Juopuneen torvisoittokunnan ohjailemisesta hotellille

 

Lapsuuden etuihin kuuluu se, että ikävien hommien edessä voi polkea jalkaa, huutaa ”Enkä!” ja kääntää selkänsä muille & murjottaa alahuuli pitkällä.

Työ- ja aikuisen sosiaalisessa elämässä vastaava ei käy, ei ainakaan toistuvasti.

Siksi on tavallaan pakko hyväksyä se, että joutuu tekemään myös ikäviä hommia.

Jos ikäviin hommiin valmistautuu ennakolta, niin ne eivät ole ihan niin hankalia. Siksi olen hakenut tähän tyypillisen ikävän esimerkkihomman, jolla voitte tehdä mielikuvaharjoituksia ja miettiä, kuinka itse siitä suoriutuisitte!

Läheskään kaikki torvisoittokunnat eivät ole niittäneet räiskyvää mainetta raittiuden vehreillä, kukkaloistoa läiskyvillä, ihanilla laitumilla. Vaan on moni torvisoittokunta ankarassa mällissä jo heti konsertin jälkeen - osa jo sen aikana. Ja ennenkin! Kippis ja tättärä-rää!

Siinä missä tumma-asuinen, bussimatkaileva sinfoniaorkesteri käy konsertin paluumatkalla tyylikkäästi huoltoasemalla tarjousviinerikahvilla, ja siinä missä keikkapaluinen haitarinsoittajisti kadonneetta takittaan & paidattaan ja siis pelkillä verkkopaitasillaan, ryppyisissä housuissaan hytisten nojaa bussipysäkin katokseen ja oksentaa Gambinoa ”soittimensa” laukun päälle, siinä puhallinorkesteri vihreissä tai punaisissa tai sinisissä puvuissaan virnuilee, rällättää, pelleilee ja komottaa keskioluthumalassa kuin mikäkin kakaralauma, milloin kainalopieruja tehden, milloin yrittäen pukea poliisille päivänkakkaraseppelettä tai yrittäen tarjota tälle olutta - ihme ja kumma - tuttipullosta.

Kuvitellaanpa siis että joudutte saattelemaan juopuneehkon tanskalaisen puhallinorkesterin rautatieasemalta hotellille.

Tietenkin mieleenne tulee sellainen naru, johon kiinnitetyistä pulikoista pääkaupunkiseudun pikku päiväkotilaiset pitävät kiinni, kun heitä kävelytetään ekskursiolle katsomaan paikkaa, johon ei rakenneta Guggenheim-museota ikinä.

Yritys saada mikä tahansa juopunut tanskalaisryhmä - saati puhallinorkesteri! - pitämään kiinni narupulikoista ja marssimaan järjestyksessä, on tuhoon tuomittu.

Juopuneen tanskalaisen muusikon ”attention span” on sama kuin kukkakärpäsellä, ja kaikki yritykset saada juopunut puhallinmuusikko kuuntelemaan järkeä ja/tai ryhdistäytymään saavat hänessä aikaan vain vastustamattoman hingun pakottaa ”liian vakava” järjenpuhuja ”iloisemmaksi ja rennommaksi” pelleilemällä ja tuputtamalla tälle kaljaa, akvaviittiä jne.

Jos puhallinorkesterilaisia yrittäisi sulloa takseihin, puolet heistä olisi jo kadonnut lähiseudun kuppiloihin, ennen kuin ensimmäisenkään taksin takakonttiin olisi saatu ainuttakaan soitinta, saati ensimmäistäkään musikanttia kyytiin.

Muusikoiden kävelyttäminen kaupungin halki ei onnistu edes poliisisaattueessa, poliisikoirienkaan avustamana.

Hihittävät ja ilveilevät tanskalaiset saavat koiratkin sekaisin ja on hyvin suuri riski, että poliisitkin päätyvät lopulta vain heilauttamaan kättään ja huokaisemaan puoliksi naurahtaen ”Menkää minne haluatte, mie en teitä vatvoa jaksa, perhanan pellet!”

Fiksuinta onkin tilata (vuokrata) rautatieasemalle vastaan muuttoauto, sellainen iso koppimonsteri, jonka perälava nousee ”hissinä” ja kääntyy lopulta sulkemaan tavaratilan takaosan.

Muuttoautoon varaatte muutaman korillisen olutta, ja - tämä on hyvin tärkeää - jotakin älytöntä ja mielellään tyylitöntä ja roisiakin teatterirekvisiittaa, kuten puolenkymmentä peruukkia, pari tamburiinia, silikonityynyllinen, ylle puettava ”raskaana olevan naisen maha” ja parit vastaavanlaiset naisen rinnat, vapputorilla myytäviä, ylle puettavia muovisia persehiä, pään ”läpi” lyöty kirves, punaisia pellenneniä jne. - ja *yhden* pullonavaajan.

Ja sitten käskette orkesterilaiset viemään soittimet autoon ja ottaman pullollisen olutta, ja ehdottomasti olemaan koskematta rekvisiittaan.

Kuten arvata saattaa, kalja vetää tanskalaisia puhallinmuusikoita kuin hillo mehiläisiä ja rekvisiitan nähtyään jokainen pullonavaajalle jonottava muusikko saa silmiinsä hullun kiillon ja säntää kokeilemaan Peppi Pitkätossu -peruukkeja, pellenkenkiä, neniä, tekopersieitä ja mitä vain käsiinsä saa!

Ja silloin peräluukku kiinni, ja auto hotellin pihaan.

Pihalla jokaiselta muuttoauton perästä alas laskeutujalta ensin passi pois ja hotellikortti käteen, ja vasta kun se on täytetty ja hotellin avain kiinnitetty hakaneulalla puvun rintamukseen ja vielä varmistukseksi nippusiteellä napinläpeen, ja hotellin osoite tekstattu Permanent Marker -tussilla puhaltajan kämmenselkään, kyynärvarteen ja otsaan, vasta sitten muusikko lasketaan autosta ulos, häneltä riisutaan isoin osa rekvisiittaa ja hänet päästetään menemään - ja silloin hän ei ole enää teidän vastuullanne.

Autosta löytyvät soittimet viedään hotellin respaan, loput löytyvät aikanaan, tai ne korvaa vakuutus, tai känneistään tomertunut soittaja häpeissään ostaa uuden, vähin äänin.

Ja niin on taas yksi juopunut tanskalainen puhallinorkesteri saateltu onnellisesti ja menestyksekkäästi asemalta hotellille!

Eläköön taide ja kansojen yhteistyö!

Sama kuunnellen:

kommentit

Balancekunsten

Mel.: "Sur, sur, sur - lille bi omkring..."

Tre - to - en!
Først det højre ben.
Drik en snaps i ro og orden.
Ned til højrebenet går den.
Tre - to - en!
Snaps til højre ben.

Tre - to - en!
Så det venstre ben.
Det skal også ha' en chance.
Så er kroppen i balance.
Tre - to - en!
Snaps til venstre ben.

Skrevet af Asger Berg, vinder af Årets Snapsevise 2009.

>Jusa G Pe, 2012-08-17 07:36

Atta boy!

Sitä on selvästi oltu tanskal puhkupilliorkesterin vaikutuspiirissä kynän ja lehtiön & tarkan korvan kanssa...

Mk

>kajomar Pe, 2012-08-17 10:14

lisää kommentti

ajatusten miljoonalaatikko

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

Kuuntele Ajatusten miljoonalaatikko Yle Puheessa joka toinen kesäkeskiviikko klo 17.25.

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä