaltion kaltaisia mielikuvia tiukkapipoisista viranomaisista tonkimassa matkustajien tavaroita. Höpö höpö! Matkailijat ovat Bruneihin tervetulleita, ja se tehtiin heti raja-asemalla selväksi. Passeja tarkistaneet naisvirkailijat innostuivat opettelemaan suomea, olkaa hyvä ja kiitos. Tavaroita ei katsottu, Hymyilevät naiset toivottivat mukavia päiviä harmonisessa Bruneissa ja teroittivat, että alkoholi ei tue harmoniaa.

Yllättäen seurueemme pääosa onnistui myös ostamaan ja nauttimaan alkoholia Bruneissa. Erittäin vaivutunut tarjoilija kertoi kysyttäessä, että tällainen paikka saattaisi hotellistamme löytyä. Klubihuoneen ovessa ei lukenut mitään, mutta sisällä oli paljon ei-muslimeja kiinalaisia tupakkia polttelemassa ja miestä väkevämpää nautiskelemassa. Savukkeet kuuluvat tuotteisiin, joita ei voi Bruneihin tuoda.

Brunei on ehkä lähinnä senkaltainen pikkuporvarillinen paratiisi kuin Ruotsi ennen Palmen murhaa. Komeista moskeijoista huolimatta uskonnollisuus ei ole mitenkään hallitseva mielikuva, vaikka hallitsijasuvun hurskautta ei ole syytä epäillä. Komeita ovat mammonan ostoskeskuksetkin, ja autot kiiltävät kilpaa moskeijoiden tapulien kanssa. Maassa tuntuu todella vallitsevan tietty harmonia ja halu pitää pahan maailman huonoimmat piirteet poissa. Rosoa ja kapinailmettä ei ole havaittavissa. Ennakolta oletin Brunein poliisivaltioksi tavalla tai toisella. Se ajatus on nyt kuopattu.

Tiettyä vastakohtaisuutta tuo Brunein pääkaupungin Bandar Sera Begawanin vesikaupunki. Osa kaupunkilaisista on aina rakentanut talonsa paalujen varaan veden yläpuolelle. Tapahan on Kaakkois-Aasiassa varsin yleinen. Sulttaani on tarjonnut näille 30 000 bruneilaiselle valtion maksamaa muuttoa kerrostaloihin, mutta tarjous ei kelpaa.

Vesikaupungissa meillä oli tilaisuus tutustua yhteen kotiin ja sen asukkaisiin, Noin reilun sadan neliön asuntoon ei todellakaan pääse ilman venettä. Asunnon jakoi kolme ruokakuntaa, tusinan verran ihmisiä samaa sukua. Löytyi omia soppia ja yhteisiä oleskelutiloja. Nuori rouva, jolla oli huoneessaan melkoinen kirjasto ja oma tv, osoittautui vesikaupungin oman koulun opettajaksi. Hän ei siis käy maissa kovin usein, kun työmatkatkin tehdään veneellä.

Bruneissa öljy ja varsinkin hyvin nesteytyvä maakaasu ovat vaurauden perustana. Tästä syystä Brunei on pystynyt suojelemaan alkuperäisiä sademetsiään tavallista paremmin. Arkoja nenäapinoita näimme, kaukaa tosin, noin vartin venematkan päässä Brunein liikekeskustasta.

Saniaisten ja muun aluskasvillisuuden alle, sammalen sekaan maahan on jokin korkeampi käsi sirotellut värikkäitä snapsilaseja. Punaisia, keltaisia, vihreitä. Olemme tulleet hyönteisiä syövän kannukasvin nepenthes ampullarian valtakuntaan Borneossa.

Nenäapinoita oikeastaan ryhmämme toivoi Bakon kansallispuistossa näkevänsä, tuuria ei ollut. Mutta ampullaria-kasvien paljous on ehkä hienompikin luontokokemus kuin lauma kaukana kiikkuvia arkoja apinoita. Emme ole kukkakaupassa vaan höyryävässä sademetsässä Malesian toisessa Borneon saarella sijaitsevassa osavaltiossa, Sarawakissa. 

