Onnellinen köyhyys

Köyhyydestä on helpompi tehdä taidetta kuin rikkaudesta. Köyhä nuori tyttö on kaikkien mielestä ihana, kulkurimies sulattaa kaikkien sydämet.

Dickens, Hugo, Dostojevski – klassinen realistinen kirjallisuus kertoo laaja-alaisesti vähäosaisista ja köyhyydestä. Elokuvien romantiikassa köyhyydessä elää hyveellisyys ja puhtaat sielut, kuten Charles Chaplin, Aki Kaurismäki ja Disney-yhtiön elokuvat opettavat. Köyhyys on kulttuurissamme turmeltumatonta.

Koko viime vuosisadan ajan kulttuurissamme seikkailivat sankarimaiset köyhät. Sven Dufva, Juutas Käkriäinen, Pekka ja Pätkä, Uuno Turhapuro, Aku Ankka, Iiris rukka, Tulitikkutehtaan tyttö. Fiktiivisiä köyhien esikuvia on tukuttain.  

Sotien jälkeen kaikki suomalaiset olivat köyhiä. Nyt kukaan ei ole köyhä materiaalisesti, nälkiintymistä tai puutostauteja ei Suomessa enää juuri ole. Mutta onko onnellista köyhyyttä enää olemassa? Kuka voisi käydä sen esimerkistä 2010-luvulla? Miksi köyhyyttä ylipäätään romantisoidaan?

Kimmo Laakso kirjoitti Helsingin Sanomiin kuukausi sitten artikkelin Minä, persaukinen faija, jossa hän kävi läpi omaa ja perheensä köyhyyttä.

”Kirjoitin jutun köyhyydestäni, koska se synnyttää asioita, jotka vaikuttavat maailmankuvaan. Ne ovat perustavanlaatuisia kysymyksiä”, hän kertoo.

Laakson mukaan usein törmää ajatukseen, että rahattomuus johtuu laiskuudesta.

”Sain myös artikkelistani palautetta, että vain naamioidun köyhäksi, että oikeasti asiani eivät ole huonosti, istun Macin äärellä ja juon punaviiniä ja leikin köyhää.”

Laakso kysyy, että jos köyhyyttä ajattelee kärsimyksenä, miten sitä voi mitata? Onko olemassa jotain kärsimyksen mittaria?

”Raamatussa sanotaan, että missä ovat aarteesi, siellä on sydämesi. Ajattelen tämän liittyvän omistamiseen. En halua väittää, että raha turmelee ihmisen, mutta uskon kyllä sen muuttaa tapaa, jolla hän hahmottaa itsensä ja maailman.”

Hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu tasa-arvoihanteen ympärille. Kirjastolaitos ja taidegalleriat ovat ilmaisia. Julkinen taide on ilmaista, koulutus on ilmaista. Ihanneyhteiskunnassa instituutiot ovat kaikkien saavutettavissa. Vieläpä niin, että monet kirjat ja elokuvat ovat mahdollista tavoittaa vain kirjaston kautta.

Köyhä on ihminen, joka ei voi osallistua vallitsevaan elämäntapaan. Köyhyys on osattomuutta. Samalla kun Suomi on rikastunut, köyhien määrä on lisääntynyt. Samalla köyhyydestä on tullut kuin sairaus, joka on jokaiselle henkilökohtainen kamppailu. Köyhyyden romantiikka on vaihtunut kasvutarinaksi: ryysyistä rikkauksiin.

Nykyisen köyhyyden suuri tragedia on kuitenkin siinä, että Suomessa ajatellaan hyvien aikojen olevan takanapäin ja että meitä odottaa turmion syöksy.

Monet sosiaalityöntekijät pitävät itsestään selvänä, että nykyajan köyhyys periytyy. Huonoihin oloihin syntyneet lapset eivät myöhemmin esimerkiksi koulutuksen avulla pysty murtamaan köyhyyden kehää. Toisaalta köyhistä lähtökohdista tuleva ei välttämättä osaa käyttää hyvinvointivaltion tarjoamia mahdollisuuksia.

Toimeentulotukea saavien määrä kaksinkertaistui maassamme 1990-luvulla. Vuonna 1997 tuen saajina oli lähes 600 000 ihmistä. Köyhyyden kasvu on noista ajoista vain jatkunut. Väliaikaisesta köyhyydestä kärsii tällä hetkellä noin 800 000 henkilöä, pitkään jatkuvasta ja kasautuvasta huono-osaisuudesta kärsivä joukko on noin 100 000 ihmisen kokoinen. 

Tämä heijastuu myös kulttuuriin ja kulttuuri-ihanteisiin. Nuorison keskuudessa nostaa päätään esimerkiksi avoin pärjäämisen ihailu, kuten Tuukka Ylä-Anttila kirjoittaa:

"Ei ole sattumaa että Cheek on Suomen suosituinta musiikkia samalla kun Kokoomus on Suomen suurin puolue. Niitä nimittäin yhdistää ajatus siitä, että jos vain päättää olla “voittaja”, on sitä. Pekka Himasen sanoin: “Suomessa on henkinen kestävyysvaje.” Materiaalinen kestävyysvaje on toissijainen, koska se ratkeaisi jos kaikki vain ymmärtäisivät että olemme voittajia."

Radio Suomen Kulttuuriosaston suora lähetys tiistaina 9.9. kello 19.06

Studiossa asiantuntijavieraana Kimmo Laakso.