Suuri polkumyynti

Suljettujen koulujen ja kirjastojen määrä ei kerro mitään ilman että niitä verrataan tyhjentyneiden kylien määrään.

On aivan selvää ettei meillä ole varaa kaikkeen siihen, jota eri eduskunnat ovat historian saatossa keksineet rahoittaa.

Jos meillä nyt onkin 6000 tutkinnon suorittanutta työtöntä taiteilijaa. 30 vuotta sitten ei tainnut olla yhteensäkään noin paljon tutkinnon suorittaneita taiteilijoita.

Harrastusten kalleus ei koske pelkästään kulttuuria. Se koskee lähes kaikkia harrastuksia. Etenkin urheilua.

Kulttuuriväeltä voidaan odottaa luovuutta valittamisen sijaan. Itselläni on mahdollisuus harrastaa kulttuuria kuin koskaan elämäni aikana. Olen 56 v ja asun pikku kaupungissa.

Kulttuuria, josta en halua luopua: poikani soittaa pianoa. Tyttäreni tanssii. Toinen poikani soittaa kitaraa. Samoin itse treenaan bändin kanssa. Lisäksi luen ostamiani kirjoja, kuten vaimonikin. Otan valokuvia, joiden tallettamisesta tietokoneeni levylle maksan kulttuuri- eli teostoveroa, samoin kuin poikani jalkapallomatsien videokuvaamisesta ja käsittelystä. Ja facebookiin väsäämistäni kantaaottavista kuvista tai videoista.

Kaikki tämä tapahtuu omilla rahoillani, ei verotuella. Ettekö näe ympärillänne mitään muuta kulttuuria kuin se, joka pitää tehdä keräämillänne verorahoilla? Ettekö näe, että verorahoilla paitsi tuetaan, myös tuhotaan kulttuuria, ihmisten omaehtoista toimintaa?

Arvostan myös julkisin varoin tuotettuja asioita, erityisesti kirjastoja, joiden lakkauttamisen otatte esimerkiksi. On kuitenkin aika selvää, että kun väki muuttaa kylistä kaupunkeihin, niin myös puolentoista hyllymetrin kyläkoulukirjastot, jollainen minunkin 17 oppilaan alakoulussani oli, kannattaa lopettaa. SIksi lopetettujen kirjastojen määrä ei kerro kulttuurin alasajosta. Julkisen sektorin keräämät verotulot ovat kyllä historiallisesti tarkastellen ennätyskorkealla, joten jos sillä rahalla ei saa tarpeeksi kulttuuria, kannattaa miettiä, olisiko syynä jokin muu kuin se, että kaikki raha ei vielä kierrä valtion kautta.

alsalus kirjoitti:

Nykyään harrastaminen on ohjattua maksullista toimintaa, jonka resursseista käydään ikuista riitelyä.

Tunnistan huolen, mutta huomauttaisin että tuo poikani kitara maksoi uutena kaupassa 116 euroa. Se on ihan käyttökelpoinen Fender, hienon näköinen ja aika hyvä soittaa. Kaikkinainen tavara on nykyään historiallisesti tarkasteltuna ylettömän halpaa suhteessa ansioihin tai tulonsiirtoihin. Harrastusvälineisiin on kyllä varaa yksinhuoltajallakin, paitsi jos yksinhuoltajankin tulot viedään veroina ja verotuksen aiheuttamana korkeampana hintatasona.

Halvemmilla -- ja suosituimmilla -- instrumenteilla soittoharrastus on halusta kiinni. Samoin pienipalkkaisten yksinhuoltajien lapset näyttävät pelaavan hyvällä menestyksellä myös jalkapalloa jne. Yhteistä näille harrastajille on se, että he tekevät eivätkä ruikuta.

En ehtinyt kuunnella eilisen kulttuuri-illan radiokeskustelua kuin pätkittäin, koska piti huolehtia ruumiinkulttuuristen harjoitusten logistiikasta, mutta jatkuva meemi tuntuu olevan "kulttuurilta viedään rahaa". Ei viedä. Joka vuosi kulttuurille annetaan verovaroista uutta rahaa. Aika usein on annettu jopa enemmän kuin edellisenä vuonna, vaikka nyt alkaa valtion menoissa tulla raja vastaan, kun joka seitsemäs euro lainataan ja julkisten menojen osuus on 55 % bruttokansantuotteesta. Siksi kasvun rajat ovat vastassa, vaikka kuinka keksitään uusia veroja, esim. Yleisradiolle.

