ajatusten miljoonalaatikko

  • Tästä ei sitten huudella

    Meillä on töissä pitkä käytävä. Jos ei nyt puututa siihen, että se on psykoarkkitehtooninen suunnitteluvirhe (kun ihmiset kiusaantuvat ihan sikoina kun kävelevät 117 kertaa päivässä toisiaan vastaan sillä käytävällä, eivätkä enää kuudennentoista kerran jälkeen keksi että pitäisikö sitä taas tervehtiä, vai sanoa jotain hauskaa, vai nyökätä, hymyillä, katsoa poispäin, olla tutkivinaan munaskuitaan tai katon sprinklereiden punaisia libellejä, vaiko olla raapivinaan keskittyneesti itseään vai soittaa klarinettia, että ei tuntuisi niin kiusalliselta taas se kohtaamisten toiston pakkojatkumo) niin semmoisella käytävällä voi tehdä monia asioita.

    Yhdelle sellaiselle käytävälle viedään tyhjät pahvilaatikot, jotka puretaan sitten auki ja paalataan jätepahvikeräykseen, että niistä voitaisiin tehdä uudelleen pahvilaatikoita, nyt, kierrätysmateriaalin ansiosta entistä vähän edullisemmin (ja älkää minulta kysykö miksi ne ei koko ajan halpene jos kierrätyspaperin osuus lisääntyy, niin että aikanaan ne olisi ilmaisia ja lopulta laatikoista jo saa voittoa, että mitä enemmän firmaan tulee tavaraa pahvilaatikoissa niin sitä enemmän tulee rahhaa talono!).

    Niinpä siellä pitkällä käytävällä, ”virka-ajan” jälkeen, on joskus illalla sekä täysin hiljaista - ei siis ristin sielua - että tyhjiä pahvilaatikoita.

    Silloin minä, varmistettuani että todellakin olen yksin kuin yvöt, asetan yhden (1) pahvilaatikon keskelle käytävää, peräännyn noin 120 metriä, huudan kaiiiiiiii! ja potkaisen tyhjää pahvilaatikkoa niin kovasti kuin jaksan.

    Siitä kuuluu suprainfernaalinen pamaus!

    Semmoinen mikä kuuluisi, jos jonkin kosmisen virheen vuoksi todellisuus ja koko maailmankaikkeus äkkiä repeäisi palasiksi.

    Ja tuntuu että mieli jotenkin kehkeytyy, kirkastuu ja uudistuu ja sielusta karisee jotain turhaa tauhkaa pois, etenkin jos on ollut stressiä tai vastaavaa, sen pamauksen myötä.

    Potkaisettua pahvilaatikkoa ei sen jälkeen yleensä tarvitse paljon purkaa eikä autella, kun sen jo saa laitetuksi litteiden laatikoiden paalauskasaan. Niin tehokas on se allekirjoittaneen vauhti-potkaus!

    Niin sitäpä minä vaan tässä tiedustelisin, että onko kellään muulla tällaisia varaventtiilijuttuja? kuin on minulla tämä pahvilaatikkohomma.

    Ja kuten sanoin, tästä ei sitten huudella!

    En tosiaan kaipaa itselleni mitään hullun mainetta työpaikalla, on parempi että pitävät normaalina vaan ja taputtavat olkapäälle että hyvä hyvä, selvästi ihan terve mies tämä Kajo. Että ”jatkakaa samalla tavalla”.

    Nimim yksi vaan, mahd. monten puolesta jos muilla kerta on samallaisia juttuja. Onko?!

    Kommentoi 2 Lue kommentit


  • Lapsen mielen vaatimattomuudesta

    Kerronpa, kun kerran siinä olette, millaista oli joskus, kun olin pieni.

    Joskus oli semmoista, että sitä meni sukulaistädin luo. Kyseinen täti (jota ei silloin tietenkään puhuteltu Kyseiseksi Tädiksi, mikä olisi ollut kovin kankeaa, vaan nimeltä mainiten) painoi hirmuisen kovasti töitä, vaikka sairautta oli itsellä ja perheessä monen moista. Siis kiireinen ja raskautettu, raatava ihminen, ei mikään koronkoroillaan elävä sinkku-elämäntaiteilijatäti jolla olisi ollut yllin kyllin aikaa lapsille.