Halpalentoyhtiö AirAsia heitti Peter Ruotsalon vetämän seikkailijaryhmämme edullisella kotimaanlennolla Johor Bahrusta Kuchingiin. Kone pyyhälsi 700 km Etelä-Kiinan meren yllä. Sarawak ja toinen Borneossa oleva osavaltio Sabah ovat kaukana Aasian mantereesta ja pitävät etäisyyttä yllä omilla maahantulomuodollisuuksilla, jota koskevat myös mannermalesialaisia. Ja samat rituaalit Sarawakin ja Sabahin välillä. Malesian leimoja kertyy passiin yhteensä kahdeksan tällä matkalla.

Kannukasveista vielä, ne ovat lihansyöjäkasveja Aasian sademetsistä, joita saa usein Suomessa kukkakaupoista. Harrastajat kutsuvat suurta nepenthes-sukua neppareiksi. Ampullaria-laji poikkeaa riippuvilla kannuilla lentäviä ötököitä' houkuttelevista sukulaisistaan, se on sopeutunut elämään maassa. Itse köynnösmäistä kasvia ei juuri näe, näkyvissä ovat snapsilasin kokoiset värikkäät kannut. Kun silmä oppi poimimaan ne esille, hyvät kasvupaikat olivat ruoansulatusentsyymejä sisältäviä drinkkejä täynnä.

Bakoon pääsee paikallisbussilla, kunhan ensin on järjestänyt itsensä Kuchingiin (kaupungin nimi tarkoittaa kissaa bahasa malesian kielellä). Puolen tunnin bussimatkan jälkeen matka jatkuu pikaveneillä. Suomalaisen matkabudjettia nämä paikallisvälineet eivät syö, matkustaminen on meikäläisittäin ajatellen hyvin edullista. Bakoon mentäisiin pakoon, massaturistien tieltä, paitsi että Borneolla ei näe oikeastaan mitään muuta turistityyppiä kuin luontoretkeilijöitä. 

Luontoretkeilijöitä Bakoon tulee aika paljon, sillä pienellä alueella on todella paljon ekolokeroita. Kaikki katoavat saarta halkoville lukuisille selvästi merkityille luontopoluille, joita riittää ainakin viikoksi. Ryhmä haaveili aluksi 10 km kierroksesta, mutta tyytyi realiteettien edessä 6 km lyhyempään renkaaseen. Eivät olleet laittaneet kilometrejään pohjalaiseen tapaan vaakasuoraan. Jyrkillä nousuilla ja laskuilla katsottiin, kuka on kuka. Hiki roiskui ja jäsenet natisivat. Ajattelin, että en ikinä enää halua nähdä puunjuurakoiden muodostamia luonnon portaita saati kiipeillä niillä kilometritolkulla. No. Seuraavana päivänä mentiin taas.

Tulihan niitä apinahavaintojakin. Tullessa venettä tervehti perheryhmä pitkähäntämakakeja, jotka olivat tottuneet ihmiseen. Yksi paukutti hyppien huvikseen peltikattoa, muut chillailivat. Poislähtiessä polun tuntumassa oli töyhtölangureja, pariskunta puiden lehtiä popsimassa.  

Harjannetta peittävä metsä oli taajaa mutta nuorta. Kaikki kasvillisuus paloi rinteiltä helmikuussa 1942. Harjua hallitsevan Oopiumikukkulan huipulla seisoi yhä komea siirtomaatyylinen rakennus. Ihmeen kaupalla se vain vaurioitui taistelussa, jonka maailma unohti. Mutta minä näköjään en.