Ja hiukan masentaa, kun se julkinen palvelu, jota Yle-verolla sitten saamme, on aika usein propagandaa uusien seinien rakentamiseksi ja saavutettujen kuukausipalkkojen puolustamiseksi. Jos muuten ihmettelette, miksi juuri ooppera kerää niin paljon negatiivista huomiota, niin muistutan että elitistisen maineensa lisäksi se kunnostautuu toisellakin tavalla: riitaisten ammattiyhdistysliittojen kuningatar löytyy nähtävästi Kansallisoopperasta, jossa on sen seitsemän eri ammattiryhmää ja edes tanssijat eivät mahdu yhteen liittoon, ja koko laitos on ollut melko mahdoton johdettava, kun kaikki suuret taiteilijat haluavat asettua arkisten asioiden, kuten budjetin, yläpuolelle.

Esimerkkinä kulttuurikeskustelun hubriksesta nostaisin eilisen ohjelman väitteen siitä, että luterilainen kirkko ei ole koskaan luopunut yhdestäkään kirkkorakennuksesta ja sama periaate pitäisi saada myös kulttuurirakennuksiin.

Väite ei pidä paikkaansa. Kirkko purkaa ja myy rakennuksiaan. Ei ehkä niin paljon kuin sen taloudellisten edellytystensä puolesta pitäisi, mutta purkaa kuitenkin. Samoin kulttuuripuolella tulee tarvetta uuteen, mutta myös tarvetta vanhaan poistuu. Rahoitus ei voi iankaikkisesti vain kasvaa. Koska olemme eläneet velaksi, edessä on jonkinmoista matokuuria, jolta myös kulttuurilaitokset eivät voi välttyä.

Viime kädessä kulttuuri on sitä, että me teemme. Ei sitä, että valtion pitää kerätä meiltä rahaa ja antaa se Valituille, jotka tekevät meille kulttuuria.

Onhan se niin, ettei itse instrumentti niin hirveitä maksa. Eiköhän siedettävän pianonkin saa käytettynä järkihintaan, kun vähän vaivaa näkee. Mutta kun se köyhempien harrastaminen ei ole kiinni pelkästään varustehankinnoista.

Lapsen voi opettaa soittamaan pelkän instrumentin hinnalla, jos osaa itse soittaa ja vielä siirtää taitojaan eteenpäin. Muutoin yksittäisten soittotuntien tai musiikkiopiston hinnat ovat aikamoisia. Helsingissä lukukauden perusmaksu on 2,5 kertaa kitaran hinta. Siitä voi laskea: perheessä vaikkapa kolme lasta, sisarusalennus on toki, mutta se on pieni, ja vain yksi ainoa harrastus kustantaa aika rapsakasti. Puhumattakaan jos harrastuksia on pari, tuohon vähän urheilua päälle, niin se on helposti 60-100 euroa kuussa lisää per nenä (plus välineet). Sosiaalitoimi tukee lapsen harrastusta enintään 160 eurolla vuodessa (2012).

Ja näitäkin harrastuksia valtio ja kunnat tukevat. Niiden laskennallinen omakustannushinta olisi varmaan järjetön. Lasten ja nuorten kulttuurissa ja harrastamisessa tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Olin itse harrastusiässä 1980-luvulla. Pienituloisen perheen budjettiin harrastamisesta, edes ratsastuksesta!, ei koitunut tällaista lovea.

Sanottakoon, että en minäkään pidä kulttuuriväen jatkuvasta raharuikutuksesta ja suhtaudun epäilyksellä seinistä maksamiseen. Mutta en pidä valtion tukea mitenkään demonisena asiana, vaan rakenteena joka varmistaa kulttuurin demokraattisuutta, esimerkiksi juuri tällä kulttuurin perimmäisellä ruohonjuuritasolla lasten ja nuorten toiminnan piirissä.

Tuo peliteollisuus on kyllä ihan hieno esimerkki. Se osoittaa kykyä luoda uutta. Kiintoisaa on myös se, että se on syntynyt pääosin omaehtoisen innostuksen tuloksena (teknologiaa kehitetty demoscenessä jne), ja pääomasijoittajien yms. rahoituksella. Erityisesti: se ei ole syntynyt läänintaiteilijoiden kuukausituotantona.

Kaikki vaikuttaa tietysti kaikkeen, ja peliteollisuuskin on voinut saada jotain ns. vakiintuneesta kulttuurista, mutta pääosin sanoisin että tässä meillä on menestynyt kulttuurin laji, joka menestyy julkisen vallan kulttuuribudjetista huolimatta, ei sen ansiosta.

Pudokkaiden paraatiesimerkki ei mielestäni ole se ainainen suuri saatana Yhdysvallat, vaan hyvinvointivaltioesikuvamme Britannia, jossa on saatu aikaan mielenkiintoinen tukiriippuvuusjärjestelmä. Tuoreena karmeana esimerkkinä Mick Philpott.

Puhutaan paljon siitä, ettei museoissa käydä. Eihän siellä voi käydä, koska museot ovat aina kiinni silloin, kun tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä olisi aikaa niissä käyskennellä... eli museot auki iltaisin sekä viikonloppuisin. Eiköhän sitä kävijämäärätkin kasvaisi. (Viikonloppuisin vähintään klo 19 asti)