Ruumiskulttuuri

Kun väkivaltarikokset ovat vähentyneet, viihdekulttuuri on raaistunut. Nyt sen pelätään sairastuttavan ihmiset.

 

Väkivalta on hauskaa ja se synnyttää meissä nautintoa. Niinpä se on ylikorostunut kaikessa kulttuurissa lastenohjelmista jääkiekkoon. Kun ennen dekkareissa kiinnosti motiivi, tv:n rikospaikkatutkijat etsivät nykyään pelkkiä väkivallan tekoja nekrofiilisellä tarkkuudella. Zombitarinoidenkin suosio tuntuu selittyvän väkivaltaiseen kuolemaan sairastuneen nykymaailman oireena.

 

Suomen Kuvalehti selvitti kymmenisen vuotta sitten väkivallan määrän yhden päivän aikana tv:n neljällä pääkanavalla. Väkivallantekoja oli 192. Ainakin 70 ihmishahmoa kuoli väkivaltaisesti. Asiaa pitkään tutkineen psykologi Vappu Viemerön mukaan tv-väkivalta oli 20 vuoden aikana (1981–2001) 13-kertaistunut, kun samaan aikaan ohjelma-aika oli noin nelinkertaistunut.

 

Väkivalta on perustava mielihyvän lähde, kuten ruoka ja seksi. Ennenaikaisen kuoleman viihdearvo on häkellyttävä, ja jokaisella sukupolvella on sadistinen merkkiteoksensa, kuten Kellopeliappelsiini tai Pulp Fiction.

 

Kulttuuriviennissäkin väkivalta on Suomen näkyvin voittaja. Se läpäisee niin Angry Birdsien leikillisen sikojen lahtaamisen kuin Alan Waken realistisen ammuskelun. Elokuvahankkeet, jotka tähtäävät kansainväliseen levitykseen, kylvävät niin ikään verta Jadesoturista 8-palloon.

 

Jopa suomalaiset sankarit edustavat väkivaltaa. Antti Rokka tai Eva Wahlström ovat ihailumme kohteita, koska he hallitsevat väkivaltaa. Turpiin vaan ja onnea. Ongelmanratkaisuvälineenä nyrkki on pitänyt pintansa antiikista asti. Asiat on aina mahdollista ratkaista nopeasti ja lopullisesti verellä.

 

Viemerön mielestä väkivaltaviihde ei pura patoutunutta vihaa, vaan ennemmin lietsoo sitä: ”Eihän eroottisesti virittyneen filmin katsominen pura kenenkään seksuaalisia haluja. Hinkuhan siinä päinvastoin nousee, kun sellaista filmiä katsoo. Ihan sama väkivallan katsomisessa.” (AL)

 

Suomalaiskodeissa perheväkivalta on massiivinen ongelma. Joka toinen viikko tässä maassa kuolee nainen kumppaninsa toimesta. Lastensuojeluilmoituksia tehdään valtavia määriä. Pahoinpitelyjä voidaan syystä kutsua epidemiaksi.

 

Suurin huolenaihe on kuitenkin kouluampumisten kaltaiset epätoivoiset amok-juoksut, jossa syrjäytynyt ja masentunut nuori antautuu epätoivolleen. Samasta pimeydestä kumpuavat viime vuosina yleistyneet perhesurmat. Yhtäkkiä toisten kuolemasta on tullut ratkaisukeino ihmisten omiin ongelmiin. Yhdistävä tekijä Anders Breivikistä koulumurhiin on väkivaltaiset tietokonepelit. Breivik on kertonut harjoitelleensa tekoaan Call of Dutyllä.

 

Samaan aikaan kun väkivallasta on tullut yhä sairaampaa viihteessä, länsimaista on kotien ulkopuolella tullut kuitenkin kokonaisuudessaan yhä turvallisempia. Onko viihdeväkivalta vastareaktio jollekin? Ovatko jääkiekon nyrkkitappelut ja vapaaotteluiden suosio merkki jostain? Onko väkivallasta nauttiminen ylipäätään tervettä?

 

Kehitys on ollut vauhdiltaan aivan häkellyttävä. Televisiosarja Twin Peaksin Laura Palmerin murha järkytti koko maailmaa 1990-luvun alussa. 2010-luvulla kukaan ei järkyty psykopaattisen Dexter-poliisin kostomurhista tai Hunger Games -elokuvan sadismista.