Mikä minut toi syrjäisen Pasir Panjangin harjun juurelle läntisessä Singaporessa? Fyysisesti bussi 143, jolle ystävällinen turvamies minut neuvoi Harbourfrontin maanalaisen asemalla. Mutta oikeasti sattuma, kun Singaporen nähtävyyksiä etukäteen tutkiessa törmäsin yhteen maailman sotamuseoiden pienimmistä, tai niin ainakin ymmärsin. Ja sotahistorian tuntemattomimpaan eeppiseen last standiin, tai niin sallin itseni kuvitella. Ilokseni olin lopulta väärässä.

Bukit Chandulla eli Oopiumikukkulalla piti käydä vain merkityksetön pikku kärhämä, brittiarmeijan viimeinen viivyttävä ele voitonnälkäisen Japanin keisarillisen armeijan Krysanteemidivisioonan edetessä Singaporeen. Brittiupseerien mielessä taistelu oli hävitty jo etukäteen.

Taistelu todella hävittiin ja taistelijat uhrattiin häikäilemättä. Mutta se hävittiin tavalla, jolla tuli olemaan kestävää merkitystä tulevien Malesian ja Singaporen valtioiden asukkaiden itsetunnolle ja itsenäisyyshalulle. Siksi kiipesin päiväntasaajan paahtavassa auringossa ylös jyrkälle harjulle kiemurtavaa pikkutietä.  

Sana taustasta. Brittiläisen Imperiumin Malakan siirtomaan paikalliset hallitsijat kärttivät vuosikymmeniä, että maassa olevien vieraiden joukkojen sijasta Britannian pitäisi kouluttaa paikallisia malaijeja armeijaansa. Britit eivät uskoneet, että malaijeilla olisi ensimmäisiäkään edellytyksiä oppia edes sotilaskuria.

1930-luvulla perustettiin vähän kuin säälistä ja ihan kokeeksi ensin komppania, jota laajennettiin kyllä aika pian rykmentin vahvuiseksi. 1. Malaijirykmentin miehet voitiin valita tarkkaan halukkaista, sillä se oli ammattiyksikkö ja palkka oli parhaita, mitä malaiji niissä oloissa saattoi toivoa. Yksikön miehistä löytyi mm. erinomaisia tarkka-ampujia.

Brittien omahyväiset käsitykset itäaasialaisten sotilastaidoista kostautuivat, kun Japani eteni tammikuussa 1942 hyvän etukäteissuunnittelun ansiosta vauhdilla läpi Malakan niemimaan. Singaporen strateginen satama odotti pääpalkintona. Japanilaisille sotilaille Singaporen valtaus oli välttämättömyys, sillä huolto oli katkeamassa ja valloittajilla alkoi olla suorastaan nälkä.

On vaikea välttää vaikutelmaa, että Malakan niemelle ei lähetetty aivan brittiläisen upseeriston terävintä päätä puolustusta suunnittelemaan. Britit olivat varmoja, että japanilaiset hyökkäävät maasillan kautta eikä Singaporen salmen yli. Japanilaiset tietysti tekivät molemmat ja yllättivät gin- ja tonicherrat taas.

Panssarit ja tykitkin mukanaan salmen yli tuoneet japanilaiset lähestyivät vauhdilla Alexandran varikko- ja polttoainevarastoaluetta. Sen valtaus olisi shakki ja matti. Välissä oli enää vain kapea Singaporen etelärantaa reunustava harjualue, joka sattui olemaan puolustukselle ihanteellista maastoa. Jos vain olisi ollut kykyä ja harkintaa.

Harjulla juuri käyneenä en pysty käsittämään, miten britit kykenivät fyysisesti olemaan niin totaalisen törppöjä, etteivät ymmärtäneet perustaa sinne kunnon puolustusta. Malaijiyksiköt heitettiin harjulle ja ammusten annettiin loppua, vaikka täpötäydet ammusvarastot olivat selän takana kilometrin tai parin päässä. Australialainen tykkipatteri olisi kyennyt tukemaan harjun puolustajia, mutta määrättiin säästämään ammukset. Ne jäivät sitten japanilaisten sotasaaliiksi. 

Maailmassa on vähän paikkoja, joissa komppania määrätietoisia miehiä pystyisi pidättelemään kokonaista divisioonaa. Vaikka Bukit Chandun rinteet ovat nyt metsittyneet, kymmenien metrien jyrkkä rinne kertoo, että tässä olisi sellainen paikka.

Ystävällinen huivipäinen malaijirouva rahasti 1. Malaijirykmentin komentopaikkana toimineen talon porstuassa noin euron pääsymaksun. Rouva tuli mukaan sisälle ja paimensi muut museossa olijat - heitä oli enemmän kuin odotin - yläkertaan katsomaan elokuvaa. Sepä olikin rykmentin eloonjääneiden kertomuksia hyödyntävä multimediaesitys, joka herätti tehokkaasti mieliin vuoden 1942 alun tilanteet ja tunteet. Veikkaan, että juttua ei näytetä japanilaisille turisteille, mutta he ovat tunnetusti itsekin taitavia välttämään tällaisia paikkoja.

Jäin esityksen jälkeen seuraamaan Memories of Bukit Chandu-museossa nuoren kiinalaisnaisen ja hänen malaijimiehensä keskustelua oppaan kanssa kiinalaisten joukkomurhista, joita Japanin salainen poliisi Kempeitai toteutti vallatussa Singaporessa. Tai Syonan-Tossa, kuten miehittäjät saarikaupungin ristivät.

Mutta ennen kuin etnisiin puhdistuksiin päästäisiin, japanilaisten oli edettävä tuon yhden ainoan harjun yli. Japanilaiset pudottivat lentolehtisiä, joissa malaijisotilaita käskettiin antautumaan pahemman välttämiseksi. He olivat siis yhtä ennakkoluuloisia kuin britit, ja pitivät malaijeja heittopusseina. 13 000 miehen Krysanteemidivisioonalla oli varovasti sanoen musertava ylivoima,

Japanilaisten päähyökkäys rinteellä suuntautui juuri Bukit Chanduun, jota puolusti yksi ainoa vajaalukuinen komppania. Komento oli siirtynyt brittikapteenin kaaduttua haavoittuneelle aliluutnantti Adnan bin Saidille. Hänen johdollaan jäljellä olevat miehet päättivät, että he eivät peräänny eivätkä antaudu - ts. he tekisivät last standin. Mikä sai heidät niin tekemään, sitä ei kai kukaan osaa oikein selittää. Britannia ei heistä ainakaan välittänyt. Jos he halusivat todistaa jotain, he kyllä tekivät sen, mutta kalliisti.

Kolmen päivän taistelun aikana huolto katkesi täysin. Ammusten loputtua taistelua jatkettiin pistimin, joita japanilaisetkin lähitaistelussa käyttivät. 

Japanilaisten murtauduttua läpi aliluutnantti Adnanin ruumis ripustettiin ylösalaisin puuhun. Toisten mukaan hän oli jo kaatunut, toisten mukaan vaikeasti haavoittunut mutta yhä hengissä.

Seuraavana päivänä kenraali Percival luovutti Singaporen Japanin keisarikunnalle. Asukkaille alkoi kolmen ja puolen vuoden helvetti. 

Aliluutnantti Adnan on nykyään pienimuotoinen kansallissankari sekä Malesiassa että Singaporessa. Elokuviakin on tehty. Sotasankareita näillä mailla ei ole paljoa, mutta taistelussa itsenäisyydestä sellaisista on aina ollut apua. Yleensä hilpeät koululaiset univormuissaan hiljenivät Bukit Chandun museossa.

1. Malaijirykmentti on edelleen olemassa, nyt Malesian kuninkaallisen armeijan valioyksikkönä nimeltä Kuninkaallinen Malaijirykmentti.  

Britit ja japanilaiset ovat tervetulleita Singaporen tasavaltaan - turisteina.