Mitä esmes oli, ennen - Osa I

Aina jos tulee puhetta siniaallosta (ja joidenkin kanssa tulee yhtenään, mutta toisten kanssa ei ehkä kertaakaan koko päivänä!) tai paraabelista (esim. luodin lentorata on katkaistu paraabeli) ...niin minulle se tulee hakematta mieleen maidonhakumatkat 1960-luvun maaseudulla aina alkuillasta, tietenkin iltalypsyn jälkeen.

Siellä kun meillä elettiin lehmättömässä taloudessa (kuten nytkin, btw) niin maitoa ei saatu siitä omasta lehmästä jota ei ollut.

Niinpä oli maitokannu, alumiininen, kun ei tiedetty että alumiinista kai tulee hulluksi jos säilyttää siinä ruoka-aineita. Se veti kai neljä litraa se paternaalimummolan kannu, peelariksi semmoista minun kohdallani Itä-Suomea sanottiin.

Länsi-Suomen maitokannunimittelyjä en tiedä, kun Pohjanmaalla maternaalimummolassa oli omasta takaa lehmiä, niin siellä ei maitokannujen kanssa kyhäilty; siellä oli kiva ihailla lehmien korvia.

Suomenkarjalla oli kivat aika pyöreät korvat, jotka oli valmistettu siitä samasta aineesta kuin lehmän loppuosakin, eli se oli semmoista pehmeän ja kivan näköistä ainetta. Ihmisen korvat on niihin verrattuna mitättömät! (Mutta toki avuksi monessa asiassa.)

Vaan siis kun siellä Itä-Suomessa läksin polkupyörällä sotkemaan pitkin maantietä maidonhakuun, niin se peelari keikkui pyöränsarvessa, ja muistan elävästi kuin live, että se kannun alumiininen kahva, alkujaan ylösalaisen U-kirjaimen muotoinen, oli painovoiman kirvoittamana venynyt siniaallon osasen; paraabelin malliseksi.

Olisikohan niitä kannuja itse asiassa ollut käytössä peräti kaksi, niin että mennessäni vein navetan maitohuoneeseen (jonka tuoksua ei unohda ikinä, se oli omintakeinen, puhdas, mutta samalla selkeästi karja- ja maitotalouden tuoksuspektriin kuuluva; hiukan betonialtaan kosteutta ja vesihöyryjä seassa; ääninä taustalla lehmien epämääräistä mölinää) tyhjän kannun, jonka kannen pikkukahvan alle oli tökätty lappu, johon oli lyijy- tai kosmoskynällä kirjoitettu seuraavan päivän maitotilaus, esim. ”Kajo 3 l”.

Jätin sen paraabelikahvaisen tyhjän kannun pöydälle sinne karjakeittiöön tai mikä maitohuone se oli, ja otin kylmävesialtaasta sen päivän täyden maitokannun, jossa vastaava Kajo-lappu päällä, ujutin täyden peelarin kahvastaan tätini ruskean Husqvarna-polkupyörän tankoon ja työkin pyörän liikkeelle ja eikun veivaamaan takaisin.

Pyörän tavaratelineen alla oli valkoinen muovinen tai bakeliittinen pumppu- tai varaosalaatikko, joka piti räklättävää ääntä epätasaisella maantiellä. Jos oli hulluuksissaan lähtenyt maidonhakupyöräilylleen ilman kenkiä, niin nilkan luun se nisäsyrjällä oleva luupallukka osui välillä polkimen varteen mikä tuntui varsin keljumaiselta.

Sen sijaan se maidonhakureissu oli kiva homma. Siitä oli hyötyä, tunsi itsensä tärkeäksi, ja olikin sikäli tärkeä, että aikuiselle, joka sen muuten olisi joutunut tekemään, aina oli jotain muuta hommaa kuitenkin, ja nyt se vapautui sitä tekemään.

Kun ilmestyin pihapiiriin, vein maidon tupaan, jossa siitä osa kaadettiin posliiniseen maitokannuun. Sitä kai säilytettiin konttuurissa, eteisen ruokakomerossa, sikäli kun siitä ruokailun jälkeen muuta säilytettävää jäi, kuin ehkä tilkka kiisselimaidoksi, siis kiisselin kaveriksi tai iltapalamustikkamaidoksi tms.

Loppu maito - suurin osa siis - vietiin peelarissa maakellariin, jonka ukki oli itse, isäni yhden sisaren kanssa kaksin rakentanut. -Vieläpä itse tekemistään tiilistä, joiden savi oli ostettu kunnalliskodin uuden navetan rakennustyömaalta. Pihalla valoivat ja sitten auringossa kuivattivat ne tiilet, kuulemma.

Kellari oli peitetty huolellisesti maalla ja siinä oli ainakin kaksi ilmalukkoa tai tuulikaappia, ja oliko peräti neljä peräkkäistä ovea, jotka eristivät pakkasilman, niin että kellari ei jämähtänyt jäähän ja perunat paleltuneet, vaikka sieltä haki 40 asteen pakkasella jotain; maidothan talvella säilyivät muuallakin kuin siellä, mutta potakoita sieltä haettiin, tiämmä.

Joskus 1930-luvulla on se kellari tehty ja se oli aivan täydessä iskussa ainakin vielä viime kesänä, vaikka oli ollut tyhjillään ja käyttämättömänä vuosikaudet. Ei kosteutta, ei hometta. Priima laatua.

Päin vastoin kuin monet tämän päivän koulu-, poliisiasema-, ja ties mitkä julkiset rakennukset jotka on kesken parhaan elinkaarensa lyötävä maan tasalle kun ovat niin homeessa ettei kannata edes korjata; mutta ukki ei tavannut päästää huonoa jälkeä käsistään, teki hyvin minkä teki.

Mutta jostain tuli tänään päähän siniaalto ja siitä mieleen, että kerronpa, että millainen oli se maidonhakusysteemi mulla. Niin semmoinen oli se maidonhakusysteemi mulla, kuin just kuulitte.

Kerron sitten toiste lisää, että mitä kaikkea muuta saattoi olla, esmes. Eihän nämä mitään ihmeellisiä asioita ole, ainutlaatuisia eivät vähääkään, mutta ainakin minulle tulee niiden miettimisestä hyvä mieli. Toivottavasti jollekulle muullekin.