 

Onko väkivalta menettänyt tehonsa? Vai onko siitä tullut yleisesti hyväksytty kulttuurinmuoto? Mitä hyvää viihdeväkivallassa on, ja mitä sen puolia meidän tulisi puolustaa?

 

Milloin väkivalta on mennyt överiksi?

 

19 kommenttia

Helsingin Sanomien tämän päivän pääkirjoitussivulla Jussi Pullinen uumoilee, että seuraava Rokka on pelihahmo. Antti Rokan väkivalta on sankaruutta, mikä liittyy laajemmin kansalliseen selviytymiseen jatkosodasta. Pelihahmon rinnastaminen häneen muodostaa automaattisesti mielleyhtymän väkivaltaviihteeseen:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Seuraava+Rokka+on+pelihahmo/a1362370895950

Kulttuuriosaston tämän illan lähetyksen vieraaksi tulee lastenpsykiatriaan erikoistuva
lääkäri ja estetiikan dosentti Janne Kurki. Hänen mielestään lasten psyykkiset ongelmat ovat selvästi kytköksissä yksilömedian väkivaltaviihteeseen. Sairastuttaako siis seuraava videopeli-Rokka osallistujansa psyyken?

Mietin juuri taannoin katsoessani amerikkalaista sarjaa, että ennen vanhaan (siis juuri 20 vuotta sitten ja sitä aiemmin) väkivaltaisia kohtauksia oli, mutta ei näin raakoja ja ne kohdistuivat aina fyysisesti samantasoisiin miehiin. Oli tavallaan ”väärin” kohdistaa sitä naisiin tai lapsiin. Toki naisten ruumiita näytettiin silloinkin, muttei itse tappotapahtumaa.

Nykyään näytetään sadistisia, erityisesti naisiin kohdistuvia, pahoinpitelyjä ja murhia. Myös lapsiin kohdistuneita murhia näytetään yhä enemmän ja mikäli trendi jatkuu, niin kahdenkymmenen vuoden sisällä on ihan ok. näyttää pienten lasten sadistisia pahoinpitelyjäkin.

Olen itse harrastanut kamppailulajeja kohta 30 vuotta, mutta vasta ihan viimeisten vuosien aikana olen huomannut, miten tunneille tulevat, ja usein itseasiassa tytöt, ihailevat ajatusta nimenomaan taidosta ja voimasta satuttaa toista. Siinä on ihan turha selittää, ettei se ole lajin tarkoitus.

Anonyymi kirjoitti:

Olen itse harrastanut kamppailulajeja kohta 30 vuotta, mutta vasta ihan viimeisten vuosien aikana olen huomannut, miten tunneille tulevat, ja usein itseasiassa tytöt, ihailevat ajatusta nimenomaan taidosta ja voimasta satuttaa toista. Siinä on ihan turha selittää, ettei se ole lajin tarkoitus.

Huhhuh, aika hurjan kuuloista. Kamppailulajit ovat toisaalta varmasti hyvä verkosto kääntää väkivaltaisia impulsseja tai käytöstä tällaisen taipumuksen hallintaan.

Viihdeväkivallan muutosta kuvannee aika hyvin James Bond -elokuvat joissa Casino Royalen jälkeen on kääntynyt ihan uusi ja paljon synkempi sivu. Väkivalta on armotonta, lohdutonta, samalla se on jatkuvasti ensisijainen ratkaisukeino ongelmiin. Bondin hahmo nauttii väkivallasta eikä kykene hillitsemään itseään kunnolla. Samalla juuri tämä ominaisuus tekee hänestä sankarin. Sean Conneryn hyväntuulinen brittiagentti muodostaa aikamoisen kontrastin Graigin Bondiin.

Kun katsoo television (kaikki kanavat) sarja- ja elokuvatarjontaa, taitaa siitä yli 70 prosenttia olla väkivaltaviihdettä. Tarkemmin sanoen "viihdettä" eli järkyttävää telomista ja tappamista. TV:lla on iso vastuu siinä asiassa. Kirjallisuudessa "dekkarit" lasketaan niin ikään viihteeksi, vaikka niissä viihde on etupäässä hillitöntä murhaamista ja räiskettä. Pelimaailmassa tappaminen taitaa olla ykkösteema, ja sekin luetaan "viihteeseen".
Murhien ja tappamisen puolusteluun ei todellakaan riitä, että niiden todetaan olevan arkea tämän päivän maailmassa. Menkööt dekkaristit ja muut "käsikirjoittajat" ja elokuvantekijät itseensä; mikä mielessä ahdistaa? Rahako on suurin ponnin kuvata tappamista ja murhia? Kyseenalainen kuuluisuus ja maine? - Eipä ole a.o. ajattelu kovin kaksista. Väkivallalla mässäily on kaukana "kulttuurista", hyvän viljelystä.

Peter kirjoitti:

Murhien ja tappamisen puolusteluun ei todellakaan riitä, että niiden todetaan olevan arkea tämän päivän maailmassa. Menkööt dekkaristit ja muut "käsikirjoittajat" ja elokuvantekijät itseensä; mikä mielessä ahdistaa?

Väkivallan määrä on tasaisesti ja jatkuvasti lisääntynyt vuosikymmenten ajan. Kasvu on niin vauhdikasta, että siitä voidaan esittää vain arvioita. Nyt tilanne alkaa olla sellainene, että on hankalaa enää keksiä mihin kaikkialle väkivaltaa enää saadaan mahtumaan. Turtumista tai kyllästymistä ei yleisön keskuudessa juuri ole havaittavissa.

Luovuin itse televisiosta kymmenisen vuotta sitten siitä syystä, että väkivaltaa oli niin paljon ja huomasin sen addiktoivan minua. En halunnut enää vietää iltojani estetisoidun väkivallan parissa. Jokin siinä kuitenkin kiehtoo, hyvin perustavalla tavalla. Ei kai se suoranaisesti voi käsikirjoittajien ja tuottajien vika olla, että suosituin viihteen muoto on väkivaltaa?

On ainakin varmaa, että väkivaltaviihde (Huh, mikä sana!) turruttaa seuraajansa. Väkivaltaan ikään kuin tottuu. Useimmat ihmiset osaavat erottaa tuon virtuaaliväkivallan todellisesta, aivan kuin erotettiin sodassa tappaminen siviilitappamisesta. Kaikki eivät kuitenkaan siihen pystyneet eivätkä pysty nytkään. Leikkikin voi jossakin tilanteessa "karata käsistä".
Vuosia sitten keskusteltiin myös ehkä tuon SK:n artikkelin perusteella väkivaltaviihteen seurauksista. Kuulin radiosta edesmenneen Pertti Hemanuksen haastattelua. Hän sanoi, ettei kukaan voine ajatella, että joku nähtyään TV:ssa murhan menee tappamaan jonkun. Hän tuntui vähättelevän nähdyn vaikutusta. Kysymys pitäisikin ehkä asettaa toisin: -Vaikuttavatko 12-vuotiaan näkemät sadat tai tuhannet murhat ja väkivallanteot häneen millään tavalla? Kukaan kai ei voi vastata kieltävästi. Toinen kysymys: -Onko vaikutus myönteinen vai kielteinen?

Matti Nissinen kirjoitti:

Hän sanoi, ettei kukaan voine ajatella, että joku nähtyään TV:ssa murhan menee tappamaan jonkun. Hän tuntui vähättelevän nähdyn vaikutusta. Kysymys pitäisikin ehkä asettaa toisin: -Vaikuttavatko 12-vuotiaan näkemät sadat tai tuhannet murhat ja väkivallanteot häneen millään tavalla? Kukaan kai ei voi vastata kieltävästi. Toinen kysymys: -Onko vaikutus myönteinen vai kielteinen?

Ainakin CSI-sarjan myötä Yhdysvaltojen rikospaikkatutkijat ovat kertoneet työnsä vaikeutuneen. Rikolliset ovat oppineet huolellisemmiksi, minkä seurauksena todistusaineiston hankkiminen on muuttunut vaikeammaksi. On vaikea uskoa, ettei sama mekanismi kattaisi myös väkivallantekoja sinänsä.

