Verenimijä-kapitalistin ansiosta moni – minäkin, kuvitelkaa! – on saanut ystävänpäivätervehdyksen. Kuin onhan se kuulemma kapitalistin aikaansaannosta, että ystävänpäivä viettyy eri puolilla maailmaa.

Mutta koskas on vihollisen päivä. Kysyn vaan!

Joskus keskustelin tutun kallonkutistajan kanssa saduista. Päivittelin sitä kun monet sadut ovat niin kamalia ja verenhimoisettuja ja ties mitä. Mutta kallonkutistaja nauroi ja sanoi, että sadut on hyvä juttu, koska niitä lukiessa saa turvallisesti läpikäydä kaikenlaisia tunteita; jännitystä, pelkoakin, kateutta, helpotusta, surua, iloa, onnea; vaikka mitä!

Mutta kun aikuisten suhteen satuanti on vähintäänkin rajallista, ja yhteiskunnassa pitää vaan olla yhtä hymyä ja dynaaminen ja proaktiivinen ja ajan hurmassa eteneväinen & syner- ja eleginen, niin kukas ja mikäs antaa aikuisille mahdollisuuden turvallisesti vatvoa niitä muita tunteita kuin hymytunteita & kapitalistinmiellyttämis-tunteita mitä lapset satujen avulla päässään setvivät. Ei paljon kukaan! Aina vaan, että ole kunnolla ja hymyile. Entäs jos ei huvita olla kunnolla! Eräitä ei huvita, monesti!

Siksi: Vihollisenpäivä heti käyttöön. Niin simppeliä se on.

Firmoihin varattaisiin oma postilokero vihollisenpäiväpostille. Ajatellaan vaikka jonkin firman asiakaspalvelun puhelinta jonne ei ikinä pääse vaikka miten jonottaa. Tai mainospostitusten lähettäjiä. Tai valtion byrokratiaa. Tai Yleä. Tai poliisia, verottajaa, tai melkein mitä tahoa tai firmaa vaan, niin aina jotakuta ottaa päähän miten on jossakin asiassa toimittu tai ei ole toimittu.

Asia voi johtua jostain semmoisesta jutusta, jolle yksittäinen työntekijä ei voi mitään ja saa vain mahahaavan kun joku soittaa ja huutaa sille että keitä pääsi ja vieläkin rumempia toivotuksia voi olla.

Niin vihollisenpäivän alla firma mainostaisi että Lähetä meille vihollisenpäiväkortti jos ottaa pattiin.

Ja kaikki vihollisuuskortit kun menisivät firman vihollisenpäivälaatikkoon, niin ne eivät masentaisi ketään yksittäistä työntekijää, vaan niitä voitaisiin ruotia joskus vaikka firman saunaillassa pilke silmäkulmassa vaikka niin, että firma A ottaa firma B:n vihollisenpäiväpostit, firma B firma C:n, ja C ottaa A:n.

Sillä lailla kukaan ei masennu posteista vaan voidaan iloita siitä kekseliäisyydestä, millä vihollisenpäiväkirjoittaja on pinnansa totaalisesti petettyä vuolaasti ja kärkkäin, kekseliäin ja värikkäin esimerkein kuvaillut yhtiön X toiminnan huutavia puutteita.

Asiallinen kritiikki hoituisi normaalikanavia pitkin, vihollisenpäiväposti olisi tuulettamista, paineenpäästämistä ja luovaa iloa ja toisten aikaansaannoksista lukemalla nauttimista varten.

Ehkä firman nettisivuilla voisi käydä Javalla piirtämässä kortin ja tulostaa tai lähettää elektronisesti, ja askartelukaupassa olisi tyhjiä pahvikortteja ja kyniä ja piirtelyintonsa suhteen rajoittuneille vaikka tarrakuvia joilla voi tehdä oman rähinä-, haistattelu- tai muunhenkisen vihollisenpäiväkortin.

Ja olisi ohjeita miten tehdä saksilla ja liimalla litistyviä ja aukeavia, upeita kolmiulotteisia paperikortteja joista muodostuu jokin merkki tai kehotus tai muu sille vihollisenpäiväsaajataholle.

