Karibian mausteet

Kiehuva järvi

Puuopossumi olisi saanut jäädä näkemättä. Yksi Dominican luonnon harvoista nisäkkäistä makasi avuttomana Kiehuvan järven polulla. Eläinparka oli pudonnut puusta eikä pystynyt enää liikkumaan. Se availi ja sulki suuria yöeläimen silmiään ja haroi välillä ilmaa siroilla etukäpälillään. Pitkä kierteishäntä oli toimettomana rullalla. Peter Maguire hivutti kokeneesti banaaninlehden kuolevan opossumin alle ja siirsi sen harjanteen lehvikköön viettämään viimeiset hetkensä rauhassa.

Kunniakseni on sanottava, etten edes harkinnut valokuvan ottamista onnettomasta olennosta. Kuoleville kuuluu arvokkuutensa.

Peter Maguiren ei pitänyt ollenkaan olla oppaani Kiehuvalle järvelle. Tuona keskiviikkona Peterin piti hoidella taaroviljelmäänsä. Hänen piti hoivata peltihökkelikotinsa vierellä orgaanisia yrttejään ja persiljapenkkiään rakkaassa Laudatin kylässään vuorten keskellä.

Hotellin tilaama opas ilmoitti puoli seitsemältä lähtöaamuna, ettei auto-ongelmien takia pääse tulemaan. Ettei vaan olisi kaatunut rommia moottoriin. Oli turvauduttava suunnitelmaan B.

Laudatin kylä, lähtökohta vaativalle patikkaretkelle, oli linnuntietä vain parin kilometrin päässä. Kuten Dominicalla melkein aina, välissä oli ylikäymättömänä esteenä nuori vuori pystysuorine rinteineen. Dominica on geologisesti hyvin nuori saari. Se ryöpsähti esiin Karibian merestä tulta sylkien vain 26 miljoonaa vuotta sitten. Ennen dynamiitin keksimistä ja päällystettyjä teitä liikkuminen saarella oli lähes mahdotonta, nykyään se on enää vaikeaa.

Ensimmäinen auto, joka oli tulossa rinnettä alas Trafalgarin putouksilta ja vesivoimalaitokselta, pysähtyi rinkkaa tiellä kantavan valkoisen miehen kohdalle. Tarvitsisiko vaeltaja kenties kyytiä? Matkalla Trafalgarin helminauhana tietä myötäilevän kylän halki alas kohti Karibian merta ja Laudatin tienristeystä kuljettaja veikkaili, josko matkamies olisi Kiehuvalle järvelle menossa. Hän oli kyllä itse menossa pääkaupunkiin, mutta pientä korvausta vastaan voisi heittää minut ylös Laudatiin. Ei tarvitsisi risteyksessä bussia odotella.

Bussin virkaa 70 000 asukkaan saarivaltiossa hoitavat sivumennen sanoen tilataksin tyyppiset ajoneuvot, jotka kulkevat arkisin ilman aikatauluja pienimpiinkin kyliin. Nämä ajoneuvot ovat erittäin edullisia eivätkä ne ole edes täynnä. Kuljettajat tuntevat tiet hyvin ja ajavat varovaisesti. Bussien huono puoli on, että ne kulkevat harvoin.

Tie Laudatiin oli rapautunut järkyttävään kuntoon ja pyrki koko ajan nousemaan pystysuoraan. Kaikkein hankalimmassa kurvissa oli tien korjaus menossa. Kalustoa ja miehiä oli ja töitä tehtiin tosissaan. Jarrut tarkastetaan, ennen kuin tällä saarella lähdetään ajelemaan.

Ensimmäinen elävä sielu Laudatin kylässä oli vajaa viisikymppinen miehenkäppänä lökäpöksyissä, valkoisiksi valmistetuissa tennareissa ja punertavassa t-paidassa, joka oli kulunut kantajaansa kiinni niin kuin se olisi ollut hänellä syntyessä päällä.

Kyllä minä lähden viemään miestä Kiehuvalle järvelle, sanoi maailman vähiten eräoppaan näköinen mies kuljettajalle. Hinnaksi sovittiin sata itäisen Karibian dollaria eli 25 euroa koko päivän rankasta työstä, ja sitten sitä mentiin. Minä rinkan kanssa perässä ja Peter Maguire edellä tyhjin käsin, ilman edes vesipulloa seitsemän tunnin vaellukselle erämaassa.

Vaellus Kiehuvalle järvelle on vaativimpia patikoita mitä ns. normaalikuntoisen ihmisen voi ajatella maastossa tekevän. Suurin osa on hyvin yksiselitteistä polkua, mutta Autiuden laaksossa meikäläinen olisi eksynyt armotta. Onnettomuuksia sattuu harvoin, mutta niitä sattuisi enemmän, jos opas ei olisi pakollinen. Jos sattuu, tästä maastosta ei tule hakemaan ambulanssi eikä helikopteri. Ei ole vaihtoehtoja, on pakko skarpata. Muita ihmisiä seudulla ei ole.

Ensimmäinen tunti on mukavaa reipasta kävelyä sademetsässä. Sitten aletaan kivuta harjanteille ja rotkoihin, lopulta mahtavan Morne Nicholsin huippuharjannetta pitkin, josta on tajuntaa avartavat näkymät sekä Atlantille että Karibian merelle. Peter Maguire katseli näkymää lumoutuneena ylimmällä näköalatasanteella, kun meikäläinen puuskutti paikalle keuhkot kasassa. 200 patikointia Kiehuvalle järvelle ei ole yhtään vähentänyt hänen rakkauttaan näihin näkymiin.

Peter ei ole koskaan käynyt kotisaarensa ulkopuolella. Saaren luonnosta, kasveista ja eläimistä sekä käyttökelpoisista poluista hän tietää aika lailla kaiken. Ihmisestä voi oppia kyselemättäkin. En kysynyt, onko hän rastafari-kultin miehiä. Hän kertoi, ettei käytä muita päihteitä tai piristeitä kuin luonnon yrttejä, eikä syö muuta kuin luomua. Polulla hän lauleli hiljakseen laulua jah rastafarista. Asia oli selvä, vaikka Peterin tukka olikin leikattu. Dominicalla näkee paljon rastafari-liikkeen kannattajia pitkät hiukset puna-kelta-vihreään pipoon sullottuina. Edesmenneen rasta-liikkeen äänitorven Bob Marleyn musiikki elää näillä saarilla eri tavalla kuin Euroopassa, missä se on 1970-luvun nostalgiaa. Täällä se on totuus. One love.

Nichols, jonka mukaan vuoremme on nimetty, oli toinen kahdesta britistä, jotka ensimmäisinä ihmisinä näkivät Dominican Kiehuvan järven vuonna 1875. Sitä ennen oli toki havaittu valtavat savupilvet, jotka nousevat hornankattilasta, mutta paikka oli luoksepääsemätön. Dominican sisäosissa on edelleen alueita, joilla ihminen ei ole käynyt. Millä käyt kun ei pääse.

Nicholsin vuoren harjanteelta Peter ja minä aloimme laskeutua kohti villejä savumerkkejä lähettävää Autiuden laaksoa, jossa rikkipitoista vettä, savea ja savua pulppuaa maan pinnalle mitä merkillisimmissä paikoissa ja muodoissa. Ruskeiden, sinisten ja valkoisten muotojen keskellä kannattaa tietää mitä tekee, sillä jos astuu väärälle kivelle, se kivi voi polttaa sekä kengän jalasta että itse jalan. Pysyin aika tarkkaan Peterin jalanjäljissä.

Kuplivaa sinistä kuumaa jokea seuraillen reitti vei uudelle harjanteelle ja lopulta tiukkaan loppunousuun reunustasanteelle, jonka alla kiehui kuin kattila patikoijan pääpalkinto: Kiehuva järvi. Uudessa Seelannissa on isompi, tämä on kakkonen näiden luonnon ihmeiden alueella.

Tässä ei nyt kekkaloida sanoilla. Järvi on noin 60 metrin levyinen kuppimainen allas, jonka keskiosa kiehuu voimakkaasti ja välillä erittäin voimakkaasti. Reunoilla vesi on reilusti 80-asteista, se on mitattu. Järveen virtaa pari kuumaa puroa, ja kupin toisella reunalla on tulikuuma laskujoki. Porinaa tässä kattilassa pitävät yllä maanalaiset höyryventtiilit, jotka purkautuvat järven pohjaan ja takaavat kiehunnan.

Kiehuva järvi on osa Morne Trois Pitonsin kansallispuistoa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Sinne ei siis koskaan rakenneta köysirataa tai asvalttitietä. Matkakirjailija Lynne Sullivan totesi osuvasti, että tämä koko päivän patikka on yksi hienoimpia asioita, mitä Karibian alueella voi tehdä. Ja kun sen on tehnyt, vannoo ettei tee sitä ikinä toiste.

Yhtä epätodellinen kuin kiehuva järvi itse oli sen reunalla rauhalisesti romaania lueskellut saksalainen patikkamies. Hän oli tullut ilman opasta eikä lainkaan hätäillyt, kun me Peterin kanssa lähtiessämme paluumatkalle muistutimme lähestyvästä pimeän tulosta. Saksalainen ilmoitti aikovansa yöpyä makuupussissaan alueella, kuten oli tehnyt edellisenä yönäkin. Hänelle tämä oli kuin mikä tahansa patikkaretki Alpeilla. Kova kaveri ja hyväkuntoinen, mutta kyllä Peter vähän ihmetteli.

0 kommenttia

Ekomatkailun grand old lady on surullinen

0 kommenttia

Trooppinen sadekuuro herätti ennen auringonnousua huljuttamalla kattoa ja kaikkialla ympärillä rehottavaa sademetsää. Dominica on yksi maailman sateisimpia paikkoja, ja varmasti myös metsäisimpiä. Ja vuorisimpia. Rakennus on sijoitettu rinteeseen siten, että tuuli muuttuu vilvoittavaksi ja happirikkaaksi vedoksi. Ihanaa kuukauden paistinpannulla nukkumisen jälkeen!

Anne Grey Baptiste on hieman surumielinen 80-vuotias lady. Kaksikymmentä vuotta sitten hurrikaani David tuhosi hänen hotellinsa kertaalleen täydellisesti. Nyt talouslama uhkaa tehdä siitä hiljaisesti lopun. Se olisi ikävää, sillä Papillote Wilderness Retreat ei ole mikä tahansa hotelli. Se on jo legenda.

Miamilainen meribiologi Anne ja hänen miehensä Cuthbert perustivat 40 vuotta sitten ekomatkailun pioneerihotellin vuorelle keskelle Dominican sademetsää. Heillä oli visio, ja se visio ei ollut rantahotelli massoille.

Tiedättekö, millaista matkailu oli 40 vuotta sitten? Suomalaisista useimmat vasta haaveilivat ryyppylomasta Välimerellä, minne lennettiin rämisevillä potkurikoneilla. Rantahotelli oli ainoa hotelli. Ekologia-sanaa ei tunnettu ja sana saaste oli vasta vakiintumassa suomen kieleen.

Kansainväliset hotelliketjut ovat aina silloin tällöin pyrkineet Dominicaan. Ainakin toistaiseksi tämän nuoren maan hallitukset ovat ymmärtäneet torjua massaturismin uhan. Tälle saarelle ei pääse jumbojetillä. Koko maan hotellikapasiteetti taitaa olla edelleen alle tuhat huonetta. Annen ja Cuthbertin visio on toteutunut ainakin sikäli, että Dominica on eturintaman ekovaltio, jonne tulee vain koskemattomasta luonnosta tosissaan kiinnostuneita matkailijoita. Nyt heitä vain tulee liian vähän.

Itsenäisyydellä on hintansa. Jumbo Ranskaan kuuluvaan Guadeloupeen oli täynnä. Matkailijoita alkoi näkyä marraskuussa turistikauden alkaessa, vaikkei kuulemma ihan perinteiseen tahtiin. Dominican satamassa Roseaussa Guadeloupen ja Martiniquen väliä sahaavasta Express d´Islesin katamaraanilautasta jäi vain muutama kourallinen matkailijoita Dominican liittovaltion haukankatseisten tullimiesten syyniin.

Useampi ehkä tulisi, jos maailma tietäisi, että tällainen valtio on olemassa. Kuulemma Dominicaan ei juuri tule postia, sillä kaikki menee Dominikaaniseen tasavaltaan tuhannen kilometrin päähän, ja siihen nieluun se kaikki myös katoaa. Siellä Santo Domingossa varmaan kerrotaan samaa juttua toisin päin…

Mutta minä olen löytänyt tänne metsän keskelle ja täällä viihdyn. Oli suuri kunnia saada jutella illallisella ekomatkailun grand old ladyn kanssa, vaikka keskustelu olikin hieman alakuloinen. Muita hotellivieraita oli tasan yksi pariskunta nauttimassa ruoasta, joka oli tehty ammattitaidon lisäksi rakkaudella.

Eilen ehdin käydä läheisillä Trafalgarin putouksilla. Oli mahtavaa loikolla tulikuumassa purossa veden ryöpytessä ympärillä ja katsella samalla ehkä noin 30 metriä korkeita putouksia yläpuolella. Papillotella on omakin kuuma lähde puutarhassa, johon pääsen kohta aamiaisen jälkeen tutustumaan. Sanotaan sen olevan koko Karibian meren alueen parhaita. Ja täällä on paljon puutarhoja.

0 kommenttia

Älä koske 24 tunnin kalaan

2 kommenttia

Toisena yönä sitä saa jo hiukan untakin Orionin vyön ja koralliriutan liplatuksen
välissä, katamaraanin kahden keulan väliin pingoitetulla verkolla maaten. Autiosaaren poukamassa tähtien valovoima on luonnollinen, keinovalo ei sitä syö. Rannalta kuuluu seuraa etsivien hyönteisten holtiton metelöinti, mutta ankkuripaikka on liian kaukana maista hyttysten tulla iholle. Nyt alat olla hurrikaania ja hain pureman arpea vaille sinut Karibian meren kanssa. Järki sanoo, että ilman kosteus on sata prosenttia, mutta kyllä se silti kahdelta sadalta tuntuu.

Olisi jonkinlainen häpeä palata kotiin Karibian mereltä purjehtimatta lainkaan. Veneet ja risteilyt ovat kuuluneet tämän meren imagoon siitä saakka, kun merkittävä purjehtijakansa kalinagot asutti pienet Antillit vajaa 1000 vuotta sitten. Heistä meri on saanut nimensäkin, tosin lahjakkaasti väärin kuultuna. Kalinago muuttui ranskalaisten suussa karibiksi ja espanjalaisten suussa kannibaaliksi. Näistä väärinymärretyistä ihmisluiden ystävistä ja keräilijöistä ja tulisista taistelijoista kerron lisää, kunhan pääsen heidän viimeiseen turvapaikkaansa Dominicaan.

Ettei totuus unohtuisi, Guadeloupe on Euroopan Unionin ulkosaaristoa, osa vanhaa Ranskan Amerikkaa joka kaareutuu Etelä-Amerikan Ranskan Guayanasta Karibian meren kautta Pohjois-Amerikkaan Kanadan itärannikon lumisiin ja jäisiin ranskalaissaariin St. Pierreen ja Miqueloniin asti. Matkan varrella on vanhoja ranskalaisia kaupunkeja, kuten Nouvelle Orleans (New Orleans) ja Ville de Troit (Detroit). Visainen tietokilpailukysymys olisi läntisen pallonpuoliskon ranskankielinen itsenäinen valtio. Se on maailman unohtama Haiti.

Samalla Guadeloupe on saaristo itsessään. 400 000 asukkaan Guadeloupe ei ole pelkkä perhosen muotoinen kaksoissaari. Sen etelärannikon taivaanrannassa näkyy useiden muiden jylhien saarien profiilit. Ympyränmuotoinen Marie-Galante on suuri ja jyrkkärantainen. Les Saintesin edustalla käytiin merkittävä meritaistelu 1700-luvulla. La Desirade on jylhin kaikista. Petit Terren saaristo on asumaton. Kirkkaalla säällä näkyy myös ensimmäinen vieras valtio täältä etelään, Dominica, mutta se on tarina, johon päästään myöhemmin paikan päällä.

Koulumme ilmoitustaulu houkutteli viikonloppuretkelle katamaraanilla. Kaksi vuorokautta merellä maksaisi alle 200 euroa nupilta ja siihen sisältyisi kuljetukset, kahden yön majoitus veneessä, ruoat ja juomat sekä runsaasti aurinkoa ja sukeltelua.

Itse asiassa kirjoitin katamaraaniretkestä pienen esittelytekstin koulun pyynnöstä, ja se menee suomeksi näin:

Purjehdus ja Karibian meri kuuluvat yhteen. Kahden vuorokauden katamaraanipurjehduksella tutustut Guadeloupen lähivesiin, niiden vedenalaiseen elämään ja lähisaariin. Mukaan otat uimiseen ja auringonottoon liittyvät tarvikkeet. Snorklausvälineet, ruoat, juomat, kuljetukset ja kaksi yöpymistä veneessä kuuluvat hintaan. Retken tarkka ohjelma riippuu luonnollisesti merenkäynnistä ja kapteenin harkinnasta. Melko varmasti tutustut ainakin Petit Terren autiosaaren luontoon ja sen valtiaisiin, komeisiin Antillien iguaaneihin. Karibian meren tähtitaivaan kirkkaus on kaikille iloinen yllätys. Opiskelijoihin tottuneen kapteenin opastuksella opit kohtaamiesi meren eläinten nimet samalla ranskaksi. Lähtö tapahtuu koululta perjantaina klo 14.30 ja paluu on sunnuntaina ennen pimeää.

Le capitaine

Katamaraani odotti St. Francoisin satamassa. Sainte Lucen omistaja ja kippari on .
klassinen ranskalainen charmantti ja jäntevä lämpimien merien erikoismies kapteeni Cousteaun parhaiden perinteiden mukaan. Totta puhuen en uskonut että Bernadoy J. Marcin kaltaisia enää olisi olemassa. Hän on seilori, kippari, opas, kokki, viinien ja rommien tuntija, sukeltaja ja kala yhdessä hyvin suolatussa ja auringossa käristeenä kuivatussa paketissa. Ja lisäksi kelpo frankofooni, jonka veneessä ei savoa eikä sveitsiä puhuta. Kapteeni tulee ja keskeyttää ranskaksi. On hän siis pedagogikin. Jos saan selville, missä hän pitää kiduksiaan, kerron teille ensimmäisenä.

Ensimmäisiä asioita, joita tein vaistomaisesti veneessä, oli rannekellon siirto taskun pohjalle. Sitä ei tarvittu kahteen vuorokauteen, joina ajan kulumisesta vastasivat meri ja aurinko.

Hurrikaanisesongin loputtua virallisestikin marraskuun puolivälissä sää on Karibialla aika ennustettava. Tuuli tulee koillisesta Atlantilta. Veden lämpötila on edelleen korkea, Petit Terren luona ensimmäisen yön ankkuripaikassa se oli peräti 29 astetta. Näin lämmin vesi alkaa jo yrittää taivaalle. Hurrikaanikaudella moiset veden lämpötilat ovat akuutin pyörremyrskyn syntymisen vaaran merkki. Sen mitä olen television hurrikaanimiehen juttuja seurannut, Keski-Atlantilla onkin ollut massiivisen haihtumisen takia vetisiä korkeapaineita, mutta tässä vaiheessa vuotta ne eivät enää oikein tahdo lähteä pyörimään. Vääntö ei enää riitä. Haihtuminen on kuitenkin hurjaa ja se merkitsee pilvien nopeaa muodostumista ja rajuja hetkellisiä sateita.

Yksittäinen cumulus-pilvi satelemassa ihan itsekseen aurinkoiseen mereen on kuvana tämän retken mieluisin otos minulle. Se on täydellinen pilvi.

Keskellä ulappaa katamaraanin edessä sinisissä aalloissa pilkahteli jotain ruskeaa. Yksi, kaksi, kolme, neljä delfiiniä! Pyöriäiset heittivät muutaman ilmahypyn alkukumarrukseksi ja kääntyivät sulavasti 180 astetta suoraan kohti aluksen keulaa. Delfiinien tervehdys on vaikuttavimpia elämyksiä, mitä ihminen voi kokea. Ainakin ne herättävät voimakkaita tunteita, joita on vaikea hallita. Tavallisesti niin viralliset sveitsiläisetkin hihkuivat kuin heikkopäiset heittäytyessään päät edellä keulaverkolle. Se olikin oikea paikka, sillä pyöriäiset jättäytyivät kahteen eri otteeseen uimaan veneen kahden rungon välissä, vain puolentoista metrin päässä onnesta sekoavista ihmislapsista.

Toisaalla, Sansibarin Mizinganin kylän edustalla, olen nähnyt ihmisten reagoivan ison delfiiniparven ympäröiminä vielä paljon ekstaattisemmin. Todella paljon. Ovatko nämä reaktiot sisäsyntyisiä, vaikuttaako delfiinien keskinäinen viestintä osaan ihmisistä vai ”puhuvatko delfiinit meille” kuten olen kuullut ja siis myös nähnyt muuten ihan järkevien ihmisten kokeneen? Itse veikkaan keskimmäistä, mutta en pidä mitään mahdottomana.

Usean tunnin purjehdus toi kuuden hengen aikuisopiskelijaseurueen kapeaan salmeen aution Petit Terren pääsaaren ja yksityisomistuksessa olevan pienemmän saaren väliin. Takana oli Karibian meren rauhallinen syvä sini, edessä salmen päässä ärhäkkä ja harmaa Atlantti ja alla soma pieni koralliriutta.

Yhdessä kapteenin johdolla tehty illallinen hyvän viinin, rommin ja rommi-hedelmäpunssien säestyksellä todella kaukana maailman hälinästä loi mainiota ryhmähenkeä. Kapteeni piti tarkan huolen siitä, että sipulit, bataatit, tomaatit ja banaanit osataan myös ranskaksi.

Harva nukkui hyteissä. Katamaraanin etuosan verkolla yritettiin yhdessä yöpyä tähtien alla, mutta satunnaiset sadekuurot ajoivat sitkeimmätkin aluksen katetulle takakannelle nukkumaan.
Kapteeni esitteli tietenkin tärkeimmät tähtikuviot ranskaksi.

Aamiaisen jälkeen oli aika tutkia Petite Terren autiosaari majakoineen. Saari riuttoineen on tiukasti suojeltua ja se on palannut vauhdilla alkuperäiseen luonnontilaan sen jälkeen, kun viimeinen majakanvartija tyjensi viimeisen rommipullonsa ja nosti ankkurin vuonna 1972. Ällistyttävän suurikokoinen rosmariinipensas ja mahtavat aloet eivät varmaan ole alkuperäislajeja.

Antillien leguaani, kissan kokoinen kasvinsyöjälisko sen sijaan on. Saaren rumankauniita valtiaita näki kaikkialla paistattelemassa päivää, kun vain oppi katsomaan. Maalla asuvia erakkorapuja suojakotilot selässä liikkui karikkeessa todella suuret määrät, ihmetyttää mistä niille kaikille riittää ravintoa.

Fregattilinnut ovat Karibian meren lentotaitureita ja niitä näkee kaikkialla rantojen lähellä partioimassa tunnusomaisine valtavan pitkine siipineen ja punaisine kaulakupuineen. Nämä linnut eivät osaa itse sukeltaa, vaan ne varastavat muiden lintujen kalansaaliita. Petit Terren kallioisen Atlantin puolen yllä niillä on jatkuva päivystys siltä varalta, että joku lennättäisi ilmaista ruokaa.

Suojan puolella saarta on jälleen yksi täydellinen hiekkaranta ja salmessa täydellinen pikku riutta. Koko porukka pulahti snorklaamaan tuntikausiksi. Jossain vaiheessa saarelle tuli turistiveneitä ja kamerat kourassa hälisevät ranskalaiset ja japanilaiset työntyivät meidän rannallemme. Tuollaisia ne sitten ovat, turistit, me kokeneet autiosaaren vanhat parrat paheksuimme.

Metrinen nuori hai oli eksynyt yksin matalaan rantaveteen ja keräsi sankan ihailijajoukon. Omia löytöjä olivat mm. kampela ja rausku. Kampela kai halusi tulla huomatuksi, koska iski silmää.
Myöhemmin veneessä Antillien kalaopasta selattiin hiirenkorville kovan pulinan kanssa.

Riutan otukset eivät ole vaarattomia. Älä koske 24 tunnin kalaan (ranskaksi vingt-et-quatre). Tämän merikrotin ranskankielinen nimi tarkoittaa sitä, että jos kosket kalaan, 24 tunnin kuluttua olet kuollut myrkytykseen. Mitään ei ole tehtävissä. Harmillisesti krotti on pohjalla saalista lymyillessään täysin irtokiven näköinen. Pohjan kivienkin kannattaa siis antaa olla ihan rauhassa.

Seuraavaksi yöksi purjehdittiin suuren Marie-Galanten saaren poukamaan. Rituaalit toistettiin, todettiin rommin loppuneen ja purjehdittiin väsyneinä ja liikaa aurinkoa saaneina mutta onnellisina kotiin pyykille. Kokemus oli hieno, mutta kolmas päivä olisi ollut kaikille jo liikaa. Paitsi kapteeni Marcille.

2 kommenttia

Tulivuoren toinen puoli

0 kommenttia

Tähän asti tapahtunutta: Jorma Tuominen on kavunnut opiskelutovereidensa Derek ja Susan Peeverin kanssa Guadeloupen saaren suurimman vuoren Soufrieren korkeimmalle huipulle, 1567 metriä. Siellä he töröttävät sateessa ja viimassa ja ihmettelevät vuoren pössäyttelemiä rikkipilviä. Aktiivisilla tulivuorilla on tämäntyyppisiä harrastuksia.

Jorma jäi ihmettelemään kraaterin reunalle asti ulottuvaa kasvillisuutta ja tekstailemaan kotipuoleen elvistelyjä vuoren valloittamisesta. Sillä aikaa Susan oli ryhtynyt kyselemään muilta huipulla harhailijoilta toista reittiä alas. Vasta jälkeenpäin tajusin, että Susaniakin vähän pelotti laskeutua siitä, mistä oli tullessa niin reippaasti noussut pystysuoraa jyrkännettä.

Susan vamppaa meille oppaan

Ensimmäinen asia, minkä Susanista huomasin, olivat hänen kasvojen hienostuneet linnunluut. Tuollaisia kasvoja on maailmassa vain ranskattarilla, muistan ajatelleeni. Ja ihmettelin, kun hän käyttäytyi koulussa kuin olisi oppilas.

No, asia oli siis niin, että Susan on Kanadan ranskalaisen sukunsa ensimmäistä sukupolvea, joka ei enää osaa ranskaa. Susanin perhe oli muuttanut maan englanninkieliseen länsiosaan. Mutta siellä hän tapasi määrätietoisen Derekinsä, jolla ei ollut mitään aikomusta jäädä tuppisuuna vävypoikana uuden sukunsa juttujen ulkopuolelle. Peeverit liittivät Etelä-Amerikan kierrokseensa muutaman viikon ranskan opiskelua.

