Kuusikymmentä senttiä lunta? Maximilian silmistä kuvastuu puhdas kauhu, kun hän katselee Penan kamerasta otoksia talvisesta Suomesta. Maximilian on matkaopas ja ylpeä siitä, että on ngada. Hänelle sopii, että valta on naisilla. Ngadat ovat hallinneet Bajawan ylätasankoa ja Gudung Imeime-tulivuoren hedelmällisiä rinteitä ikiajoista.

Hollantilaiset siirtomaasotilaat tunkeutuivat tänne Floresin saaren sisäosiin vasta 1907. Siirtomaa-ajan jälkeenkin ja Indonesian valtiosta suuremmin piittaamatta ngadat ovat eläneet ja aikovat jatkossakin elää matriarkaalisessa yhteiskunnassaan. Vajaan sadantuhannen ngadan maailmassa mies ei voi periä. Klaani omistaa maan. Mies voi omistaa sen, minkä on omalla työllään ansainnut, ei muuta.

Kun Maximilian menee vaimonsa kotiin, hänellä ei ole siellä päätettäviin asioihin mitään sanomista. Mies vaietkoon. Puheoikeus hänellä on äitinsä talossa. Maxilla ja hänen veljillään on pieni perimysongelma. Heillä ei ole sisarta, joka perisi äidin omaisuuden. Jonkun veljistä on naitava ngada-yhteisön ulkopuolinen tyttö. Muuten suku esi-isineen kuolee naisperillisen puutteeseen.

Ngadat käyvät sunnuntaina kirkossa ja ovat hartaita katolisia, kuten 85-90 prosenttia Floresin asukkaista. Silti he eivät ole yhtään tinkineet esi-isien ja myös hyvien ja pahojen luonnon henkien läsnäolosta tässä elämässä. Lähetyssaarnaajien opit ovat heistä mielenkiintoista tietoa tulevasta elämästä. Ristiriitaa ei siis ole. Ei paljon.

Jokaisessa perinteisessä ngada-talossa on huone, jonne vie hyvin matala ovi. Se on esi-isien huone, jonka salaisuuksia ulkopuoliset eivät pääse katsomaan. Talon yksityiskohdat on suunniteltu tarkkaan siten, etteivät pahat henget pääse esi-isien sekaan.

Ngadoja on vajaa satatuhatta. Heidän kulttuurinsa on silminnähden elinvoimainen. Matriarkaalinen järjestelmä tuntuu toistaiseksi kestävän nykyajan paineet suuremmin nitisemättä. Suurin ongelma tuntuu olevan se, että perinteisillä elinkeinoilla on vaikea kustantaa lapsille yliopisto-opetusta.

Meidän ryhmämme kävi syömässä Maxin kotona ns. uudessa kylässä. Presidentti Suharto pakotti aikoinaan osan ngadoja siirtymään nykyaikaisiin taloihin. Sama mies oli asialla myös Keski-Timorissa, jossa nykyään näkee paljon perinteisiä heinäpesiä nykytalojen takana. Kun Suharto suistiin vallasta, väki muutti suojattomista ja kylmistä taloista saman tien takaisin heinäpesiin, joissa ei ole ikkunoita ja ovesta joutuu ryömimään, Selvästi heinäpesässä on ihmisen hyvä asua.

Täällä Bajawan kaupungissakin näkee, miten perinteet elävät. Tapa haudata omaiset omaan pihaan jatkuu. Tuossa naapurissa on hieno uusi hautakivi risteineen etupihalla. Vanha rouva juuri kyynel silmässä puunasi sitä puhtaaksi aamutuimaan. Ei tehnyt mieli kysellä eikä valokuvata.

Indonesia on toki maailman suurin muslimimaa, mutta on se paljon muutakin. Jaavan ja Acehin ulkopuolella islam ei ole itsestään selvä valtauskonto. Eikä islamkaan ole yhtenäisesti joka paikassa samaa, kuten ehkä kuvitellaan, Indonesialaiselta muslimiltakin henkiin uskominen sujuu täysin vaivatta.