    Mutta silti muistan tuon tädin nimenomaan sellaisena, että aina tulee hymy naamalle kun hänet muistan – ja mielikuvissani hän aina hymyilee. Ja muistan hänet monien superjännittävien leikkien luojana.

    Mitä ihmettä hän sitten keksi?

    Näin aikuisena ajatellen ei mitään ylimaallista. Nyökkäsipä vain perunoita kuoriessaan karttapalloon päin ja sanoi ”Kuunteles Markus kuuluuko tuolta maapallon sisältä pakanoiden jupinoita”.

    Ja minä karttapallon viereen, korva siihen kiinni. Ja voi ihme - melkein kuulin ihan selvästi, miten ”pakanat” siellä jupisivat omia asioitaan, juoksivat sinne ja tänne ja papattivat omaa kieltään.

    Nykyään ei tarvitse kuin ajatella sille puolelle Suomea matkustamista, kun jo muistuu mieleen aurinkoinen täti ja se pakana-asia ja kaikki muu kiva mitä hän keksi.

    Kuten se, kun sain leikkiä avaruusrakettia hetekan sisällä. Aikuisen näkökulmasta tuskin maata mullistava juttu – pikku poika rautasängyn sisällä, käskettynä ”lentämään kuuhun”. Mutta millainen lentomatka se oli minulle – vieläkin muistan sen!

    Kolmas, kun ahtaat portaat olivatkin jokin ihmeellinen juttu – olikohan siellä merirosvoja vai mitä; en muista, mutta muistan että todennäköisesti täti käski mennä tarkistamaan jotakin merirosvouteen liittyvää, ja niin ampaisi mielikuvitukseni liikkeelle ja vieläkin niitä portaita ajatellessani tulee sellainen kiva seikkailumieli ja positiivinen jännitys (eustressiksikö sanoisivat..) päähän!

    Täti painoi hommia kaiken aikaa, vaikka kärsi reumasta ja hankalista allergioista ja ties mistä. Ei varmaan ollut ollenkaan koko ajan ”henkisesti läsnä lapsen luona” vaan mietti tehtäviään, arkea samalla – mutta kun katsoi minuun, hymy oli aito, ja kun kertoi muutamalla sanalla mitä taas voisin tutkia ja ihmetellä, niin halu ilahduttaa lasta oli aito.

    Niin aito, että vuosikymmeniä myöhemmin tässä siitä kirjoitan.

    Ja siksi kirjoitan, että haluan muistuttaa itselleni – ja teille – että lapsen ilahduttamiseen ei tarvita ukkosen ihmeitä, ei määrättömästi aikaa, ei välttämättä pennin jetiä rahaa (vaikka jonkinmoinen pääsiäismuna onkin kiva saada, niin silti muistan itse pikemminkin rairuohon kasvattamiset kuin suklaamunat, vaikka yhdestä suklaamunasta sainkin kivan surisevan pillin jonka muistan. Se oli punainen).

    Oman kokemukseni nojalla lapsi tarvitsee ajatuksen siemeniä, tai oikeammin pienen rohkaisun ajatella luovan hauskasti ja jännittävästi, ja kun lapsi pääsee ajatustensa kanssa alkuun, niin siinä aikuinen ja lapsi ovat pikkuisen samassa maailmassa, mutta isommaksi osaksi ihan eri maailmoissa. Lapsi saattaa kokea uskomattoman upeana sen, mikä aikuiselta on ensin vain pieni myönnytys oman arkihetken osittaisena uhraamisena.

    En tietenkään tarkoita sitä, ettei lapsi tarvitsisi aikaa tai että hänen asioihinsa ei tarvitse syventyä.

    Tarkoitan sitä, että hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Ja jos ei osaa tai kerkiä heittäytyä satuhahmona koko viikonlopuksi konttaamaan ja suttaamaan sormiväreillä ja rakentamaan matonkuteista roolivaatteita, niin ei kannata heittää kirvestä kaivoon vaan kannattaa ”leikkiä vähän”. Vaikka 32 sekuntia, jos ei elämäntilanne sillä hetkellä enempää aikaa suo. Se 32 sekuntia saattaa olla lapselle iso elämys, jos se on hyvästä mielestä luotu – kuten tätini maapallo-pakanahommeli.

