Kannibaaleja, karibeja ja kalinagoja

Illastin juuri kiinalaisessa. Good Taste-ravintola sijaitsee ihan tässä St. John´sin keskustassa, Antigua & Barbudan pääkaupungissa. Ystäväni Steve kokkasi minulle mitä mainioimmat kreolisapuskat Dominican sademetsässä, mutta nyt teki vaihteeksi mieli jo jotain muuta.

Ravintolaa pitävä kiinalaisperhe katseli kolmen sukupolven voimalla kiinalaiselta dvd:ltä perhedraamaa, joka ulottui japanilaismiehityksestä kansantasavallan alkuvuosiin. Olin luonnollisesti ravintolan ainoa asiakas, tähän on Karibian merellä jo tottunut. Väkisinkin tuli ihmeteltyä ja ihailtuakin ulkokiinalaisuuden voimaa. Kiinalainen ravintola trooppisella saarella on se klassinen oikea kiinalainen ravintola melkein viimeistä piirtoa myöten. Sivumennen Havannan Chinatown on ihan erilainen. Jos maailman ehkä ainoa afrokiinalainen yhteisö kiinnostaa, siellä kannattaa käydä, mutta ruoka ei enää ole kiinalaista, eikä kovin hyvää.

Tämä ulkokiinalaisperhe ei ollut ainoa Aasiasta Amerikkaan päätynyt porukka, jonka tänään näin. Steve ajoi minut tänään puumajastani sademetsän keskellä Dominican kansainväliselle lentokentälle, josta pieni Dash-kone nakkasi minut Antiguaan. Matkareitti toi halki saaren itärannikon Carib Territoryn, kalinago-intiaanien itsehallintoalueen. Heidän esi-isänsä tulivat Amerikkaan kävellen Beringin salmen yli kauan sitten.

Kennedy-niminen kaveri halusi pienissä aamupäivärommeissa kätellä minua moneen kertaan Salybian kylässä, joka on karibi-kalinagojen hallintokeskus. Mikäs siinä. En usko tuntevani ketään muuta, joka olisi kätellyt kalinagoa. Se auttoi uskomaan todeksi, että samalla tutusti jylhällä ja vehreällä Dominican saarella, jonka asukkaita oli jo tottunut pitämään afrikkalais-länsi-intialaisina kuten virallinen termi täällä kuuluu, todellakin on alue, jonka asukkaiden ulkonäkö on ihan toisesta maailmasta. Ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, oliko Kennedy intiaani vai ei. Jos tällaista sanaa nyt selvyyden vuoksi käytetään.

Kalinagoja ei juuri mainita maailman alkuperäiskansoista puhuttaessa. Se on outoa, sillä Karibian meri on saanut heistä nimensä, ja siitä on peräisin myös yleisesti ihmissyöjistä käytetty sana. Kalinagot käyttivät jo ennen Kolumbuksen tuloa erittäin merikelpoisia yhdestä puusta koverrettuja aluksia, joiden nimi on heidän kielellään canue. Tästä tulee sana kanootti.

Kalinagot ovat ainoa tiedossani oleva alkuperäiskansa, joka pystyi jotenkin pitämään sotilaallisesti puoliaan valkoista miestä vastaan jopa satojen vuosien ajan. Heidän raivoisassa vastarinnassaan 1600- ja 1700-luvuilla olisi aineksia moneen Hollywood-spektaakkeliin. Lopputulos oli ehkä ennalta selvä, mutta kalinagot voittivat monia taisteluita. Mel Gibson, jos luet tämän, kiinnostut varmasti tästä vaietusta historiasta.

Nykypäivän kalinagot elävät kahdeksassa kylässä omalla itsehallintoalueellaan Dominican liittovaltiossa. Muuta liittoa ei maassa olekaan kuin kalinagojen ja muiden asukkaiden jo perinteinen yhteisymmärrys. Britit myönsivät kaukaa viisaasti karibi-intiaaneille, kuten silloin sanottiin, itsehallinnon jo runsas sata vuotta sitten. Kalinagojen kulttuuri on nyt arvossaan, kun Dominica korostaa sillä ainutlaatuisuuttaan Karibian valtioiden joukossa. Ja miksei korostaisi.
Muilta saarilta karibit on tapettu tai eräissä tapauksissa pakkosiirretty Dominicalle.

Kahdeksan kylää ja kolmisen tuhatta ihmistä on kaikki, mitä on jäljellä vahvasta soturi- ja merenkulkukulttuurista, joka hallitsi itäistä Karibian merta pari sataa vuotta ennen Kolumbuksen tuloa ja itse asiassa toistasataa vuotta sen jälkeenkin. Espanjalaiset olivat nimittäin erittäin haluttomia ottamaan turpiinsa näiltä sotureilta, joiden aggressiivisuus oli heille aivan uutta. He eivät edes yrittäneet asuttaa kannibaaleiksi kutsumiensa intiaanien hallussa olevia saaria.

Tuskin mikään kauhistutti renessanssiajan eurooppalaista niin paljon, kuin ajatus eksoottisista villi-ihmisistä mässäilemässä vastateurastettujen valkoihoisten kristittyjen lihalla ja verellä. Näillä kuvitelmilla herkuttelu oli tuon ajan päänsisäistä kauhuleffaa. Kysyntää oli, ja tarinoita syntyi.