Moraalinen juju on siinäkin, että ennen väkivaltaiset sankarit toimivat pakon edessä ja viimeisenä keinona käytettiin väkivaltaa. Ensin neuvoteltiin ja oltiin kilttejä (Sean Conneryn Bond). Nykyään väkivalta on päämotiivi, eikä sankarille ole mikään häpeä lyödä ensin ja kysyä sitten. Kun ongelmanratkaisukeinoksi tietokonepelejä myöden tarjotaan voittoisasti hyvyyden nyrkkiä, ei ole ihan mahdotonta, että tämä omaksuttaisiin myös todellisuudessa. Tämä lienee myös syy sille, että väkivallalla on ikärajat, mutta tunettuahan sekin on, että niitä on vaikea valvoa.

Väkivallan ikärajoja lienee mahdotonta valvoa. Kun Ranskassa tehtiin vallankumousta, terrorin vuosina tuskin tarkistettiin papereita kaikilta, jotka olivat näköetäisyydellä giljotiiniin. Tai eri kulttuurien rituaaliset uhrit, K-18; tai tarkastukset Colosseumin porteilla. Koominen ajatus, jälkiviisaasta perspektiivistä ei voi kuin sanoa, että kokonaiset kulttuurit ovat väkivallan vallassa.

Voisikin miettiä, millaista järjestystä audiovisuaalisen viestinnän symbolinen valta pitää yllä. Eihän elämäkään väkivallatonta ole. Onkohan meidän sivistyksemme - tai sublimaatiomme - mitta siinä, että pidämme virtuaalista väkivaltaa sopivana mutta maailmassa tapahtuvaa, reaalista väkivaltaa, äärimmäisen tuomittavana?

Olen huomannut miten lisääntyvässä määrin ihan keskellä päivää mm. tv.5:ltä tulee peli ja elokuva mainoksia jotka ovat hyvinkin väkivaltaisia. Mutta ei siihen kukaan puutu! Enkä väitä etteikö tulisi muiltakin kanavilta: nelonen, mtv3 ym. Kaiken maailman CSI mainoksia ym. Ja lasten ohjelmat ainakin AVAlta ovat pelkkää väkivaltaa täynnä. Miksi näin tosiaan on? Sitten toisaalta kauhistellaan kun ihan elävässä elämässä kuten nyt sunnuntaina joku toimitsija jäi auton puristukseen autorata kilpailussa ja miten nyt sitten lapsetkin sen näkivät: oltiin valmiita antamaan kriisiapua nopeasti kaikille sitä tarvitsiville. Mutta kuka antaa kriisapua lapsille jotka katsovat kuolemaa tahtomattaan tai tahallisesti tv:stä joka ilta.

Ei väkivalta ole mennyt överiksi. Väkivallan välillinen mehustelu, kuten tämän tapainen ohjelma on mennyt överiksi. Aina on ollut väkivaltaa ja tulee olemaan. Mitä tulee peleihin ja elokuviin, niissä on aina juoni ja hyvä voittaa jne. Vai näyttääkö joku lapsilleen snuffia? Jos verrataan lasten oireiluun pelien takia on syy vanhemmissa, itse olen ymmärtänyt aina syyn väkivallalle, koska vanhemmat ovat tarvittaessa kertonut. Onko siis nykyään vanhempien viitseliäisyys tai sen vähyys mennyt överiksi? Väkivalta mediassa toimii siis escape coatina vanhemmille nykyään! Tuntemattomassakin mielestäni aika häiritseviä kohtauksia, vaikka se näytetään joka vuosi ja pidetään osana kulttuuria!

Olen yli 50-kymppinen, herkkä nainen. Kun paha sai elokuvassa palkkansa väkivaltaisesti Almodovarin elokuvassa Volver, ymmärsin ensimmäisen kerran vakivaltaelokuvan lähes "hoitavan" puolen. Mutta vastaavasti kulttielokuvaksi mainostettu Driver miltei traumatisoi raakuudella mässäämisellä: oli pakko sulkea sekä korvat että silmä, koska väkivalta siinä oli selittämätöntä, itsetarkoituksellista ja täysin tunteetonta. Samoin kävi Mantilan elokuvan Päiväperho kanssa. Kun väkivaltaa ei voi ymmärtää, eikä sen taustaa selitetä, se helposti traumatisoi, tai ainakin hämmentää, myös aikuisia.

Kaikki alkaa olla väkivallan kyllästyttämää - jopa niin, että väkivallan käyttäjiä ihannoidaan.

Toisilleen aivovammoja taklaavat jääkiekkoleijonat ovat sankareita, naisnyrkkelijä nostetaan jalustalle...

Ja ed. mainitut ovat samaa väkivaltaviihdettä/-kulttuuria kuin leffatkin.

Mutta kumpi oli ensin?

Pitäisiköhän kohta sensuroida Pelastakaa sotamies Ryan, ja näin luoda valheellinen kuva, että sota on mukavaa ja väkivallatonta. Väkivalta itsessään ei ole ongelma. Ongelma on kun tarinan kertoja ei osaa kertoa hyvää tarinaa, ja yrittää peittää osamattomuuttaan lisäämällä väkivaltaa, ikään kuin pelkkä väkivalta tekisi tarinasta 'aikuismaisemman'. Väkivallalla on roolinsa tarinoissa, mutta kuten mitä tahansa tarinan elementtiä, sitä on käytettävä hyvin.

Kuuntelin suurella mielenkiinnolla ylesuomessa käytyä keskustelua tv-ohjelmien väkivaltaisuudesta sekä tietokonepelien väkivaltaisuudesta. Mielestäni tv-ohjelmistotarjonta on muuttunut 80-luvulta tähän päivään väkivaltaisemmaksi, mutta tuolloin vanhempani eivät antaneet katsoa kaikkia tv:ssä esitettyjä ohjelmia. Lasten piirretyt ovat nykypäivänä uustuotantona raaempia kuin vanhat kunnon aku ankat yms. Suosittelen kaikille niille vanhemmille, joilla on pieniä lapsia että etsivät alkuperäisiä aku ankkapiirettyjä ja muita vastaavia walt disney tuotantoja.

Kevyesti Väkivaltaiset elokuvat esitetään pääsääntöisesti klo 21.00 jälkeen ja huomattavan väkivaltaisia elokuvia tulee klo 22.00 eteenpäin ilmaisilla kanavilla, jolloin pienimpien lasten luulisi olevan nukkumassa! Vanhempien vastuulla muuten!

Tietokonepelit on jaettu ikäluokkiin niiden väkivaltaisuuden perusteella esim. World of Warcraft ikäraja on 12 vuotta. Mielestäni tämän pelin ikäraja on liian alhainen sen väkivaltaisuudesta johtuen. Suosittelisin ikärajan nostoa 15 vuoteen. Toisaalta pelit, joiden ikäraja on 18 vuotta ovat selkeän väkivaltaisia ja näitä ei alle 18 vuotiaan tule missään olosuhteissa pelata. Mikäli alle 18 lapsi/nuori pelaa tälläistä peliä on lapsen vanhemmilla suuri vastuu, mikäli eivät ole valvoneet mitä lapsi tietokoneellaan tekee!

Väkivalta on ollut kansanhuvia aina: vrt. Rooman sirkus, sivistyneen Euroopan julkiset teloitukset, spartalaisten härkäpaini... Itse asiassa vain noin parin sadan vuoden ajan ns. ylemmät yhteiskuntaluokat ovat tehneet pesäeroa väkivaltaviihteeseen; ja sinäkin aikana rahvas on nauttinut kukkotappeluista, nyrkkeilystä (enkä tarkoita ns. olympianyrkkeilyä), hirttäjäisistä. Ällöttävää, mutta totta.

heli kirjoitti:

Väkivalta on ollut kansanhuvia aina: vrt. Rooman sirkus, sivistyneen Euroopan julkiset teloitukset, spartalaisten härkäpaini... Itse asiassa vain noin parin sadan vuoden ajan ns. ylemmät yhteiskuntaluokat ovat tehneet pesäeroa väkivaltaviihteeseen; ja sinäkin aikana rahvas on nauttinut kukkotappeluista, nyrkkeilystä (enkä tarkoita ns. olympianyrkkeilyä), hirttäjäisistä. Ällöttävää, mutta totta.

Nykyään meille näytettävä väkivalta on sentään lavastettua tai, uutiskuvien osalta, etukäteen siistittyä.

Aloituksessa puhuneen Starbuckin maailmankuva on vähän vinksahtanut.
"Minä tiedän millainen miehen pitää olla; miehen pitää olla kova luu."
Starbuck varmaan itsekin tietää, ettei kovasta luusta ole juurikaan hyötyä, jos vaikkapa
otsaluun läpäisee jokin vielä kovempi materiaali.
Toisekseen en ymmärrä, miten tämä showpainija saattoi verrata lajiaan shakin pelaamiseen.
Jälkimmäisessä joutuu tiettävästi käyttämään yläpäätään muuhun kuin otsapusuihin.

Starbuck varmaan pitää rätväkästä musiikista ja videoista, mutta lopun ratkaisusta en olisi niin varma.
Juutuubista löytyy; Motörhead, Life's a bitch.

CSI tyyppiset ruumiiden tonkimiset ja kaikki muutkin sarjamurhaajan jahtaamiset voisi aivan hyvin lopettaa tv:stä ihan vaan päätöksellä ettei tuollaiset ole normaalia viihdettä. Sairasta on kyllä !
Ja ihan turha ääliöiden alkaa saivartelemaan tarkemmista perusteista. Murhaamisen ahdistusviihteet pois vaan. Huom! niitä ei kukaan erikseen pyydä sinne telkkariin.

Niina kirjoittaa: ”Koominen ajatus, jälkiviisaasta perspektiivistä ei voi kuin sanoa, että kokonaiset kulttuurit ovat väkivallan vallassa. Voisikin miettiä, millaista järjestystä audiovisuaalisen viestinnän symbolinen valta pitää yllä. Eihän elämäkään väkivallatonta ole.”

Elämä ei totta vieköön ole väkivallatonta, mutta väkivallan estetisoiminen on seikka, joka alkaa olla yhä arveluttavampaa. On muuten kiinnostavaa, että kun puhutaan toisesta vietistä eli seksuaalisuudesta, sen estetisoiminen taas on suotavaa. Lopputulos on silloin erotiikkaa, jonka vastakohta, estetisoimaton seksuaalisuus, on pornoa.

Ville: ”Jos verrataan lasten oireiluun pelien takia on syy vanhemmissa, itse olen ymmärtänyt aina syyn väkivallalle, koska vanhemmat ovat tarvittaessa kertonut. Onko siis nykyään vanhempien viitseliäisyys tai sen vähyys mennyt överiksi?”

Tämä on selvästi avainhuomio. Kurjen mukaan lapsia sairastuttava tekijä on juuri se, että väkivallan syy jää arvoitukseksi. Traumatisoivinta on tarkoitukseton väkivalta, jonka kanssa lapsi jätetään yksin.

Petri: ”Kevyesti Väkivaltaiset elokuvat esitetään pääsääntöisesti klo 21.00 jälkeen ja huomattavan väkivaltaisia elokuvia tulee klo 22.00 eteenpäin ilmaisilla kanavilla, jolloin pienimpien lasten luulisi olevan nukkumassa! Vanhempien vastuulla muuten!”

Väkivaltaviihteen synnyttämien ongelmien taustalla on se, että ”mediakontrolli” on käynyt perin vaikeaksi. Kun olin itse pieni, kielletyt leffat olivat VHS-kasetteja, joita joutui alaikäisenä metsästämään pitkään niitä nähdäkseen. Nykyään media on laajennut kokonaisuudeksi, jonka virtaa on käytännössä mahdoton kontrolloida. Melkein mikä tahansa asia on vain yhden nettilinkin päässä.

Kulttuuriosasto

Yle Radio Suomen Kulttuuriosasto pureutuu taiteen ja kulttuurin ajankohtaisaiheisiin. Ohjelmassa käsitellään kiistoja ja puheenaiheita yhdessä kuuntelijoiden kanssa. Studioraati taustoittaa ja selittää kulttuurin uudet ilmiöt.

Ohjelma kuullaan Radio Suomen kanavalla kerran kuussa ja sitä toimittavat Aleksis Salusjärvi ja Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman toimittajat.

Kuuntele Kulttuuriosasto Yle Areenassa