    Ja mitä siihen rairuohon kasvattamiseen tulee, niin kiinalainen sananlasku sanoo että paras aika istuttaa puu on kolmekymmentä vuotta sitten; toiseksi paras aika on tänään.

    Ja jos rairuohot on loppu, niin ostakaa appelsiini, tutkikaa pitääkö sen siemenet ensin kuivattaa vai voiko istuttaa suoraan, ja istuttakaa kukkaruukkuun appelsiinilehto. ..And world is your oyster, niin kuin amerikkalaiset sanoo.  : )

    Hyvää pääsiäiseä!

    Kommentoi 4 Lue kommentit


  • Virallinen eläin

    Markus Kajo: Virallinen eläin. Kuva: stock.xchng

    (Luulitteko pienenä, että kissa ja koira ovat pariskunta? Siis ikään kuin vaimo ja mies. Ja hevonen ja lehmä samaten. Ihan pienenä minä, kaupunkilaispoika, luulin.)

    Kaikenmoinen imagonkohottamisponnistelu ja maineensa erinomaistaminen tai elvytteleminen on ymmärtääkseni suurta huutoa liike-elämässä.

    Ja sanoohan sen järki: vaikka Yle ei varsinaisesti ole mikään bisneslaitos, niin jos Ylellä olisi olemassa yhtiön virallinen kissa, se vaikuttaisi Ylen mainetta kohottavasti.

    Kuvitelkaa siis, että illan pääuutislähetyksen alkupuolella kerrottaisiin, että Ylen pääjohtajalta tulee yhtiötä koskeva tiedonanto kohta. Ja näkyisi aula, jossa teputtaa iso lauma journalisteja (muista lausua tämä että [journalisti] eikä [žu:rnalisti] - ja muista lausua myös ranskankielen sana päivä ”jour” että [jour] eikä [žu:r] ja ranskankielen ”nuit” että [nuit] eikä [nyi]. Silloin olet johdonmukainen!)

    Sitten jo näkyisikin pääjohtaja, joka lukisi paperista ”Ajan haasteiden kirvoittamana on Yleisradio ottanut uuden askeleen edistyksen iljanteisella polulla, ja teknisehköä television digitalisointia seuraa nyt ihmisläheisemmän luontevasti se, että yhtiölle on tänään hankittu oma, täysin virallinen kissi.”

    ”Yhtiön kissa on sekarotuinen, painaa yhdeksän ja puoli kiloa, ja on siis vankka ja varteenotettava eläin.”

    ”Toivon yhtiömme, ja sen usutetun henkilöstön puolesta menestystä sekä kissalle, yhtiölle, että koko tälle kiusatulle kansalle.”

    Punainen nappi - älä klikkaa tätä.

    Sitten johtaja ottaisi lukulasinsa pois, ja nyökkäisi avustajalle, joka alkaisi veivata pientä veiviä. Ja veivin kitinän havahduttama lehdistö kääntyisi katsomaan pientä purppuranväristä esirippua joka aukenisi ja paljastaisi lautaseltaan makkaraa ja toiselta kevytmaitoa nauttivan kissan. Sen hännän pää heilahtelisi laiskasti.

    ”Kissaa saa nyt kuvata mutta mielellään ilman salamavaloja. Tätä varten on yhtiön valo-osasto järjestänyt huoneeseen riittävän, tasaisen valaistuksen, jonka värilämpötila on aurinkoiset 5600 Kelvin-astetta.”

    Kuvaajien siirtyessä piirittämään ruokailevaa kissaa joku toimittajista viittaisi ja kysyisi ”Mikä kissan nimi on?”

    Johtaja taittelisi puhepaperia taskuunsa ja sanoisi ”Se on tietenkin yhtiön sisäinen asia - mutta kissalle voi ehdottaa lempinimeä netissä, ilmaiseksi.” Ja sitten pääjohtaja poistuisi muihin tehtäviin dynaamisena, mielekkäänä ja heilutellen käsiään tasatahtiin eteen, taakse, eteen, taakse, mieli hyvänä kissa-asiasta.