Posti (eikun Itella) voisi julkaista oikein juhlapos  juhlaitellamerkin vihollisenpäiväksi, vaikka jonkin missä olisi kuvitusta niistä Hieronymus Boschin maalauksien helvetinvisioötököistä tai kirouskuvioita vanhoista Lapin noitarummuista tai muita hyviä kuvia ja ovelan näköisiä heppuja kuten Boschin tynnyrillä istuva torvekas suppilopää-äijä.

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Jheronimus_Bosch_003.jpg

Voi vain kuvitella, millaista kekseliäisyyttä merkkipäiväkorttiteollisuus ja kaikki harrastelijagraafikot osoittaisivat, kun alkaisivat luoda omaperäisiä, iskeviä, tyylikkäitä, oivaltavia, hauskoja, ironisia ja muita vihollisenpäiväkortteja!

Ja toimintaakin olisi. Tapahtumia, epätapahtumia, spontaaneja pulpahduksia ja suunniteltuja.

Riekkuvia revyyesityksiä jotka saattaisivat ilmestyä firman X katolle toitottamaan näkemyksiään; räät nenästä naurattavia hahmoja jotka kävelevät katukuvassa esittäen vaikkapa lasten tai miksei pömppämahaukkojen voimin elektroniikkateollisuuden tuotetta Y jonka asiakas Z on kokenut perin aggrevoivaksi pettymykseksi jonka haluaa performanssiksi tai minioperetiksi tai lyhyeksi katumusikaaliksi pukea ja sitä kautta höyryjänsä kadulla päästellä.

Lahjojakin annettaisiin; vihollisenpäivänä joku vaikka voisi maksaa musiikkiopiston kolmivuotiaiden Suzuki-viululuokalle, että ne menevät soittamaan ”Tuiki tuiki tähtönen” verotoimiston ja Ylen pihalle. Ja kun sieltä lasten viulukoulusta oltaisiin yhteydessä Verojohtajaan tai Ylen johtajaan, niin ne vuorostaan ehkä maksaisivat että meneekin se luokka Ylen pihan asemesta soittamaan MTV:n pihalle tai Sisäasiainministeriöön.

Saisi keikkaa se alkeisviuluorkesteri ja rahaa uusiin nuottitelineisiin ja lasten vanhempien kuulosuojaimiin – eikä loppujen lopuksi edes ehkä tarvitsisi soittaa kun aina vaan tulisi siirtotilaus että eikun menkääpäskin sinne ja sinne, tässä maksu.

(Lopulta ne tosin saattaisivat päätyä soittamaan presidentinlinnan pihalle, kun presidentti ei hennoisi kieltäytyä eikä myöskään Jenni Haukio, ja adjutanttikin kuuntelisi vaikkakin sillä olisi silmät sirrillään ja sen adjutantin hampaiden paikkoja vihloisi se lasten kirvelevä kirskuntasoitto, mutta urhoollisesti kuuntelisi silti se Tuiki tuiki tähtöseä ja Jenni Haukiollakin olisi kyyneleet silmissä ainakin kirskahtavimmissa kohdissa ja adjutantti aukoisi suutaan ja remputtaisi sormea korvassaan vielä pitkään sen konsertin jälkeen. Mehutkin alkeisviulistit saisivat siellä presidentillisellä pihalla, ja vihollisenpäivämunkit joilla olisi äreänläntä naama sokerilla tehtynä ja pienet sarvet. Adjutanttikin saisi munkin, kerta kuunteli marisematta eikä perääntynyt pikkuhiljaa ja luikahtanut portista kauppatorille kahvitelttojen taakse piiloon.)

Niin se se olisi kyllä hyvä, sellainen vihollisenpäiväsysteemi.

Siis niille, jotka ei aina jaksa hymyillä, olla aina positiivis- ja kunnolla. Jne.

Sellaisiakin kun on.

(Nimim. Yksi monten puolesta.)