Floresin vuoristojen ja metsien luonnollisten lokeroiden suojissa saaren heimot eivät enää elä täysin eristyksissä maailmasta. Ngadoilla ainakin näyttää olevan tulevaisuus bambu- mahonki- ja tiikkimetsiensä suojassa, missä he näköjään viljelevät kahvia, kaakaota, riisiä, maissia, kajottikurpitsaa, kookosta, vaniljaa, limettiä, minttua, basilikaa, soijapapua, mustapapua, sitruunaruohoa, viinipalmua ynnä muuta.

Omassa pikku seurueessamme alkaa olla pientä firinää merenkulun suuntaan. Olemme vuokranneet laivan, koska se on ainoa tapa päästä lähes asumattomalle Komodon saarelle. Liskojen saarella ei ole nettiä. Hääppöistä netin toiminta ei ole kyllä Floresillakaan, Tässä ei olla ihan rintamailla, nimittäin. 

 

Trooppinen sade lakkasi rummuttamasta sellin peltikattoa. Olen Dilin entisessä vankilassa rahtikontista muunnetussa sellissä. Asumus on vuorattu sisältä ja ulkoa laudoilla. Katonrajassa on hyvin pieni ikkuna, josta näkee toisen sellikontin. Seinäke ja ohut puuvillaverho jakavat hotellihuoneeksi muutetun sellin kahteen osaan. Pienestä yrityksestä huolimatta viihtyisyys jää vähäiseksi, mutta karua eksoottisuutta tässä yöpaikassa on neljäntenäkin yönä.

Dili on Itä-Timorin demokraattisen tasavallan pääkaupunki. Entinen vankila auttaa pitämään mielessä ne kansallisen vapautusliikkeen taistelijat ja tukijat, jotka kokivat kovia Indonesian 24 vuotta kestäneen laittoman miehityksen aikana. Sekä itsenäistymistä seuranneen kaaoksen aikana 1999-2002. Nykyään Itä-Timor on sodasta toipuva maa, mutta myös snorklaajien ja maailmaa pakoon kaipaavien rauhallinen paratiisi.

Pieni seurueemme lähti aamukuudelta Timor Travel & Toursilta tilatulla pikkubussilla Kupangista Timorin länsikärjestä itään saaren keskiharjannetta kiemurtelevaa pikkutietä, joka esittää kahden miljoonan asukkaan saaren pääväylää. Iltapäivällä päästiin rajamuodollisuuksiin, joihin kuului mm. kuumeen mittaaminen pikatestillä. Näinkin voi yrittää torjua sikainfluenssaa. 300 km matkaan Kupangista Diliin meni noin 12 ja puoli tuntia maanteitse. Kuten sanottu, tie kiemurteli!

Matkan varrella muuttui kasvillisuus ja kulttuuri. Keskisen Timorin alueella näkee paljon heinäpesiä, joissa on vain matala oviaukko eikä lainkaan ikkunoita. Väki tykkää asua näissä
puolipalloissa. Itä-Timorissa alkaa kummitella henkitaloja, jotka nimensä mukaisesti ovat taloja -mutta ei ihmisille.

Indonesian asukkaat ovat lähes kaikki muslimeja, mutta Timorilla on päinvastoin. Suurin osa väestä on roomalaiskatolisia. Paavi on käynyt täällä ja Dilin suuri Jeesus-patsas on sovellettu Riosta. Mutta pintaa ei tarvitse paljon raaputtaa löytääkseen vanhan animismin timorilaisen sydämestä.

Timoria itäänpäin kulkiessa malaijipiirteet vähenevät, ihmiset alkavat näyttää polynesialaisilta ja aivan idässä papualaisilta.

Itä-Timorilla on takanaan väkivaltainen historia, josta muistuttaa YK:n rauhanturvaajien jatkuva läsnäolo. Pieni maa on kuitenkin kaunis ja sen asukkaat ystävällisiä. Vuosikymmenen mittaisen itsenäisyyden ja sen pitkän odotuksen aistii näkyvästä isänmaallisuudesta. Timor Lesten eli Itä-Timorin lippu on symboli, johon törmää vaikka ravintolan tarjoilijattaren hihassa. Suuret rauhaan ja kehitykseen kohdistuvat odotukset ovat ilmassa. Ilmapiiri on pari vuotta ollut hyvin rauhallinen.

Itä-Timor on paperilla yksi maailman köyhimpiä maita. Köyhyyttä näkee maaseudulla, mutta myös kehityksen merkkejä, teitä rakennetaan ja uusia taloja ja kouluja näkee usein niiden varsilla. Tuli juuri käytyä Arauran saarella, jossa ei vielä reilu kymmenen vuotta sitten tunnettu rahaa. Omavaraisviljely ja vaihtokauppa eivät tuota bkt:ta mutta elämän laatua ne tuottavat.

Matkailu olisi tällä hetkellä maalle hyvä valuutan lähde, mutta turistit ovat täällä todella harvassa. Tänne on niin kovin pitkä matka kaikkialta, paitsi Australiasta, eikä sieltäkään kovin lyhyt matka ole. Itä-Timor on kaunis pieni maa, jonka asukkailla on kaikki oikeus olla ylpeitä suunnattomalla sitkeydellä taistellusta itsenäisyydestään.
 

Miksi kannattaisi matkustaa Karibian meren saarille? Sää tulee varmaan ensimmäisenä mieleen. Aivan yhtä tärkeä puoltaja on turvallisuus. Varkaat vähenevät, kun saaret pienenevät, tämä laki pätee kaikkialla. Varkauksien ohella väkivaltarikokset ovat pienten Antillien saarilla lähes tuntemattomia.

Malariaa ja muita trooppisia sairauksia ei ole tai ne ovat hyvin harvinaisia. Myrkyllisiä tai muuten vaarallisia eläimiä ei yleensä ole. Kaduilla saa kävellä rauhassa, ei ole tyrkyttäjiä, sisäänheittäjiä eikä huijareita jaloissa pyörimässä. Seksiseuraakaan ei tyrkytetä.

Karibian retkestä innostuneen täytyy kuitenkin nähdä tavallista enemmän vaivaa maantiedon ja kalenterin kanssa. Erityisesti et halua olla Karibian merellä samaan vuodenaikaan hurrikaanien kanssa. Uimarannalle haluavan ei kannata sännätä sademetsään tai kalliosaarelle ja päinvastoin. Matkan suunnitteluun on varattava aikaa myös, jos budjetti ei ole rajaton. Karibialle voi matkustaa halvallakin, mutta se vaatii vaivannäköä.

Kun kerron kotona Suomessa käyneeni Guadeloupen, Dominican, Antiguan ja Montserratin saarilla, kohtaan ymmyrkäisen katseen, jossa loistaa kysymys, olisiko mitään isompaa kaupunkia siinä lähellä. Ei muuten ole. Joskus näyttää lamppu syttyvän, jaaha, olit siis Dominikaanisessa tasavallassa. Ja taas pääsee selittämään, että on Dominica kyllä tasavalta, mutta ihan eri valtio kuin Dominikaaninen tasavalta. Mikäs ihme se on. Ei missään muuallakaan eroteta toisistaan Bahamaa, Barbadosta, Barbudaa ja Bermudaa. Miksi Suomessa pitäisi?

Karibian merelle lähtijä joutuu hiukan opettelemaan näitä asioita, ja sitten paikan päällä oppii lisää. Pitää muistaa että kaikki saaret ovat kolmatta maailmaa, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Elintaso ei ole korkea, vaikka elämän laatu sitä onkin. Äärimmäistä köyhyyttä ei ole, mutta useimmilla saarilla toki köyhyyttäkin näkee ja siihen on osattava sopeutua. Pömppämahaisia kerjäläislapsia tai hihassa roikkuvia rihkamakauppiaita ei saarilla tunneta.

Suomalainen on tottunut siihen, että asiat toimivat, ja ahdistuu aivan tavattomasti, kun näin ei ole. Hyvä uutinen on, että asiat yleensä toimivat Karibialla. Huono uutinen on, että usein tuo toimiminen vaatii enemmän suullista neuvottelua, kuin mitä suomalainen on tottunut pitämään mukavana. Saarten asukkaat ovat kielitaitoisia ja odottavat samaa kävijältä. Toisaalta moottoriturvat ja flirttailijat löytävät täältä paratiisinsa.

Nyt kun olen käynyt ja nähnyt erot, ymmärrän, että jokainen saari Karibian meressä on aika lailla oma maansa, olkoon sitten itsenäinen, itseään hallitseva Ahvenanmaan tapaan tai Euroopasta etäjohdettu. Kun Antiguan tai Dominican pikkuinen joukkue marssii seuraavissa olympiakisojen avajaisissa, ymmärrän, että se on suuri hetki näissä maissa, eikä mikään vitsailun paikka.

Kuka tahansa voi matkustaa Karibialle, jos haluaa. Karibian merellä voi liikkua ilman yksityistä jahtia, sen tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet. Yleinen mielikuva Karibian saarista rikkaiden leikkikenttänä on vähintään stereotyyppinen. Oma kielitaito voi rajoittaa kohteen valintaa, sillä matkailu alueella on omatoimista. Ajokortti on suotava. Samanmielisen ryhmän kokoaminen avaa lisää mahdollisuuksia, esimerkiksi talon tai veneen vuokraamisen.

Tällä kertaa käsittelen siis Karibian meren pienten saarten hyviä ja huonoja puolia suomalaisen matkailijan kannalta. Toki kaikki saaret ovat erilaisia, ja erilaisia ovat matkailijatkin. Ensimmäinen sääntö on jo sanottu, onnistunut matka vaatii tavallista enemmän etukäteissuunnittelua.
Pitää itse tietää, mitä haluaa tehdä ja nähdä, ja missä sitä on.

Ostosmahdollisuudet ovat rajalliset, kuten kolmannessa maailmassa yleensä. Tuontitavara saattaa olla kallista. Rantaravintolassa ruoka on yleensä kallista, kansanpaikassa kauempana rannasta edullisempaa ja usein parempaa. Kylmäketjun taso vaihtelee, lähikauppojen tuoretuotteet kannattaa tutkia tarkkaan, niin paikallisetkin tekevät ennen kuin ostavat. Saarten omat tuotteet eivät yleensä ole luomua, mutta hyvä maaperä, hyvä vesi ja saasteettomuus takaavat maun. Ruokakulttuuri on niin laaja asia, että yritän kirjoittaa siitä vielä erikseen, mutta noin yleisesti voinee sanoa, että saarille kannattaa lähteä ihan vain syömään. Karibialainen ruoka ei ole kovin voimakkaasti maustettua, vaikka niin kuvitellaan.

Hanaveden laatu kannattaa tarkistaa saarikohtaisesti. Juotavuus ja maku on yleensä hyvä, mutta ei joka paikassa. Runsassateiset saaret vievät vuoripurojensa vettä mm. Arabiemiraattiin, ja olen itsekin juonut näitä maailman parhaisiin kuuluvia vesiä suoraan purosta, toki vasta nähtyäni paikallisten juovan. Toisaalla taas pullovesi saattoi olla ainoa vaihtoehto.

Kiinnostavin luonto ja parhaat liikuntamahdollisuudet ovat yleensä nuorimmilla saarilla, parhaat rannat geologisesti kuluneilla vanhemmilla saarilla.

Mikään ennakkotieto ei voi valmistaa Karibian kiertäjää siihen kulttuurivaikutteiden kirjoon, johon hän törmää. Ihmiset ja elämäntyyli ovat tulleet pääasiassa Afrikasta, ja se on kulttuurin pohja. Joka on Afrikassa liikkunut, on Karibialla aika kotonaan. Eurooppalainen vaikutus vaihtelee vahvasta aivan pintasilaukseen. Jotkut saaret ovat vaihtaneet omistajaa jopa kymmeniä kertoja, jolloin brittiläinen ja ranskalainen vaikutus saattaa olla lähes tasavahva. Yes oui, saattaa kreoli myöntää tuplasti. Dominicalla vaikuttaa myös alkuperäisväestön intiaanikulttuuri. Aasialaiset työläiset toivat 1800-luvulla mukanaan erityisesti ruokakulttuurinsa.

Karibian meren saaria voi suositella niille, jotka haluavat tutustua afrikkalaiseen kulttuuriin, mutta seikkailuvalmius ei riitä Isolle Mantereelle lähtemiseen. Parhaat puolet saarilta löytyvät, pahimmat ongelmat puuttuvat.

Kyllin ei voi korostaa, että saaret ovat hyvin erilaisia. Kaikki saaret ovat taloudellisesti keskenään luonnollisia kilpailijoita, jotka tuottavat samoja tuotteita. Jokainen haluaa erottua ja ilmapiiri kullakin saarella on todella myös aivan omansa lainen. Ei voi sanoa, että olisi käynyt kaikilla saarilla, kun on käynyt yhdellä. Tämä rikkaus voi olla liikaa sille, joka haluaa vain aurinkoa, mutta muille se on jo sinänsä syy aloittaa pakkaaminen.

Voiko ihmisiin luottaa? Suomalainen matkailija on kaikkien maailman huijareiden lemmikki, joka menee halpaan vielä silloin kun hyväuskoinen jenkkikin haistaa palaneen käryn, ja maksaa mitä pyydetään. Karibian meri herättää näköjään suuria epäluuloja. Kun olen kertonut, että saarilla voi huoneet jättää huoleti lukitsematta, vastalauseita suorastaan tulvii. Eihän se niin voi olla. Kyllä se nyt vaan on niin, jos pienistä saarista puhutaan. Joku Jamaika on eri juttu. Pienillä saarilla ei tarvitse tingata, vahtia tavaroita eikä skarpata huijareiden varalta. Kaikki on oikeasti cool. Saarelaiset ovat turvallisuudestaan oikeutetusti ylpeitä.

Harvoilla Karibian saarilla on Atlantin ylittäville koneille kelpaavia yöaikaan toimivia suuria lentokenttiä. USA:n kautta lentäminen on kallista. Halvin tapa päästä saaristoon, mitä minä tiedän, ovat Air Francen lennot kumppaninsa Finnairin kanssa. Helsingistä Pariisin kahden kentän (de Gaulle ja Orly) kautta joko Guadeloupen Pointe-a-Pitreen tai Martiniquelle. Riittävän ajoissa etukäteen tilaten edestakaiset lennot saa usein reilusti alle tonnilla ja lähtöhetken tuntumassa runsaalla tonnilla, jos paikkoja vielä on. Matkaa on sentään 10 000 km. Molemmat Ranskaan kuuluvat saaret ovat mukavasti saariketjun keskellä. Jatkoyhteyksinä tulevat kyseeseen alueellinen lentoyhtiö LIAT, vielä pienemmät lentoyhtiöt ja paikalliset lauttayhtiöt. Kaikki operoivat säävarauksilla, mikä on riittävä syy pysyä kaukana hurrikaanisesongin aikana Suomen loppukesästä ja syksyllä. Lautoille saa lippuja vain paikan päältä, lennoille netistä, mutta ne voivat muuttua aivan viime hetkilläkin. Kalusto on normaalia länsimaista tasoa ainakin suurimpien saarten välillä. Lauttojen hintataso on yllättävän lähellä lentohintoja.

Minkä tasoista majoitusta etsiikin, varaukset on syytä tehdä hyvissä ajoin. Kysymys on saarista, joilla on rajallinen majoituskapasiteetti, ja kun huoneet ovat täynnä, niin ne ovat täynnä. Sesonkihuippuna alkuvuodesta ja paikallisten festivaalien yms. aikaan näin voi todella käydä. Koska öisin sataa, ulkona nukkuminen ei ole mahdollista. Hotellien ja hostellien hintataso vaihtelee uskomattomasti saarten välillä ja sisällä. Alkuvuoden sesonkikuukausina on kalliimpaa, muulloin löytyy tarjouksia. Edullisten paikkojen sijainti on usein hankala, ja auton vuokraaminen melkein pakollista. Majoitus maksaa Karibialla, mutta vastineeksi majoituslaitokset tarjoavat aina jotain persoonallista jujua ja erittäin hyvää ystävällistä palvelua. Turistimassat ovat halpishotelleissaan jossain muualla, se kuuluu pelin henkeen. Lapsiperheille hintataso voi olla korkea, mikä on vahinko, sillä turva- ja terveysriskien pienuus sopisi heille.

Teiden taso ja liikenteen määrä vaihtelee saarittain, mutta yleisesti liikenne on rauhallista ja joustavaa. Julkinen liikenne keskittyy työaikoihin, sunnuntaisin sitä tyypillisesti ei ole. Aikatauluja ei taida olla missään. Bussit ja pikkubussit ovat lähes ilmaisia ja tunnelma on aito. Takseja on hyvin harvassa, ne on tilattava ajoissa ja ovat kalliita. Toisaalta saaret ovat kooltaan mukavan kompakteja. Jos on kulkupeli, mikään ei ole kaukana.

Liikuntarajoitteisille kaikki saaret eivät sovi. Monilla maasto on todella pystyä.

Luonnon, liikunnan, ruokakulttuurin ja monikulttuurisen ilmapiirin ystäville Karibian meren saaret ovat paratiiseja. Yökyöpelin kannattaakin olla tarkempi. Useimmilla saarilla mennään aikaisin nukkumaan. Rommijuopot hyytyvät jo iltapäivällä ja paikallisbaarit tahtovat olla illan tullen jo kiinni. Jos haluaa heilua iltaisin, on syytä tarkistaa, onnistuuko se kohteessa.

Haluatko stressata? Toimitko parhaiten ankarassa paineessa? Sitten saat unohtaa Karibian reissut. Siellä sinun stressihormoneillesi vain naurettaisiin hyväntahtoisesti. Tai ehkä oppisit relaamaan ja tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Yes oui.
 

Dominican maaseudulla tienvarsilla on työväenpuolueen punaisia ja opposition sinisiä viirejä muistuttamassa lähestyvistä vaaleista. Eduskuntaan valitaan ennen joulua 2009 kaikkiaan 21 kansanedustajaa. Puhe ei nyt ole Dominikaanisesta tasavallasta Haitin ja Puerto Ricon välissä, vaan vuonna 1978 itsenäistyneestä saarivaltiosta EU:hun ja Ranskaan kuuluvien Guadeloupen ja Martiniquen välissä. Vaalit ovat pian ja tunnelma kiihkeä. Äänestysprosentti nuoressa maassa on tyypillisesti yli 90 ilman mitään pakkoa. Sosialisteja syytetään räikeästä korruptiosta. Äänestäjiä pelotellaan myös Venezuelan Hugo Chavezin lisääntyvällä vaikutusvallalla. Chavez kosiskelee pieniä itsenäisiä Karibian valtioita kuten Dominicaa ja Antiguaa retoriikalla ja rahalla.

 Mutta kaukana sademetsän sydämessä tällä kaikella on vähän merkitystä. Olen asunut muutaman päivän puussa. Puumaja on kasattu krouveista höyläämättömistä lankuista sen verran huterasti, että ilmastointi toimii läpivetoperiaatteella. Lisää sademetsän happirikasta kosteaa ilmaa virtaa avatuista ikkunaluukuista. Kalustuksena on kookas kaksoissänky ja riippumatto. En halua tietää, miten kaksoissänky on saatu puuhun. Valaistuksena olisi tuulivoimalla toimiva hehkulamppu, jos se toimisi. Kynttilät sytytetään sytkärillä, sillä tulitikut kostuvat tässä ilmastossa hetkessä.

Vessa-asiat kiinnostavat suomalaista aina. Vessa on myös ylhäällä puussa ja se on veivattava kompostoiva malli. Pyörivään rumpuun heitetään kansantuotteen perään sahanpurua. Three Rivers Rosalie Forest Eco Lodgen omistaja Jem Winston kertoo mielellään tarinaa siitä, miten hän päätyi raahauttamaan tämän jyhkeän mukavuuslaitoksen ylös loputonta litisevää liukasta sademetsän rinnettä. Dominican viranomaiset päättivät, että hotellissa ei voi olla hygieniasyistä puuseetä, vaikka se olisi kuinka eko. Jemin hotelli olisi suljettu, mutta karibialaisena kompromissina syntyi ajatus kuivakäymälästä. Ja toisin kuin propellikäyttöinen lamppu, mukavuuslaitos toimii.

Kun vaihdoimme sähköposteja varauksesta, Jem varoitti minua moneen otteeseen siitä, että puumaja on 15 minuutin ankaran ylämäkipatikan päässä hotellin vastaanotosta. Siksi pakkasin turhat sivilisaatiopellen asusteet matkalaukkuun, jonka jätin respana ja Jemin konttorina toimivaan liikuttavaan pikku tönöön. Rosalie Forest ei nimittäin ole sillä tavalla hotelli kuin hotelli Viru Tallinnassa on hotelli, noin esimerkiksi. Ei yhtään.

Koko Dominican saarella ei ole kuin yksi tai kaksi kerrostalohotellia, eikä muitakaan kerrostaloja. Hotelli on tyypillisesti talo, jossa on muutama vuokrattava huone erillisillä sisäänkäynneillä, tai muutama mökki puutarhassa tai metsässä. Massaturismia ei tähän maahan ole haluttu, sillä maan valtti, koskematon luonto halutaan pitää sellaisena.

Jemin hieman harrastajamaisella aitobrittiläisellä innostuksella ylläpitämää ekomajoitus on kieltämättä hieman äärimmäistä. Kaikkien mielestä ei ole hienoa nukkua puussa keskellä viidakon ääniä ja herätä joka yö infernaaliseen meteliin, kun kaatosade yrittää oikaista peltikaton läpi.

 Minä en ollut hoksannut, että 15 minuutin rinnepatikka aamiaiselle ja takaisin, päivän patikkaretkelle luontoon ja takaisin ja illalliselle ja pimeässä takaisin tekee yhteensä 6 x 15 minuuttia eli puolitoista tuntia päivässä armotonta kiipeilyä lahkeet liejussa. Enkä muistanut, että sademetsässä ei vaate kuivu, kaikkeen tarttuu metsän haju. Juuri nyt olen sademetsän suhteen hieman kylläinen. Televisiota en kaipaa, mutta pesukonetta kyllä.

Mutta en muistanut sitäkään, miten virkistynyt olo on, kun on saanut tuulettaa kuuloaistiaan yön ajan unessa tuulten äänen ja hyönteismelun keskellä. Kuulo on primitiivinen varoitusaisti, joka ei koskaan nuku. 360 asteen tasaiset luonnonäänet kertovat, että metsässä ei liiku suurta nälkäistä petoa. Kun tulee liian hiljaista, ihminen herää säpsähtäen vaaran aistimukseen. Enkä muistanut sitä vapauden tunnetta, joka valtaa metsän siimeksessä heräävän.

 Toivottavasti en unohda keskusteluja Jem Winstonin kanssa sademetsistä, vapaudesta ja kestävästä kehityksestä, jonka suhteen hän on niin tinkimätön. Metsän Pelle Peloton, se on tuo laiha britti, joka jätti turhat pankkihommat Lontoossa ja osti entisen banaaniplantaasin Dominican kaukaisimmasta kaakkoisnurkasta. Suomalaisena minulla on erityinen puolipakanallinen ja itsestään selvä suhde metsään. Tunnen sukulaissieluisuutta samoin kokeviin kansallisuudesta ja metsän sademäärästä riippumatta. Mutta Jemille metsä tuntuu olevan vielä enemmän.

Viimeisenä yönä metsässä heräsin paukkeeseen ja ajattelin, että puista putoaa jotain pähkinöitä katolle. Opossumit olivat tulleet sisälle ja paukuttaneet hampaillaan cashewpähkinöitä sisältävän metallirasian muovikannen palasiksi. Liian suolaiset pähkinät oli levitelty kiukkuisesti lattialle.