    Mutta nyt tapahtuisikin se juju, joksi tästä kirjoitan!

    Kun tulisi nettiin ryntäys, että nyt ehdottamaan Yleisradion viralliselle kissalle nimeä, ilmaiseksi. Niin millainen kiusaus tulisi niille, jotka koodaavat Ylen nettisivuja!

    Hirmuinen kiusaus tulisi niille jotka koodaavat Ylen nettisivuja!

    Ja ne koodaajat supisivat keskenään, että entäs jos laitetaan sinne sivulle semmoinen punainen klikkauskelpoinen nappi, jossa on teksti ”Älä klikkaa tätä!” Ja tehdään siitä napista sellainen, että jos sitä kumminkin joku klikkaa, niin se veloittaa klikkaajan pankkitililtä muutaman sentinosasen.

    Vaikka niin, että jos tilin saldo on 284 euroa ja 57 senttiä, niin se kuppaa sieltä tililtä 0,3 senttiä. Saldo näyttää edelleen että 284,57 eur mutta oikeasti siellä tavallaan onkin 284,567 eur joka siis kuitenkin pyöristyy pankkiohjelman näytössä luvuksi 284,57. Eli koodaajien kuppaama summa on niin pieni ettei edes näy, mutta kun näitä sentin osasia tulee miljoonien tai kymmenien miljoonien klikkauksien myötä tosi paljon, niin koodaajat rikastuvat mutta tavallaan kukaan ei köyhdy!

    Näin miettivät koodaajat ja alkavat pizzan ja energiajuoman ja Death Metalin voimalla hämärissä pilttuissansa rakentaa sivua, jolla Yleisradion viralliselle kissalle voi ehdottaa nimeä - ja sivulla on selkeästi erottuva punainen nappi, jossa teksti ”Älä klikkaa tästä!” Klikatessa nappi muuttuu vähän eri näköiseksi, vähäksi aikaa, näyttää vaikka hymynaamaa hetken aikaa tai ehkä muuttaa väriä ja päästää pieruäänen tai jotain, ja sitä ei voi heti klikata uudestaan, ettei juoni paljastu kun nappi kuppaisi rahaa liikaa.

    Ja pian kuuluu iloinen hiiren naksuttelu kissannimi-innokkaan nettipopulaation vuorovaikutehakuisessa keskuudessa, mutta nettikoodaajat painelevat korviaan ettei omantunnon pilli soisi niin kirkkaana ja kohtapa metallin karski kauneus peittääkin koodaajien omantunnon äänen ja rikastumisen mielteet saava nettikoodaajien suupielet hymyyn ja silmät verhoaa puoliunelias nirvanan utu.

    Tästä näemme, että on mietittävä monia asioita, eikä vain jonninjoutavuuksia kuten onko tukka hyvin, tai eduskuntavaalit tai että ketkä ostaa maksalaatikkoa jossa ei ole rusinoita - onko se niille tosiaan iso asia se rusinattomuus vai onko ne allergian pauloissa.

    (Ja ihan hyvin se voisi olla niinkin, että koira ja kissa ovat pari ja poikaset jompia, kumpia tahi molempia. On sitä luonnossa oudompaakin nähty - kuten kävelypoluilla, leikkikentillä ja pihalla kevään paljastamia koiransontia hirveät määrät, vaikka tiedusteltaessa yksikään koiranomistaja ei kuulemma kuuna kullanvalkeana sonnata koiraansa ilman että korjaisi jätökset. Näkymättömiä, henki-ruumiillisia mutta samalla kovin ulostusaktiivisia koiria on siis olemassa, ja kuten niiden aikaansaannoksia lastenvaununpyöristä tai pyörien myötä eteisen sisal-maton kuitujen välistä kaapiessaan voi todeta, ruumiittomien, henkiolento-koirien jätökset ovat silkkaa ja konkreettista sitä ihtensä silti! Niin suuri on luonnon mahti!)

    Kommentoi 2 Lue kommentit


kirjoittajasta

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä