Vaatekaappini sisältö on miehekkään harmaan musta. Jos oikein haluan irrotella, niin räväytän laittamalla siniset farkut jalkaani. En ole ainut lajiani. Kun katselen kadulla vastaantulijoita, niin melkein joka toisella on musta takki yllään.

Minun pitäisi ottaa oppia kaksikuukautisen poikani ennakkoluulottomuudesta. Nytkin hänellä on jalassaan kirkkaan vihreät housut, jotka on kuvioitu punaisin ja sinisin elefantein.

Hän on myös valinnut paitansa niin, että se sopii yhteen housujen kanssa. Poikani kirkkaan keltaista kietaisupaitaa somistavat valkoiset apinat ja leijonat.

Jos poikani haluaa heittäytyä äijämäiseksi, niin hän heittää ylleen valkoisen paitansa, joka on täynnä pieniä traktorin kuvia. Erityisesti tuosta traktoripaidasta olen hänelle kateellinen. Miksi meille aikuisille miehille ei tehdä mitään yhtä hienoa?!

Kissat tappelevat nojatuolissa, poika nukkuu pinnasängyssä, vaimo lukee makkarissa jotain sisustuslehteä ja minä istun koneen ääressä kirjoittamassa vauvablogia. Oikea perheidylli :)

Tuntuu uskomattomalta, että siitä on vasta kymmenen viikkoa, kun minusta tuli isä. Näihin viikkoihin on mahtunut niin uskomattoman paljon hienoja hetkiä. Tavallaan aika on mennyt nopeasti; juurihan minun vauvani oli ryppyinen rusina happikaapissa ja nyt hän muistuttaa jo pientä pulloposkista sumopainijaa.

Onhan tässä maailmassa nättejä tyttöjä, joilla on nätti hymy. Mutta kyllä heidän hymynsä jäävät poikani virnistyksen varjoon. Kun poikani katsoo silmiin ja hymyilee koko naaman leveydeltä, niin kyllä isä alkaa olla siinä vaiheessa lähellä nirvanaa.

Tuntuu käsittämättömältä, että näin lyhyessä ajassa voi kokea niin paljon. Kaksi kuukautta on niin lyhyt aika ihmisen elämässä, mutta miten paljon siihen mahtuu.

Ja se on niin totta, mitä Peter Hoeg kirjoittaa kirjassaan Rajatapaukset:

Jos ihmisen tietoisuus tarkkailee vain itseään, se näkee vain palautumattoman ajan. Mutta jos se katsoo perhettä ja sukua ja lapsia, ja syntymiä ja yhteiselämää toisten ihmisten kanssa, se huomaa toistuvuuden, ja silloin aika muistuttaa enemmän kenttää, tasankoa, mannerta jolla voi matkata, kuin tiimalasia joka valuu tyhjiin.

Olin neljäntoista, kun kuusivuotias pikkuveljeni tuli sisään hieroen toista silmäänsä. Hän oli vasaran ja metallisen taltan kanssa leikkinyt kaivosmiestä pihalla. Isäni arveli, että silmään oli mennyt vain pölyä, ja että silmän punoitus häviäisi itsestään.

Äitini oli kuitenkin sitä mieltä, että silmä punoitti liikaa. Äitini mulkoili vihaisesti isääni, jonka mukaan oli ihan turha lähteä yhden silmään menneen roskan takia yhtään minnekään. Terveyskeskukseen oli meiltä matkaa parikymmentä kilometriä. Äidilläni ei ole ajokorttia, joten hän pakotti isäni kyyditsemään hänet ja veljeni lääkäriin. Ajattelin äitini tapansa mukaan ylireagoivan.

He viipyivät kuitenkin yllättävän pitkään. Kun he palasivat, niin äitini kertoi, että pikkuveljeni silmästä oli löytynyt pieni taltasta irronnut metallinen siru. Heidät oli lähetetty terveyskeskuksesta keskussairaalaan, jossa metallinsiru oli saatu jonkin erikoismagneetin avulla pois veljeni silmästä.

Tarinan opetus: Kyllä äiti tietää.

Poikani on nyt kahden kuukauden ikäinen. Vaimoni oli pannut merkille, että lapsemme oli muutamana päivänä syönyt tavallista vähemmän. Vauva oli kuitenkin yhtä iloinen ja reipas kuten aina. Isätutkani mukaan lapsi oli siis täysin terve. Muistin kuitenkin, miten olin naureskellut omalle äidilleni aikoinaan, kun hän lähti kiikuttamaan pikkuveljeäni terveyskeskukseen.

Kun vaimoni sanoi, että hän haluaisi varmuuden vuoksi viedä vauvamme lääkäriin, niin suostuin siihen epäröimättä.
Lääkärissä selvisi, että lapsella oli rs-virus, joka voi vaatia jopa sairaalahoitoa! Jos räkää tulee todella paljon, niin vauvan syöminen voi käydä vaikeaksi. Onneksi tauti ei ole ainakaan toistaiseksi ärtynyt niin pahaksi, että hän olisi joutunut sairaalaan.

Tarinan opetus: Kyllä isäkin osaa, mutta äiti tietää.