Uhanalaiset eläinlajit vievät median huomiota siinä määrin, että harvoin tulee mietityksi millaisia uusia eläinlajeja pitäisi tai voisi katoavien lajien tilalle ja entisten rinnalle tulla.

Kun asia kuitenkin on vähintäänkin teoreettisessa mielessä kiinnostava, on ehkä hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan sitä. Siispä teemme niin. Ja, kun en kuitenkaan pystyne olemaan täysin objektiivinen, tyydyn tässä mukisematta lähtemään liikkeelle puhtaasti omista mieltymyksistäni.

Pitäähän sitä joku pohja olla, miksei siis vaikka meikäläisen ajatus, kun ei parempaakaan lähtökohtaa ole annettu; selvästikään valtio ei ole kiinnostunut korvaamaan katoavia lajeja uusilla, vaan jättää näköjään tämänkin asian veronmaksajien mietittäväksi.

Millainen siis pitäisi olla uuden eläimen, uuden eläinlajin? Missä sen pitäisi elää? Mitä syödä? Miten käyttäytyä?

Esteettisenä yleisperiaatteena esittäisin, että uusi eläin on pörröinen, koska useimmat ihmiset pitävät enemmän pörröisistä ja ns. suloisista eläimistä, kuin vaikkapa suomukkaista, limaisista ja niin pois päin.

Myös isot korvat ovat jotenkin kivat, ja ne semmoiset joustavat anturat tassuissa. Ja häntä, tietty!

Ekologis-monipuolinen pystykoira

Jollainenkin pystyssä kävelevä tai pomppiva koiran, kengurun, kissan, jäniin tai koalan tapainen systeemi voisi olla kiva, mutta se saisi kernaasti olla ystävällinen ja iso; seisaallaan metri kahdeksankymmentä vaikka. Sen turkki ei saisi kastuneenakaan haista pahalta, vaan mieluummin karkilta niin kuin eukalyptuksenlehdillä elävät koalat.

Ja ekologinen elukan tulisi olla; olisi hyvä jos se esim. hengittäisi sisään kasvihuonekaasuja ja hengittäisi happea ulos. Ja jos sen ottaisi kotieläimeksi, se nauttisi etsiä tuoksun perustella parittomia sukkia ja tykkäisi kyörätä niitä pareiksi riviin kylppärin lattialle tai sohvalle.

Eläin saisi energiaa kahdella tapaa. Ensimmäinen tapa olisi se, että jos sille syöttäisi paperia (vanhoja lehtiä, laskuja) ja biojätettä, se tuottaisi lämpöä.

Pari kolme semmoista pystykävelykoiraa pitäisi pienen huushollin lämpimänä, jos asunto olisi hyvin eristetty, kun elukoita vain syöttäisi paperilla ja biojätteellä.

Ja jos eläimiä ei syöttäisi, silloin ne ottaisivat energian huoneenlämmöstä.

Kesähelteellä eläimille ei annettaisi ruokaa vaan ainoastaan joitakin hivenaineita, ja niinpä ne ottaisivat energian huonelämmöstä - ja täten viilentäisivät kesähelteellä huushollin mukavan viileäksi.

Sähköankeriaan tapaan ne osaisivat myös muuttaa (lihas)energiaa sähköksi. Eläinten makuusijaan laitettaisiin kaksi metallista kupua, ja kun eläin koskettaisi näitä, se tuntisi selässään mukavaa rapsutuksentunnetta, ja sen sähköelimet samalla tuottaisivat metallikupujen välille varauksen, jolla ladattaisiin vaikkapa perheen sähköpolkupyörän akkuja.

Kesähelteellä eläimet voisi opettaa käymään pihalla kuumenemassa ja sitten ne menisivät muuttamaan saamansa energian metallikupujen kautta sähköksi, viilenisivät siinä ja pitäisivät sähköpolkupyörän ajovalmiina läpi kesän. Jos lämpöenergiaa kertyisi ketakaikkiaan liikaa, eläimet joisivat kylmää vettä ja pissisivät liikalämmön virtsana vessasta alas.

Eläimen kuono ja hännänpää olisivat bioluminesenssilla varustetut, niin että eläimen voisi pimeässä käskeä sytyttää kuonovalonsa, ja käyttää sitä taskulamppuna. Opetetun eläimen hännänpää olisi kätevä työvalo monessa hankalassa paikassa ja kiva lukuvalo telttaretkellä. Teltan ilma pysyisi elukan ansiosta todella raikkaana, koskapa se muuttaisi teltan ilmasta hillidioksidia hapeksi kuten kasvit.

Papukaijan tapaan eläin oppisi toistamaan tiettyjä ääniä ja matkimaan puheenkin ääntä. Se oppisi myös etsimään tyhjiä pulloja ja tölkkejä, viemään ne marketin palautuskoneeseen ja tuoman kuitin tai rahat omistajalle tai vaikka SPR:n toimipisteeseen.

Se oppisi myös, kaupungilla yksin ollessaan ja siellä poliisin nähdessään sanomaan poliisille, juhlallisesti kunniaa tehden ”Elä sakota, vanha veikko, kyllä tämä tästä lutviutuu vielä, kunhan mie tästä tomerrun!” Ja perään se tekisi semmoisen hovikumarruksen, jossa toinen käsi tekee kaarevan pyyhkäisyn melkein maata hipoen, ja kämmen, sormet ”levynä”, tekee siron pikku kieputuksen - ja sanoisi ”Enchanté!”

Ja myös se oppisi myös ulkoa lyhyitä vitsejä ja kertoisi niitä vastaantulijoille, ja jos nämä nauraisivat, se helistäisi SPR:n keräyslipasta ja sillä tavalla joutoaikoinaan keräisi rahaa hyväntekeväisyyteen.

Eläin olisi seurallinen, nauttisi saada tehdä erilaisia tehtäviä ja osaisi vaistomaisesti nyhtäistä tuntemattomankin lapsen kauluksesta kauemmas, jos pikkulapsi sen nähden meinaisi astua ajotielle, mennä liian lähelle laiturin reunaa tai rautatiekiskoja tai muuhun vaaran paikkaan.

Äänenä eläimellä olisi samanlainen kiva ääni kuin pikkuoravilla, ja se ei haukkuisi vaan kehräisi, mutta yhtä kovalla äänellä kuin tiikerit, niin että sen hyrinään olisi helppo nukahtaa.

Yksinään se voisi vihellellä sellaisia sävelmiä joita se on kuullut radiosta; ei kuitenkaan sellaisia joita kuuluu koko ajan, ei siis esimerkiksi Nokia-puhelimista tuttua Franciso Tárregan Gran Vals -melodiaa muuta kuin erikseen pyydettäessä, tai ehkä joskus kun se haluaisi varoittaa että sillä vaikka on ripuli tms.

Tällainen on yksi vaihtoehto uudeksi eläimeksi. Heitän varmaankin muutaman muunkin ehdotuksen jatkossa. Mutta tuleeko teille mieleen, millainen uuden eläimen tulisi olla? Miettikää. Ja kertokaa, pliide; vastuu eläinkunnasta ei kuulu pelkästään sisäasian- ja ympäristöministeriölle, vaan meille kaikille, myös teille ja tuolle naiselle joka on tupakalla tuolla parvekkeella. Vilkuttakaa hänelle!

Tässä Kajo äänessä: