Montserrat elää tulivuoren ehdoilla

Kaikki ovat katsomassa. Sir George Martinin talon nurmikolla on puuton kulma, josta on esteetön suora näköala tulivuorelle. Sen huippu hehkuu kauttaaltaan tulipunaisena. Olveston Housen henkilökunta perheineen ja asiakkaat katsovat näkyä yhtä lailla suut auki. Ällistyksen huudahdukset ja voihkaukset vievät tilaa vuoren jyrinältä, joka kuulostaa kaukaiselta ukkoselta..

Tiuhaan, useita kertoja minuutissa, Soufriere Hills posauttaa kraatterinsa lähistöltä räjähdyksen kaltaisen punahehkuisen kaasupilven. Ilmaa raskaammat kaasut vuori purskauttaa rinnettään alas liekehtivinä pyroklastisina purkauksina. Lumivyöryltä näyttävät raskaat myrkkypilvet voivat olla 1000-asteisia ja etenevät ääntä nopeammin.

Muutama päivä sitten vuori ampui kaasuvyöryn 3,5 km päässä olevaan laaksoon. Tämä laukaisi Montserrat Volcano Observatoryn neljännen eli toiseksi ylimmän asteen varoituksen. Pahoin murjotun saaren jäljellä olevat elinkelpoiset osat on jaettu turvallisuusvyöhykkeisiin. Neloshälytys tarkoitti sitä, että C-alueiden asukkaiden on lähdettävä turvaan yöksi. Majapaikkani Olvestonin henkilökunta kuuluu näihin yöevakkoihin ja työpaikka on heille nyt myös yöpaikka.

Carol Osbornelle ja Margaret Wilsonille evakkona oleminen on tuttua. Heillä oli aikaisemmin hotelli ja ravintola lähempänä tulivuorta, mutta ne jouduttiin yhä useammin evakuoimaa. Nyt ne ovat kielletyn alueen puolella. Amerikkalaisen Carolin ja brittiläisen Margaretin avuksi tuli Montserratin saaren suuri hyväntekijä sir George Martin.

Tämä the Beatlesin levyjen tuottajana maineensa ja omaisuutensa luonut vanhaherra luovutti Montserratin kartanonsa pulaan joutuneiden leidien käyttöön ilman vuokraa. Olveston House on toiminut vajaan vuoden ravintolana ja kuuden huoneen pikku hotellina. Alkumenestys näyttää jatkuvan, illallisvieraita on upea siirtomaatyyliin taloa kiertävä veranta usein täynnä.

Tulivuori saa leiskuttaa mitä leiskuttaa, tällä hetkellä Carol ja Margaret miettivät enemmän sitä, mitä sir George sanoo, kun tulee kahden viikon vuotuiselle syntymäpäivälomalleen Montserratiin. Tällä kertaa hän kun on vieraana omassa talossaan. Hyväksyykö hän ystäviensä tekemät pikku muutokset?

Itse tajuan vasta ensimmäisen Beatle-fanin käytyä räpsyttelemässä kameransa kanssa puutarhassa, miten musiikkihistoriallisessa talossa asustan. Margaret kyllä esitteli ylpeänä Linda McCartneyn kuvien signeeratut alkuperäisvedokset vuodelta 1982, joilla talon pääkäytävä on somistettu. Kestää silti pari päivää sisäistää se, että tässä talossa he kaikki pyörivät ja monet yöpyivätkin 80-luvun onnellisina alkuvuosina. Paul McCartney, Mick Jagger, Eric Clapton, sir Elton John, Dire Straits, Sting ja the Police. Kaikki tulivat brittiläiselle Montserratin saarelle levyttämään, rentoutumaan ja nauttimaan ilmapiiristä.

Useimmat tulivat vartiokaartinsa ympäröiminä ja ällistyivät, kun heille etukäteen kerrottu osoittautui todeksi. Jaggerit ja Stingit saattoivat kävellä saaren kylänraittia kaikessa rauhassa. Vastaantulijat moikkasivat heitä samalla tavalla kuin täällä moikataan kaikkia.
Tervehdyssana on kysyvä alright, johon vastataan ok ja perään vastakysymys alright. Hello täällä sanoo korkeintaan Lionel Richie. Amerikkalaisista Stevie Wonder levytti täällä Ebony and Ivory-duettonsa Paul McCartneyn kanssa, ja hän sai montserratilaisiin hiukan vipinääkin.

Ikävä kyllä George Martinin Montserratiin rakentamalle Air-studiolle kävi yhtä mälsästi kuin koko saarelle. Ensin tuli hurrikaani Hugo ja pisti palasiksi 95 prosenttia saaren rakennuksista. Air-studion katto kuului saarelta tuulen suuntaan poistuneisiin rakennustarvike-eriin. Sen jälkeen tulivuori teki rakennuksen käytön mahdottomaksi ja hautaa nyt raunioita hitaasti tuhkaan.

Montserratin painajainen uinuneen tulivuorensa kanssa alkoi vuonna 1995. Soufriere Hills heräsi eloon ja alkoi hukuttaa synnyttämäänsä saarta tasaisen tappavaan tahtiin mutaan, tuhkaan ja laavaan. Saaren yli 12 000 asukkaan näkymät alkoivat tuhkasateessa näyttää heikoilta. Pyörremyrskyn jälkeen tehdyt jälleenrakennusinvestoinit menivät suurelta osin hukkaan. Useimmat liittyivät suuren exodukseen Britanniaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja muille Karibian saarille. Synkimpänä vuonna 1997, kun autio pääkaupunki Plymouth tuhoutui täysin, asukasluku tavoitti pohjalukeman 2700. Suuremmalle joukolle saari ei tarjonnut elinmahdollisuuksia, sillä kaksi kolmasosaa saaresta oli täysin tuhoutunut tai evakuoitu liian vaarallisena oleskella.

Mutta montserratilaiset ovat sinnikkäitä kuin siirtokarjalaiset, ja kamppailevat vuortaan vastaan talvisodan hengessä. Asukasluku on jo reilusti yli 5000. Saaren hallinto pyrkii järjestämään työpaikan jokaiselle paluumuuttajalle. Joulukuun alussa 2009 avattiin uudestaan lauttayhteys naapurisaarelle Antiguaan. Pitkään saaren ainoa säännöllinen yhteys ulkomaailmaan oli päivittäinen 20-paikkaisen De Havilland Twin Otter-yhteyskoneen lento. Hieno kone Twin Otter on, potkurit ja kaikki, mutta tavaratilaa siinä on niukasti kokonaisen trooppisen saaren tarpeisiin. Kone tukeutuu saaren uuteen kiitorataan, sillä tulivuori tuhosi täysin vanhan lentokentän. Ehkä sitä ei olisi kannattanut rakentaa tulivuoren viereen, jälkiviisaat toteavat.

Keskustelen uuden kentän matkamuistomyymälää pitävän rouvan kanssa Antiguan konetta odottaessa. Hän on paluumuuttaja, Britanniassa viisi vuotta työskennellyt. Rouva myy minulle taivaansinisen pikeepaidan, jonka rintapielessä on melko huomaamaton Montserratin kartta. Haitissa tehty vaatekappale on niin järkevä tuote tavanomaisemman krääsän keskellä, että kuuntelen rouvaa mielelläni pidempään. Kuten aina olen ainoa asiakas.

Myyjärouva väittää, että montserratilaiset eivät ole mitenkään erityisen urheita, kuten hänelle ehdotan. He vain rakastavat saartaan ja sen elämäntyyliä. Hänkin oli tullut vain lomalle, mutta nähtyään taas metsäisillä kukkuloilla kiemurtelevat pikkutiet, pastelliväreillä maalatut talot, ravinteikkaat rinteiden maatilkut ja rennosti raiteilla oleilevat ihmiset rouva oli saman tien marssinut entiseen työpaikkaansa Montserratin tullissa. Tullivirkailijaa ei tarvittu, mutta rouvaa ei päästetty pois, ennen kuin muu työpaikka oli varmistettu.

Ja katsokaa ympärillenne, rouva kehottaa. Rahaa ei ole kellään paljon, mutta kaikilla on katto pään päällä ja auto – jyrkän maaston takia välttämättömyys – sekä ruokaa pöydässä. Elämän laatu Montserratissa on erinomainen. Ei tarvitse lukita ovia eikä vilkuilla taakseen. Ja vesi on maailman puhtaimpia. Luonto on upea ja samoilureitit hyvät.

Mikäpä siinä. Jos on tällaiseen paratiisiin tottunut, elämä räntäsateessa totisten torvensoittajien keskellä tuskin houkuttelee. Mutta paratiisista suuri osa on ollut pian 15 vuotta helvettiä. En voi olla ajattelematta eilistä auringonlaskua Belham-joen entisessä ihanassa uomassa, jonka nyt täyttää muta ja tuhka.

Kun etsin kuvakulmaa kuolleista puista ja raivoisasti savuavasta tulivuoresta taustalla, paikalle kiitää punainen neliveto. Kuljettaja, sievä rouva, kapuaa ulos ja haluaa tietää, ymmärränkö olevani evakuointialueella. Ymmärrän kyllä ja lähden pois ennen auringonlaskua, kunhan saan napattua hyvän kuvan. Saan ystävälliset neuvot hyvästä kuvakulmasta. Evakot jatkavat joen takana nousevalle mäelle ja tarjoavat palatessaan vielä kyytiä. Ehkä en näyttänyt ryöstelijältä, ehkä täällä vain ollaan ystävällisiä kaikille. Mutta vuori työntää väsymättä tuhkapyörteitään alas rinnettä…