Kun espanjalaiset onnistuivat käymään kannibaalien, kuten he olivat alkaneet kalinagoja nimittää, kylissä kauppaa hieromassa, he näkivät kauhukseen suurissa soturitaloissa pääkalloja ja selviä ihmisen luita. Mutkaton johtopäätös oli, että luiden alkuperäiset omistajat oli popsittu pois. Espanjalaisille oli täysin vieras ajatus, että esi-isien luita säilytettäisiin asumuksissa kulttisyistä. Katolisissa kirkoissa kyllä säilytetään pyhäinjäännöksiä, mieleen tulee sir Oliver Plunkettin erinomainen mestattu pää Droghedan katedraalissa Irlannin tasavallassa. Siellä se on somasti esillä vuosisadasta toiseen, ja mummot sytyttävät kynttilöitä irtopään edessä.

Väärinkäsitys kalinago-kannibaaleista ihmissyöjinä levisi myös muiden eurooppalaisten kansojen keskuuteen. Kalinagot olivat itse tulleet Karibian saarille valloittajina Etelä-Amerikasta, joten heille oli ihan selvä asia, mitä valkoihoiset tulokkaat aikoivat. Ihmissyöjän maine oli heille mainio psykologinen ase. Koko 1500-luvun ajan eurooppalaiset karttoivat pieniä Antilleja.
1600- ja 1700-luvuilla kalinagot pysyivät mukana yhtälössä, kun eurooppalaiset nahistelivat keskenään näiden saarten omistuksesta. Puhutaan, että St. Vincentin saarella vastarinta olisi jatkunut ihan 1700-luvun loppuun.

Alkuperäiskansan ase valkoisten teknologiaa vastaan oli maaston onnistunut käyttö. Saaret olivat tiheän metsän peitossa. Maasto oli eurooppalaisille vierasta ja erittäin vaikeakulkuista esim. musketteja kantaville sotilaille. Kalinagot kävivät väijytyssotaa. Mutta oli eurooppalaisillakin salaiset aseensa, viina ja lasihelmet. Yhä tänäkin päivänä sattuu, että tanakat lärvit tempaissut kalinagomies jää auton alle sammuttuaan keskelle tietä.

Sokeri teki lopun kalinagojen haaveesta pitää saaristonsa. 1600-luvulla Euroopan makeannälkä kasvoi, ja Karibian saarille alettiin raivata sokeriplantaaseja. Mm. Marie-Galanten saaren raivaaminen intiaaneista oli Ranskalle suuri sotilasoperaatio 1650-luvulla. Maailmanmarkkinat sanelivat alkuperäiskansalle ankarat ehdot. Ainoastaan Dominican kalinagoja ei hävitetty, koska suurin osa saarta on pystyssä, ja sokeria voidaan viljellä vain vaakasuorassa maastossa.

Mutta kyllä muillakin saarilla näkee vielä merkkejä kalinagoista. Kansanbussissa Guadaloupen suureen kaupunkiin Pointe-a-Pitreen huomasin edessäni istuvan nuoren naisen, jonka hiukset olivat kiiltävät ja piikkisuorat. Oho, monenlaisia kampauksia täällä näkee, mutta millä afrikkalaistukka on tikuiksi suoristettu, mietin. Ja samassa mieleeni palasi antigualaisen Marie Elena Johnin huikea esikoisromaani Unburnable. John antaa ymmärtää, että tietyt kalinagon piirteet ovat vahvasti periytyviä: piikkihiukset, poskipäät ja silmät. Vaikka ulkonäkö muuten olisi täysin afrokaribialainen, nämä piirteet säilyvät yli sukupolvien. Ja toden totta, kun edessäni istuva nainen katsoi sivulleen, näin hänen korkeat poskipäänsä ja viirumaiset vinot silmänsä.

Marie Elena Johnin romaania uskallan muuten suositella kaikille, joita kiinnostaa sukeltaa afrokaribialaisten naisten historiaan ja tunteiden, uskomusten ja ajatusten maailmaan. Täällä Antiguassa sitä ovat kirjakaupat tietysti pullollaan, omani hankin jo ennen matkaa Amazonista.

Miten kalinagot nyt voivat? Silmämääräisesti he pärjäävät taloudellisesti siinä kuin muutkin dominicalaiset. Pikku maatilat ja talot ovat samanlaisia, yleensä nätissä maalissa ja siistejä. Ei ole kauan siitä kun nämä kylät olivat tosi köyhiä. Itsehallinto on menestynyt. Dominica on kolmatta maailmaa, raha on tiukalla. Luomuviljely kiinnostaisi, mutta aikaavievään sertifiointiin ei kädestä suuhun-taloudessa ole mahdollisuuksia. Mutta kalinagojen omanarvontunto on kasvanut ja kulttuuri elpymässä. Mm. Dominican matkailukartan kannessa komeilevat saaren alkuperäiset asukkaat. Maailma on muuttunut kauhujuttujen ajoista.