Toki Susanillakin on erinomainen pohja kieleen. Vieläpä niin, että kun hän sattumalta jututti sumussa punatakkista keski-ikäistä miestä, tämä kertoi olevansa opas ja liitti meidät saman tien pieneen ranskalaismatkailijoiden ryhmäänsä. Oliko se Karibialla harvinainen kanadalainen aksentti, joka teki ystävälliseen oppaaseen vaikutuksen, vai ne linnunluut? Joka tapauksessa ranskankielisessä maailmassa kyseleminen on tärkeää ja vie asioita eteenpäin.

Kuilujen reunoilla

Punatakkinen mies johdatti joukkonsa määrätietoisesti ohi taulujen ja puomien, joissa monin uhkauksin ja varoituksin kiellettiin lähestymästä myrkyllisiä rikkikaasuja helvetillisellä metelillä ilmoille tuprauttelevia luonnon venttiilejä. En ollut ihan tilanteen tasalla ja yritin karkuunkin, kun paksua valkoista kaasua tuli suoraan kohti kasvoja eikä oikein tahtonut saada hengitettyä. Mutta pari ranskalaisrouvaa nappasi minut mukaansa ja pilven takana, tuulen puolella näiden pienempien kraatereiden toimintaa saattoi seurata täysin turvallisesti, vaikkakaan melu ja haju eivät olleet vaativimpien esteettisten arvojen täyttymys. Värit olivat komeita, vihreää , keltaista ja valkoista.

Tallaamaton polku

Punatakkinen opas lähti johtamaan väkeään alas vuorelta pitkin polkua, jota ei ollut merkitty maastoon. Itse polkuakaan ei monesti nähnyt todella rikkaan ja monipuolisen aluskasvillisuuden keskeltä, eikä aina voinut etukäteen tietää, mihin astui. Mutta luonto oli lähellä, jopa ihan ihossa kiinni.

Jos opas olisi tässä kohtaa kertonut, ettei hän ollut käyttänyt tätä reittiä viiteen vuoteen, voi olla että polun valinnasta olisi noussut pientä eriseuraisuutta. Niinpä opas kertoi asiasta vasta alhaalla.

Polku polveili ja sukelteli koko ajan juuri ja juuri näkyvissä yhä jyrkempänä alas pilvisumun peittämiä rinteitä. Välillä näkymää avautui hetkeksi enemmän, välillä maailma sulkeutui aavemaisesti.

Lopulta märkä polku irtonaisine kivineen oli niin pysty, että väliä edellä ja perässä tulevaan piti mielellään aika paljon. Jos joku olisi liukastunut ja pudonnut, hän olisi vienyt mennessään ainakin ensimmäisen alapuolellaan kulkevan. Mutta eihän niin tapahdu. Samat ihmiset, jotka kotonaan törmäilevät kaappeihin ja oviin, skarppaavat kyllä rinteessä. Addrenaliini pitää siitä huolen.

Ensimmäiset auringon lämpimät säteet pariin tuntiin toivat mieleen mukavan toivon siitä, että vaellus alas äänetöntä rinnettä joskus päättyisi. Kun alatasanne tuli näkyviin, täytyy myöntää, että olin jo hetken epäillyt, kauanko polvet vielä pitävät miehen pystyssä. Kaikkea sitä epäileekin.

Alhaalla tunteet tulivat hetkeksi pintaan, piti hieman hihkua ja hyppiä. Mutta nuoripari otti asian tyynen väsyneesti. Ranskalaisten polun varressa kuvaama orkidea harmitti sitä paitsi. Miksen minä olut sitä huomannut? Loistava luontopolku oli mennyt jalansijoja etsiessä vähän harakoille.

Autossa vaihdoimme hiukan kuivempaa ylle. Turvonneet jalat kirkuivat riemusta ja tuskasta, kun savesta litisevät kiipeilyjalkineet irtoilivat väkivalloin. Oli kulunut neljä ja puoli tuntia siitä, kun olimme lähteneet tarpomaan vuorelle vievää polkua. Ihmettelimme ranskalaisia, joita oli yhä menossa ylös. Kun he tulisivat huipulta alas, oltaisiin jo vaarallisen lähellä auringonlaskua. Entä jos jotain sattuisi?

Derek ja Susan eivät olleet valinneet ruokapaikaksi 1700-luvun kahviplantaasia La Grivelièreä sen historian takia, vaan siksi että se oli myös sunnuntaisin auki. Kansallispuiston ytimessä jokilaaksoa seurailevan serpentiinitien yläpäässä kunnostettu plantaasi tarjosi silti hyvää hengen ravintoa.

Osaava opas kertoi kaiken kahvin ja banaanin viljelystä orjien voimalla hedelmällisen tulivuoren rinteessä. Hän esitteli mm. vaniljaköynnöksen käsittelyä kuten kuva kertoo. Mutta me olimme jo ajoittain muissa maailmoissa ja aivan muun kylvyn kuin kielikylvyn tarpeessa.

Mitä opimme tästä

Oli jo puhe siitä, että kiipeäminen ei riitä, vaan on tultava myös alas. Sitä oppii myös, että yhdessä vuorelle kiivenneiden ihmisten kesken syntyy luja side. Kävin juuri viikonlopun katamaraanipurjehduksella koulukavereiden kanssa. Pitkiä matkoja yhdessä purjehtineet puhuvat siteestä, joka veneessä syntyy luottamuksen ja yhteisten vastonkäymisten kautta. Mutta se vaatii jo paljon enemmän kuin matkustajana olemista. Yhden viikonlopun yhteinen seilaus tuntui vahvalta, mutta jo seuraavana päivänä itse kukin palaili omaan entiseen maailmaansa, johon venekaverit eivät kuulu. Mutta yksikin yhteinen päivä vuorella on niin vahva kokemus, että se pysyy. Saapa nähdä, tulevatko Derek ja Susan vielä Suomeen kuten uhkasivat.

Seuraavalla kerralla tietoa ja turinaa mm. asumattoman saaren asukkaista ja 24 tunnin kalasta.

0 kommenttia

Huipulla tuulee niin että tukka lähtee

2 kommenttia

Jos totta puhutaan, olin jo etukäteen kiinnostunut Guadeloupen kansallispuiston tähdestä. Ilman suurta Soufrieren tulivuorta ja sen apukraatereita Guadeloupen perhosen muotoisesta saaresta puuttuisi sen vasen siipi. Soufrieren kaikki huiput ovat kiivettävissä yhden päivän aikana ja ilman kiipeilyvarusteita. Kansallispuiston polusto on osaksi helposti vaellettavaa. Huipuille kiipeäminen vaatii tietysti jo aika hyvää kuntoa ja sekä jalka- että käsivoimia. Ei ole hyvä, jos kunto loppuu rinteellä kesken. Suosituin on korkein huippu 1567 metrissä.

Soufriere on niin suuri tulivuori, että se näkyisi mainiosti puolentoista tunnin automatkan päähän meidän kyläämme Saint-Anneen. Näkyisi, jos se ei keräisi rinteillään Atlantilta tulevaa kosteutta lähes pysyväksi pilvimuodostelmaksi laelleen. Vuoren rinteet kuuluvat maailman runsassateisimpiin paikkoihin. Sateella ei kannattaisi kiivetä, mutta kuivaakaan keliä ei voi jäädä odottamaan. Vuori on kuin ranskalainen rakastajatar. En ole varma, mitä tuo lause tarkoittaa, mutta se tuntuu hyvältä.

Derek ja Susan

Guadaloupella kaikki tehdään aikaisin, jotta ehdittäisiin valmiiksi ennen pimeää. Kanadalaiset koulutoverini Derek ja Susan Peever kurvasivat koulun eteen vuokraamallaan ranskalaisvalmisteisella kauppakassilla pari minuuttia yli kuuden aamulla. Nuorellaparilla on yhteensä ikää saman verran kuin minulla yksin, mutta he eivät yhtään epäröineet ottaa minua kiipeilykaveriksi, kun sitä ehdotin.

Derek ja Susan ovat kasvaneet Kalliovuorten tuntumassa Saskatoonissa, mutta heille ei ollut koskaan tullut mieleen kiipeillä siellä. Nyt he ovat kulkeneet pari kuukautta maailmalla, kulkeneet inkojen rankan kolmen päivän patikkamatkan Cuzcosta Macchu Picchuun ja kiivenneet etelämpänä St. Lucian saarella Grand Pitonin huipulle. En ole vieläkään kertonut heille, että Soufriere oli ensimmäinen vuoreni.

Derek sukeltaa ja käyttää työkseen suurta nosturia, joten ei ollut aivan yllätys, että hän on erinomainen autonkuljettaja. Hänen sukujuurensa ovat Ukrainassa, Tshekissä ja Irlannissa.

Automatkalla huomasi olevansa Euroopan Unionissa, suurten tiehankkeiden rahoittajana EU ei pihtaa. Guadeloupella on toimivia uusia moottoriteitä, vaikka Saint-Anneen ja täältä itään ne eivät ulotu. Tiet eivät ole pelkkää prestiisiä vaan niillä on myös jatkuva melkoinen liikenne.

Puoli kahdeksalta aamulla kauppakassi oli surkeasti ulvahdellen päässyt vuoren juurelle tuovan serpentiinin päähän. Varhaisimmat kuntoilijat olivat jo tulossa alarinnettä kohti rannikkoa. Koko matkan vuori oli näyttänyt huolestuttavasti kasvattavan pilviperuukkiaan. Selvää oli, että mahtavat näköalat naapurisaarille kuten Dominicaan sai unohtaa. Mutta ei se mitään. Oli aika vaihtaa sandaalit pitäviin vaelluskenkiin ja heittää vesipulloreput selkään.
Sademetsän lumoissa

Alkumatka esitteli vuoristosademetsää rehevimmillään. Aamu oli vielä enemmän lämmin kuin kuuma ja kosteus uskomaton. Tuulet heittivät latvustosta metsän omia sadekuuroja kulkijoiden niskaan. Siitähän sitä tietää olevansa sademetsässä. Villinä kasvavat valtavat peikonlehdet, alokasiat ja muut tunnetut huonekasvit huvittivat Derekiä ja Susania. Heillä oli olo kuin kukkakaupassa. Vulkaanisessa maaperässä kaikki näytti kasvavan jättiläismäiseksi. Missään en ole nähnyt yhtä mahtavia puusaniaisia tai saniaispuita, kumpaa nimeä teille sopiikin käyttää. Pysähdyimme muutaman kerran ihan vain ihmettelemään niitä. Minä yritin tähyillä yläoksilta orkideoita ja ananaksia kompastumatta samalla turvalleni. Ananaksia oli paljon, orkkuja ei näkynyt, mikä harmitti.

Ylös kulkeva polku koostui vielä poikkipuista tehdyistä askelmista. Jostain syystä näitä kiipeilyaskelmia tekevät kaikkialla vain tosi pitkät miehet. Paljon vähenisi kärsimys maailmassa, jos he viitsisivät tehdä askelmista vaikka pari senttiä matalampia. Mutta eivät he niin tee.

Pilveen, pilveen, pilveen

Riittävän rankan sademetsärinteen jälkeen edessä oli pieni tasanne, josta tulivuoren viiden eri huipun mahtavat keilat lähtivät nousemaan jyrkempinä kuin silmä oli halukas uskomaan. Tässä oli oikea paikka ikuistaa viimeiset hymyt vähän aikaan kuolemattomiksi ennen-valokuviksi.

Soufrieren polut on merkitty hyvin, mutta vain ranskaksi. Tämä selittää, miksi Guadeloupella on niin vähän ranskaa osaamattomia. He ovat eksyneet poluille, mikä on helppoa, eikä heistä ole sen koommin kuultu. Parempi on osata, tai siis pakko.

Susan parhaiten ranskaa osaavana johti meidät oikealle polulle, joka lähti terhakasti kiertämään päävuorta myötäpäivään kulmassa, joka muuttui koko ajan haasteellisemmaksi.

Keilarinteillä ei enää kasva puita. Samasta syystä kuin niitä ei kasva pystysuorissa seinissäkään. Painovoimalla on tässä ilmiössä kiistaton roolinsa. Kasvusto muuttui heti matalaksi, sammalta ja jäkälää pukkasi ja muut kasvit vaikuttivat kotoperäisiltä. Vuoristoananaksiksi kutsutut kukkivat komein punaisin kukin (ananas montagne, mountain pineapple). Kasvillisuus joutuu kestämään äärimmäistä kosteutta ja ajoittaista polttavaa auringonpaahdetta. Ja kiipeilijät myös.

Ensimmäinen sadekuuro tuntui aamuauringossa hauskalta ilmaiselta suihkulta. Sitä on niin naiivi. Nousu jatkui ylös viileämpään, karkuun päivän kuumuutta auringon hakiessa taivaalta tehokasta tuliasemaa mistä suihkuttaa säteensä ihmispolon iholle. Ja se onnistui. Hiki virtasi, mutta alkoi olla kylmä. Ensin jokunen kivi polulla oli liukas, sitten useammat ja lopulta jokainen. Kukin kolmikosta veti vuorollaan ryhmää, ja ensimmäinen ilmoitti perässä tulijoille irtonaiset ja liukkaat kivet. Nousu hidastui, kun vetäjän piti varmistaa joka askeleen pitävyys. Kukaan ei halunnut ajatella liukastumisen seurauksia.

Alarinteen huikeat näköalat rannikolle ja kolibrien singahtelu kukasta kukkaan olivat huomaamatta muuttuneet syväksi hiljaisuudeksi harmaan pilven sisällä. Valo väheni ja sade oli jo lähes tauotonta. Vitsejä ja havaintoja ei enää huikkailtu turhaan. Iloisesti tervehtiviä ihmisiä tuli polkua vuorta alas, he olivat olleet ajoissa, mutta hekään eivät olleet nähneet mitään maisemia. Joku hyväkuntoinen porhalsi polulla polleasti ohikin. Näimme heitä myöhemmin huipulla, eivät enää olleet niin polleita eivätkä nopeita.

Muutama sata metriä ennen huippua polku nousi vähemmän houkuttelevasti pystyyn. Sanoin haluavani hetken miettiä, ennen kuin lähden tuosta menemään. Susan vastasi, että tule vain perässä ja lähti kipuamaan ylös kuin orava. Katsoin hänen menoaan ja painoin mieleen hyvät kädensijan paikat. Vedin Haltin erätakin taskusta löytyneet suomalaiset talvihanskat käteen ja lähdin Susanin perään kuin mies, joka ei ole ennen naista nähnyt. Olin iloinen siitä, että näkyvyys myös alaspäin oli lähes nolla. Vahingossa mukana olleet hansikkaat olivat korvaamattomat myöhemmin yllättävällä ja vaativalla alastuloreitillä.

Muutama kymmenen metriä ennen varsinaista huippua oli tasanne, jonne pääsijöitä onniteltiin isolla kyltillä. Tässä olisi hyvällä säällä ollut hieno levähtää, mutta paikka oli täysin veden vallassa. Tuuli puhalsi esteettä hyytävänä ja kaikki oli märkää, iho, vaatteet, kaikki. Jatkoimme loputonta polvien nostelua jyrkkää rinnettä ylös sateessa ja tuulessa, ja hups, sitten sitä vain oltiinkin siellä.

Huipulla

Huippu oli varmaan samalla tavalla antikliimaksi kuin oikeille vuorikiipeilijöillekin. He saavat aina keksiä uusia vastauksia ei-kiipeilijöiden kummalliseen kysymykseen siitä, miltä huipulla tuntui. Miltäpä siellä tuntuisi. Päällimmäisenä huipulla on ihmetys siitä, miksei vuori jatku enää ylöspäin kuten pitäisi. Missään ei näy lisää ylös kiivettävää, vaikka kuinka pyörisi paikallaan. Sitä ihmettelee, pitääkö oikeasti lähteä näillä jaloilla alas, ja miksei kukaan ole hoksannut tilata helikopteritaksia tänne.

Missään tapauksessa huipulla ei tunnu mitenkään erityisen kivalta. Ei, jos ei ole tullut napsittua kourakaupalla jotain todellisuudentajun täysin poistavaa superhuumetta. Kukaan ei ole niin masokisti tai pöpi, että suuresti nauttisi vuoren huipulla kekkaloimisesta ilman mojovaa täräystä morfiinia. Sitä otetaan valokuvat, juodaan vettä, vilkaistaan kelloa ja aletaan etsiä pääsyä pois paikasta, joka ei ole elämälle yhtään otollinen. Eikä varsinkaan tunne-elämäle. Jos puolessatoista kilometrissä on ihan saatanallis-perkeleellisen kamalaa, millaista on Veikka Gustafssonilla kahdeksassa. Tässä ei ole kysymysmerkkiä, koska kysymys on puhtaasti retorinen.

Huippu ei ole päämäärä. Se on puolivälin etappi. Huutojen ja ilmahyppyjen vuoro on sitten, kun on päästy yhtenä palana vuorelta alas. Ennen tiesin tämän teoriassa ja pienen eläytymisen avulla, nyt tiedän tämän kokemuksesta eikä tarvitse kuvitella.

Ja tässä kohtaa huomaan, että viime yönä kirjoittamani kuvaus laskeutumisesta on kadonnut kuin vihellys Saharaan. Muistan hämärästi, että tietokone rimpuili mielipuolisesti vastaan, kun suljin sitä. Se oli tätä sitten. Lähden viikonlopuksi merelle, aallokko kutsuu pian, jatketaan tarinaa toiste.

2 kommenttia

Est –ce que c´est vous connaissez l´Happy Beach?

4 kommenttia

Guadaloupen saarella ei ole välitöntä pula uimarannoista. Lähin löytyy Sainte-Annen kylän keskustasta parin korttelin päästä keskellä kaikkia palveluja. Tämä ranta on sekä paikallisten että matkailijoiden suosiossa. Lapsiperheistä on mukava pysäköidä auto niin, että peräluukku lävähtää auki suoraan beachille. Vähän kuten Normandian maihinnousussa. Luukku auki ja koko porukka hiekalle hoippumaan.

Keskustarannan sosiaalinen tunnelma on välillä vähän liikaa. Silloin voi lähteä joko länteen tai itään. Hyvältä rauhalliselta uimarannalta ei voi välttyä.

Idässä kävelymatkaa juomapullojen kanssa kertyy 2-3 kilometriä ennen Plage Bois Jolanin alkamista. Valtatien reuna on kuuma ja meluisa käveltävä. Merkitsemätön soratie oikealle merta kohti tuo luonnonsuojelualueelle ja samalla leijasurffaajien valtakuntaan.

Päiväsaikaan kapea rantakaistale on täynnä surffaajien varustetelttoja, siimoja ja muuta vauhdikkaan harrastuksen rekvisiittaa. Meren yllä siimojen varassa kaartelee kymmeniä värikkäitä leijoja. Vaijerien alapäässä surffaajat säätelevät niitä tuuleen saadakseen huiman kyydin leijan vetäminä. Jos jostain syystä haluaisi tällä saarella paikkaan, jossa on ainoastaan valkoihoisia, niin se on tämä.

Heti urheilulle omistetun rantakaistan takana on osaksi aidoin suojeltu littoraalimetsä. Guadaloupe ei ole yhtä ekotietoinen kuin eteläinen naapurisaari ja –valtio Dominica, mutta perässä selvästi tullaan. Kierrätyksestä ei ole vielä kuultukaan, mutta luonnonsuojelu on esillä kaikkialla. Kun täkäläiset lähtevät rannalta, he vievät joka ikisen roskan mennessään. Rannat ovat siistejä, mikä ei ole aivan tavallista näillä leveysasteilla, voitte uskoa.

Rantametsävyöhyke muuttuu vähitellen laajaksi mangroverämeeksi, jonka halki johtaa jännittävä juuri ja juuri avoin jalkamiespolku. Tämä tarkoittaa sitä, että pyöräilijä jäisi mangroven oksille. Kun katselee vähän eteensä, huomaa kaikkialla punertavia vilahduksia. Vilahtajat ovat koloihinsa turvaan kipittäviä taskurapuja. Isoimpia ei näe koskaan, mutta keskenkasvuiset jäävät joskus kyyläämään kulkijaa uhkarohkeasti kotiluolan suulle.

Joka kerran vastaa taskuravun väärään viittomaan, ei koskaan voi sovittaa erehdystään. Näin olisi Franz Kafka ehkä aloittanut romaaninsa Oikeusjuttu, jos olisi varttunut Karibian saarilla. Saarten kirjallisuudesta pitääkin kertoa eri blogijutussa. Guadeloupelainen kirjailija on saanut jopa alansa Nobelin palkinnon, ja uskallan lyödä vaikka oman perseeni vetoa, että yksikään lukija ei osaa nimetä häntä. Ei, vaikka annoin juuri viiden pisteen vihjeen. Mutta tästä lisää toiste.

Mangroverämeitä hävitettiin pitkään surutta maailman trooppisilta rannikoilta. Nehän olivat turhia. Tilalle rakennettiin hotelleja ja huviloita. Sitten ihmeteltiin minne kalat katoavat meristä. Kaloille mangroverämeet ovat suojapaikkoja, jossa voi selvitä hengissä kaikkein vaarallisimmasta poikasajasta. Kaloille mangrove ei ole turhaa vaan vättämätöntä.

Bois Jolanin mangroveräme huipentuu pitkään kävelysiltaan yli upean vuorovesialtaan. Polku tuo jyrkkärantaiselle rantaniitylle, jota puut siellä täällä varjostavat. Näkymä on kuin taivaasta tai piirretystä elokuvasta. Niityn vihreys ja Karibian meren utuinen sini sekoittuvat merituulen ja auringon hämmentäessä värimaailman palettia.

Oheista kuvaa ei ole käsitelty! Paratiisia pitää auki rauhallisten märehtijöiden lauma. Kukin puutarhuri huolehtii omasta tontistaan ja kierrättää mahassaan trooppisen ryteikön yritykset vallata niitty. Faunaa pitää kurissa lehmähaikara, jollainen on joka naudan kaverina.

Vasta tämän jälkeen kulkija saapuu varsinaiselle Bois Jolanin hiekkarannalle. Ihmisiä on harvakseltaan. Useimmat heistä ovat tulleet autoilla. Ranta on kapea hiekkakaistale, jota trooppinen metsä koko ajan tavoittelee maan puolelta. Kävijöille tämä on mieluisaa, sillä rantaelämää vietetään suurimmaksi osaksi puiden varjossa.

Sielläkin on ihan tarpeeksi kuuma, ellei merituuli viilennä.

Olen tullut vähitellen siihen tulokseen, että Bois Jolanin ranta jatkuu Eurooppaan asti. Kaikki yritykset löytää rannan itäinen pää ovat tuottaneet vesiperän. Kun löytöretkeilijän puhti loppuu, ranta jatkaa kaartelemistaan kohti horisonttia. Pelikaanit ja fregattilinnut silmäilevät huolestuneesti rannalle hervottomaksi heittäytynyttä valkonaamaa. – Tuokin on varmaan vastannut taskuravun väärään viittomaan, ne pohtivat.

4 kommenttia

Tie Deshauteursiin

0 kommenttia

Deshauteurs on niin pieni kylä, ettei sitä oikeastaan pitäisi olla edes kartalla. Kylän huomaa vain kolmesta asiasta. Siellä on tienristeys, ainoa niillä main. Kauppakin on ja sen edessä ukot olutta turaamassa. Moni on lisäksi rakentanut töllinsä ihan tien varteen. Siinä niitä on Guadeloupen D105-tien ja toisen, pilkopimeään ei minnekään vievän tien varressa ihan vieri vieressä olohuoneet auki tielle, niin että mammat voivat pyllyä nostamatta seuraamatta, kuka tietä tänään kuluttaa. Ei se Deshauteurs oikeastaan niin pieni kylä olekaan, kun asiaa ajattelee.

Olkoon Deshauteurs toistaiseksi kartalla. Kylän nimeen on kätketty sana hauteur, mäki. Outoa olisikin, jos kylän nimi ei viittaisi mäkeen, sillä sinne on ylämäki joka paikasta. Ylämäki minutkin sinne tuo, ja alamäki antaa mennä, kun sieltä haluaa pois. Mikä tapahtuu koko lailla välittömästi.

Guadeloupe on kuin perhonen kartalla. Perhosen läntinen siipi on nuorta ja villiä vuoristoa. Maa puhkuu siellä vielä voimaansa kuumina höyryinä. Idän puoleinen siipi on vanha ja kulunut tasaisemmaksi. Ajan hammas on pyöristänyt sisämaan vanhat vuoret kumpuilevaksi maastoksi. Kun siellä kulkee, on kuin cumulus-pilven pyöreillä muodoilla liikkuisi.

Kartanpiirtäjälle on tainnut tapahtua vahinko. Jylhän läntisen puoliskon nimi on Alamaa, Bas-Terre. Idempi perhosen siipi on nimetty Suureksi maaksi, Grand-Terre. Monta rommilasia on aikojen mittaan kumottu, kun on laadittu teorioita siitä, miksi ja miten nimet ovat vaihtuneet päittäin. Mutta nimet ovat ja pysyvät, vuosisadat vaihtuvat.

Kolmenkymmenen asteen helteessä – mikä on normaali lämpötila koko vuoden – ylämäki Saint-Annen kylästä ylös Deshauteursiin syö miestä, kun vajaan kahdeksan kilometrin matkan taittaa jalan. Sanoinko, että mäki on kuin pumpulipilvellä kulkisi? Mitä oikein mahdoin ajatella.

Kartalla Deshauteursin vedenjakajan nimi on Morne l´Escalot ja sen korkeudeksi on merkitty vaatimaton 136 metriä. Korkeimmalla paikalla on kumpare, joka on parin pitkäsarvisen lehmän laidun. Sieltä on pientä näköalan tynkää merelle kotipesäni Saint-Annen suuntaan. Meri näyttää olevan kaukanakin alapuolella. 136 metriä ei kerro totuutta matkan nousuista ja laskuista, joiden bruttosumma on paljon suurempi, sillä tie kiemurtelee vuoroin ylös ja alas.

Onneksi matkan varrella on monta etappia, jotka ovat tulleet tutuiksi ja jäsentävät taivalta.

Sainte-Annen kylän reunamilla vastapäätä aina tyhjää Tupakkabaarin terassia töröttää Kaz Grillin salaperäinen aaltopeltilinna. Pohjakerroksessa näyttää olevan sepän paja, jossa joku tekee tarvittaessa myös mekaanikon töitä. Siellä ei koskaan ole ketään. Kerran kiersin koko rakennuksen, mutta en löytänyt mitään merkkiä rapuista tai edes tikkaista talon toiseen kerrokseen, missä kaikki toiminta on. Pyörin peltirakennelman ympärillä kuin mikäkin pöljä, ja patonginhakureissultaan palailevat mummelit siunailivat, että mikähän tuollekin valkoiselle pojalle on tullut.

Kaz Grillin yläkerrasta kantautui tuolloiseen iltahämärään musiikkia, jota paremman termin puutteessa luonnehtisin mitä hämäräperäisimmäksi guadeloupelaiseksi haitarisäesteiseksi äijärapiksi. Keskivahvassa humalatilassa säveliä tapailevien amatöörihanuristien veljeskunta ei tunne rajoja, mutta tällä soittajalla oli esittää muutakin kuin puutteellista tekniikkaa. Sävelmän toistuva kuvio oli oudoin, mitä olen kuullut sitten lambada-villityksen. Rummuissa oli myös innokas harrastaja, mutta tämän komppi oli riittävä selkänoja kreoliksi räppäävälle miehelle, jonka äänihuulia oli kypsytetty usean kymmenen vuoden rommihauteella.

Nopeasti laskeutunut pimeys korosti tilanteen epätodellisuutta. Tieteelle ennestään tuntemattoman musiikkityylin lisäksi Kaz Grillin yläkerran ikkuna-aukoista leijui polttopuiden ja hiilloksen pehmeä aromi ja parin 40 watin hehkulampun himmeä valo. Seurasin pitkään, tulisiko talosta joku ulos tai menisikö sinne joku sisään. Mitään ei tietenkään tapahtunut. Eräänä toisena iltana kummitustalon kummitusbändi tapaili valssia tai beguinea, vaikea sanoa kumpaa, sillä taiteilijat eivät olleet saaneet vielä riittävää annosta luomisvireen käynnistysnestettä.

Kaz Grillin jälkeen tie Deshauteursiin yltää jo maaseudulle. Talot alkavat harveta ja niiden välissä on aluksi puita, sitten metsiköitä ja lopulta metsää. Ensimmäisessä jyrkässä kaarteessa on paikka, jossa olin törmätä pimeässä tulikärpästen parveen. Niitä ei ole sen jälkeen näkynyt, parinmuodostus varmaan onnistui toivotusti. Seuraavana on mummon talo, jonka muurissa näin yhtenä päivänä anolis-liskon, joka oli uskoakseni leopardianolis eli Guadeloupen anolis. Tämä lisko on ottanut itselleen gekkoliskojen lokeron pikkuhyönteisten pyövelinä, mutta on itse asiassa hirmuisesti kutistunut leguaani. Laji jäi varmistamatta, kun mummon vartiokoira tulkitsi väärin mielenkiintoni. Koira oli yhtä iso kuin itse talo ja siitä lähti paha ääni.

Luontoon tietää päässeensä, kun kumpuja mutkitellen kiertävä tie ohittaa puun, jossa kaikki haikarat yöpyvät. Eräänä iltana laskin yöpymispaikalla tien puolella 400 haikaraa, ja toinen mokoma oli ilman muuta toisella puolella näkymättömissä. Ei tämä porukka tietysti ihan yhteen puuhun sovinnolla mahdu, vaan yöpymispaikkaa on suosion myötä laajennettu käsittämään 3-4 lähipuuta. Näillä pienehköillä haikaroilla on mustat silmät, porkkananpunainen nokka ja sen sävyyn sopiva nuoren David Bowien tapaan värjätty oranssi otsatöyhtö. Muuten lintujen puku on valkoinen. Laji on aikamme tulokaslajien kuninkaita, bubulcus ibis. Se saapui Amerikkaan Afrikasta 1940-luvulla.

Haikaroiden yöpuun jälkeen seuraava etappi on paikka, jossa aina tulee tähyiltyä näkyisikö missään rapuja. Eräänä iltana kuulin tässä tieltä kuivaa rapinaa: kräp kräp, kräpkräpkräp, kräp kräpäti kräp. Valoon osui lapsen nyrkin kokoinen taskurapu, joka mennä röpötteli onnellisena maantien yli. Guadeloupella asuu ihan oikeita maakrapuja, jotka käyvät meressä vain munimassa. Tämäkin otus viihtyi hyvin ainakin parin kilometrin päässä Karibian merestä, jo aika korkealla kukkuloilla.

Näin matka jatkuu 7-8 kilometriä ylämäkeen yleensä illan hämärtyessä kun on jo hieman viileämpää, ehkä joskus alle 30 astetta. Kukkuloilla kääntyessä onkin jo pimeää ja alamäen juokseminen tuntuu siinä vaiheessa hyvältä idealta. Ja onkin sitä, vaikka muutama ylämäki siinä joukossa käristää ranskan kielen epäsäännöllisten verbien taivutukset päästä tykkänään.

P.S. Pieni kuntoilu kannatti. Saaren korkein huippu, tulivuori Soufriere, tuli valloitettua eilen koko 1462 metrin komeudessaan. Tästä rääkistä lisää myöhemmin, kun lakkaa sattumasta.

0 kommenttia

Hyvästi Lizette Belia

2 kommenttia

Edesmenneen Lizette Belian maahanpanijaiset olivat suomalaisesta näkökulmasta hämmentävä yhdistelmä tuttua ja mahdotonta.

Sanon heti, että tämä kirjoitus sisältää varmasti kulttuurisia väärinkäsityksiä.
Asiantuntemukseni Guadaloupen saaren hautajaistapojen suhteen alkaa ja loppuu tämän blogin mukana. Kerron vain mitä näin ja tulkitsen sen verran kuin on pakko.

Hautajaisvieraat eivät kokoontuneet siunaukseen kirkolle, vaan vainajan kotiin. Sukua ja ystäviä kerääntyi toista sataa Lizette Beliaa muistamaan. Läheisimmät mahtuivat pihalle suljetun arkun ympärille suremaan, kaukaisemmat tyytyivät odottamaan vakavina ja hiljakseen hautajaissaaton lähtöä kadulla.

Trooppisessa ilmastossa kaikki tulevat hautajaisiin parhaisiinsa pukeutuneena, mutta mitään kerrospukeutumista tämä ei tarkoita. Nuorilla naisilla vaalea ohut paitapusero ja tummat housut ovat tavallisin valinta. Varttuneilla daameilla on usein juhlallisen paksu vaalea leninki. Miesten pukeutuminen lähtee pitkistä tummista housuista ja valkoisesta paidasta, pikkutakki on vain harvoilla ja solmio kuuluu hautaustoimiston väen rekvisiittaan. Ainoat täysin mustiin pukeutuneet surijat olivat Lizette Belian kaksi aikuista tytärtä. Asu oli yleisesti ottaen vapaa, mutta räikeä tai paljastava pukeutuminen ei ehkä käy.

Hautajaissaatto on täällä hautajaisten näyttävin ja muistettavin osuus. Kenellekään ei voinut jäädä epäselväksi, että kelpo Lizette oli viimeisellä matkallaan. Hautajaissaaton lähestymisestä tiedotti olettaakseni tarkoitukseen palkattujen naishenkilöiden etujoukko. He eivät olleet ammattimaisia itkijöitä, vaan pikemmin ammattimaisia iloitsijoita. Kovaäänisestä huudellen ja hihkuen sekä pientä tanssiaskelta vääntäen he kuuluttivat maailmalle, että nyt Lizette Belia tulee ja alta pois risut ja männynkävyt.

Bändi tuli seuraavana. Moni varmaan tuntee New Orleansin hautajaissaattojen edelleen elävän perinteen, josta jazzin sanotaan saaneen alkunsa. Sama juttu Guadeloupella, mutta ainakin Lizetten hautajaisten bändi koostui pelkästään lyömäsoittajista. Heitä oli varmuuden vuoksi kymmenen, ettei rytmipuolesta vain jäisi mitään uupumaan.

Hellekypäräiset herrat ja yksi daami olivat varustautuneet erilaisin kannettavin rummuin ja kalabassein. Tulos oli afrikkalaista seremoniamusiikkia vahvasti muistuttava polyrytminen äänivalli. Sambakulkueen rytmimaailma ei olisi kaukaa haettu rinnastus sekään. Kun elämässä on rytmiä, miksipä ei kuolemassa. Kymmenestä rummusta lähtee kadulla sellainen metakka, että se kuuluu kevyesti viiden korttelin päähän, mutta kuolleista se ei ainakaan Lizetten tapauksessa herättänyt.

Bändin ja varsinaisten surijoiden joukon välissä eteni kävelyvauhtia hautaustoimiston auto, joka
kuljetti arkkua ja kukkalaitteita. Mitä hurjempaa groovea muusikot edessä piiskasivat soittimistaan, sen hitaammin ja sitä enemmän murheen murtamana saattajat näyttivät laahustavan eteenpäin.

Afrikkalaisen perinteen ja katolisen kirkon rajapinta löytyi vasta kirkon ovelta. Kun arkku kannettiin siitä sisälle, pauke loppui ja eurooppalainen urkumusiikki alkoi. Isä pastori toimi lähinnä seremoniamestarina ja vainajan sukulaiset pitivät pienet muistopuheet. Seurakunta lauloi virsiä yllättäen yhtä epäpuhtaasti ja horjuvasti kuin Suomessa.

Kuvassa alla on Sainte-Annen art deco-suunnan soma pikku kirkko.

Mutta missä ovat ristit? Olen täällä Guadaloupella jo ihmetellyt ilman näitä hautajaisiakin, miksi periaatteessa katolisella saarella kenelläkään ei ole ristiä koruna kaulassa tai muualla näkyvissä.

Lizetten hautajaisissa naisilla oli todella runsaasti koruja yllään, mutta voin vaikka vannoa että yksikään heistä ei kantanut ristiä näkyvillä. Katsoin tarkkaan. Tämä herättää kyllä jo enemmän kysymyksiä kuin on vastauksia antaa. Ehkä muistamme, että Karibian saarilla löytyy luottamusta myös luonnonuskonnon kaltaisiin ei-kristillisiin uskomusjärjestelmiin, kuten santeria ja voodoo. Tai sitten ristit eivät vain ole muotia tänä vuonna.

Rumpubändi odotti ulkona väkeä kirkosta ja alkoi panna parastaan heti ensimmäinen astui ulos tropiikin aurinkoon. Iloitsijanaisista vanhin pani heti riemutanssiksi allipaasikivet hytkyen. Muut seurasivat esimerkkiä ja yrittivät tartuttaa ilonsa kirkosta tulijoihin. Loppukuvan himmennyksessä vanhempi naispuolinen hautajaisvieras pistikin jo jivea jalalla koreasti ja pyyhki samalla kyyneleitä aurinkolasejaan nostellen.

Niin tosiaan, loppukuvan. En ollut itse hautajaisissa, vaan seurasin ne alusta loppuun televisiosta.

Yksi Guadaloupen kolmesta tv-kanavasta näyttää alkuillasta yhdellä kameralla kuvattuja ja lähes leikkaamattomia kissanristiäisiä eri puolilta saarta. Lizette Belian hautajaiset ovat näistä tosi halpistuotannoista toistaiseksi kiinnostavin tapaus. Niin sosiologisesti kuin ihan inhimillisesti. Kukahan hän mahtoi olla, millainen oli hänen elämänsä...

2 kommenttia

Munkkeja turskasta

1 kommentti

Totta vai tarua? Pienten Antillien asukkaat tekevät kuivatusta turskasta jauhoa. Jauhoista he paistavat munkkeja. Parempi uskoa. Väite on fakta.

Guadeloupen Sainte-Annessa joistakin kulmakaupoista saa jopa valmista turskajauhoa. Ei tarvitse kiireisen perheenemännän ruveta turskaa itse jauhamaan.

Accras on täkäläinen perinneruoka, joka muistuttaa ulkonäöltään ja maultaan entisajan kotona tehtyjä munkkeja. En tarkoita leipomoiden sokeri- ja hillopommeja vaan oikeita munkkeja, joista valitettavasti moni ei taida nykyään mitään tietää.

Guadeloupen rantaravintoloista saamani accrat ovat olleet kovin mietoja, arvatenkin turistien mieliksi. Koska turska on aina turskaa vaikka voissa paistaisi, makua ja potkua pitäisi tulla maustetäytteestä. No ei kun pippuria perään ja rommia päälle, kyllä näitä syö.

Sainte-Annen kaupoista löytyy nykyään norjalaista kuivattua turskaa 8-10 euroa kilo. Saarelaiset ovat ilmeisen mieltyneitä tähän raaka-aineeseen. Meillähän aika harva tekee itse tai edes syö valmiina lipeäkalaa jouluisin enää nykyään. Täällä pohjoisten vesien kalaa halutaan elintasoon nähden kovaan hintaan, vaikka vedet ympärillä kuhisevat erittäin herkullista tuoretta kalaa.

Turskalla oli dramaattinen merkitys Brittiläisen imperiumin ja sen verisen kilpailijan Ranskan suurvallan nousussa. 1600- ja 1700-luvuilla tarvittiin laivoja kuljettamaan tuotteita, orjia tekemään niitä ja vahvat laivastot suojaamaan kaikkia operaatioita. Koko konkkaronkka piti lisäksi ruokkia.

Tämä olisi voinut olla ylivoimainen logistinen ongelma, sillä tehomaatalouttahan ei ollut vielä keksitty. Imperiumit teki mahdollisiksi yksi ihmiskunnan suurista löydöistä, nimittäin Newfoundlandin matalikot Kanadan edustalla. Turskaa väitetään olleen niin paljon, ettei vettä juuri mahtunut sekaan. Turska teki Kanadasta myös strategisesti tärkeän monien sotien kohteen.

Halpa kuivattu kala oli Afrikasta tuotujen orjien pääravintoa ja yleensä ainoa eläinproteiinin lähde. Erinomainen lähde olikin, vaikkei sitä tuolloin tiedetty. Ilman turskaa paljon harvemmat olisivat selvinneet hengissä raskaista töistään helteissä ja trooppisissa sateissa. Karibian saarten asukkaiden erityinen suhde kuivattuun kalaan on jatkumoa noille kokemuksille.

Accras on tietysti vain yksi lukemattomista näillä saarilla keksityistä tavoista hyödyntää turskaa ja saada siihen ehkä jotain makuakin. Kreolikeittiö on mielikuvituksellinen. Lipeäkalaa ei sentään täälläkään syö Erkkikään.

1 kommentti

Siallako häntä?

0 kommenttia

Vanhat fuusiokeittiöt ovat usein äärettömän antoisia. Niitä löytyy kulttuurien törmäyskohdista. Esimerkiksi Malesian ja Singaporen nonya-keittiössä kiinalainen ja malaijikeittiö ovat sulautuneet hedelmällisesti. Etelä-Afrikassa aasialaiset orjat kokkasivat 1600-luvulla hollantilaisille isännille afrikkalaisista aineksista, ja syntyi Kapmaan upea Cape Malay-keittiö.

Karibian merellä orjat olivat afrikkalaisia, isännät eurooppalaisia ja ainekset amerikkalaisia. Täällä on syntynyt saarelta toiselle vaihteleva kreolikeittiö, jossa kaikki käytetään hyödyksi suussa sulavin seurauksin. Tämä on ajan hampaan ja monet muodit kestänyttä historiallista keittiötaitoa. Aikaisemmassa blogimerkinnässä kerroin jo tarinan, jonka minulle kertoi kuivattu turska.

Eilen päätin kyllästyä Guadeloupen Sainte-Annen kylän ravintoloiden tarjontaan. Laatu ei ole ongelma vaan rantapaikkojen kova hintataso ja tarjoilun tietty verkkaisuus. Kylän kaupoista saa tuoreita aineksia edullisesti. Alle vartin reippaan kävelyn päässä kylän ulkopuolella on supermarket, jossa tuoretuotteiden valikoima on hyvä. Euroopasta tuodut tuotteet ovat tietysti kalliita, paitsi belgialaiset porkkanat, joita ei voinut olla ostamatta.

Edullisimmat riisilaadut täkäläisissä kaupoissa tuodaan suhteellisen läheltä, Surinamista Etelä-Amerikan pohjoisrannikolta.

Minulla on rue Lethieren varrella pieni vuokra-asunto kahdessa kerroksessa. Alakerran tupakeittiö on jopa niin hyvin varustettu, että se suorastaan kutsui kokkaamaan.

Guadeloupen omat maataloustuotteet hallitsevat tuorekauppaa. Suomessa ehkä tunnetuimpia ovat EU-banaanit, joita Ranskan valtio haluaa suojella maailmanmarkkinahinnoilta. Marketista niitä saa euron kilo ja maku on erinomainen, ei mitään b-laatua.

Ostin eri kaupoista saarella kasvatettuja bataatteja, munakoisoja, sipulia, valkosipulia, kurkkua ja chiliä. Kaikki ovat erittäin makoisia ja korkealaatuisia, mutta pikkukaupoissa saa olla tarkkana tuoreuden kanssa. Suurin yllätys oli kurkku, joka on paksu ja lyhyt, väriltään kellertävä ja vihreä.

Guadeloupen kurkkua ei ole jalostettu pilalle vetiseksi ja mauttomaksi. Kurkun sisältä löytyy sekä suuria kurpitsamaisia syötäviä siemeniä että rutkasti lapsuuden mieleen palauttavaa kitkerähköä kurkun makua. Nuoremmat varmaan luulevat, että kurkut ovat aina olleet pelkkää vettä.

Jotain lihaakin teki mieli viikon kalan syönnin jälkeen vaihteeksi. Lupaavin vaihtoehto oli pussi, jossa luki päällä Queues du porc ja vielä Specialité créole. Siis sianlihaa jonossa tai jotain sellaista, ja vielä aitoa kreoliruokaa. Sisällä oli oudon näköisiä pökäleitä, jotka muistuttivat lähinnä irtileikattuja jättiläisen sormia.

Kotona sanakirjan äärellä huomasin hankkineeni juhlaillalliseksi pussillisen sian saparoita. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut fiksua keittää niitä ensin vedessä ja paistaa öljyssä vasta sitten. Keskityin nyt keittämään bataatit ja porkkanat ennen paistamista, ja aloin samaan aikaan hitaasti paistella saparoita sipulien, valkosipulin ja chilin kanssa. Hiukan raaoiksi saparot jäivät kasvisten jo kypsyessä, mutta täytyy sanoa, että ne maistuivat taivaallisilta ja antoivat hatusta vetäistylle kreolilaiselle kasvispannulle runsaasti omaa makuaan.

Hintaa tälle omaehtoisen luovuuden juhlalle tuli niin vähän, ettei kehtaa edes laskea. Matkabudjetti voi jo paremmin, kiitos.

0 kommenttia

Sivut

Maailma ja sen mausteet voittavat räntäsateen. Jorma Tuominen on kertonut retkistään Karibian mereltä Timorin merelle. Nyt hän matkaa taas uuteen ulkosaaristoon seikkailumatkalla kohti Filippiinejä. Astu rohkeasti mukaan Etelä-Kiinan merelle!