Kaupungin joulu (Joulusatu)

M.Kajo

Kaupungin joulu (Joulusatu)

Olipa kerran kaupunki, jossa oli hirmu ilkeä, saita ja kekseliäs mies kaupunginjohtajana.

Kun muissa kaupungeissa oli normaalit liikennevalot, asianmukaisine näkövammaisten äänisignaaleineen, ja kauniit jouluvalot, niin ilkeän johtajan kaupungissapa liikennevalojen viereen oli määrätty seisomaan kaupungin työntekijöitä, joiden oli ääntelehtimällä ”pip...pip...pip...” ja ”pipipipipi” korvattava puuttuvat äänisignaalilaitteet, ja jouluvalot oli toteutettu niin, että kaupungin työntekijöitä oli määrätty polkemaan jalkakäytävälle pakkaseen aseteltuja kuntopyöriä, joihin oli liitetty dynamot - ja niin isovolttiset polttimot, että kuntopyörät olivat paholaismaisen raskaita polkea, mutta jouluvalolamppujen hehkulangat tuskin edes lämpenivät vantterareitisimpienkään polkijoiden ahkeroidessa selkä märkänä, saati että olisi saatu ihanien jouluvalojen loisteesta nauttia.

Kaupungissa kaikki joutuivat raatamaan niska limassa, niin mahdoton määrä työkykyistä väkeä oli määrätty kuntopyörä- ja liikennevalopipatintehtäviin, sillä kuntopyöriä piti polkea kesäisinkin, vaikka silloin niihin ei ollut kytketty jouluvaloja, vaan johdot oli vain kierretty yhteen, niin että dynamo oli raskas polkea vaikka ei mihinkään järkevään virtaa antanutkaan.

Parissa pyörässä oli sentään johdot kytketty tuulilasinpyyhkijän moottoriin, ja vaikka kuntopyörässä ei ollut tuulilasia, eikä pyyhkijässä liioin sulkaa, noita kahta pyörää oli sentään hauskempi polkea, koska metallinen pyyhkijänsulan kiinnitysvarsitikku saattoi kovasti polkiessa liikahtaa ja joskus jopa tehdä edestakaisen liikkeen, jos moottori oli herkällä päällä ja polkija antoi kaikkensa.

Sattuipa sitten kaupunginjohtajan valinta kerran osumaan joulun alle. Ja ensimmäistä kertaa ehdokkaita oli enemmän kuin yksi! Joku ulkopaikkakuntalainen, vaaleanruskeapukuinen mies oli ilmoittautunut ilkeän kaupunginjohtajan haastajaksi. ”Miksipä ei!” oli hänen vaalimainoksensa iskulause.

Sankoin joukoin riensivät kaupunkilaiset äänestämään. Liikennevalojen piippaajina ja jouluvalojen dynamonpolkijoina toimivat orjatyökaupunkilaisetkin olivat järjestäneet sukulaisiaan tuuraajiksi, että pääsivät vaaliuurnille.

Äänestyspaikalla oli tarjolla kaakaota, ja teknisen viraston päällikkö soitti kazoolla ”Kwai-joen sillan”, Chaplinin ”Smile”-kappaleen, sekä osan melodiasta, jota joku muisteli Bulgarian tai Albanian euroviisuksi muutaman vuoden takaa.

Kun vaaliuurnat innosta tärisevin käsin avattiin ja äänet laskettiin, lehdistö kiiruhti toitottamaan, että entinen kaupunginjohtaja oli saanut haastajastaan murskavoiton. Äänestysprosenttikin oli ällistyttävät 322!

Vanha - ja samalla taas kerran uusi - kaupunginjohtaja kätteli haastajaansa, antoi tälle muovikassin, jossa oli kaupungin matkailuesitteitä, kaupungissa valmistettua silakkalaatikkoa ja erilaisia mainos- ja muita tarroja, mukaan lukien nähtävästi sairaalan laboratoriota varten painatettuja ”Säilytä näyte jääkaapissa erillään ruokatavaroista” -lappuja, ja toivotti tälle hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

Lumi kengänpohjien alla hauskasti narskuen asteli haastaja ulos kaupungista, kävellen keskellä liikenteetöntä, autiota  pääkatua, tuliaismuovikassi siistiksi paketiksi kainalon alle kiepautettuna nyyttinä mukavasti mukana kulkien, ja katsellen vaitonaisesti aina oikealle ja vasemmalle, kun siellä ”pip..pip..pip..” täällä ”pipipipipipi” ja tuolla ähinä ja kuntopyörän dynamon ankea, juriseva ja jönnäävä ääni kiinnitti hänen huomionsa.

Vielä kaupungin rajalla hän katsoi taakseen, kun vaistosi, että ihmiset olivat pysähtyneet seuraamaan hänen lähtöään, ja näki miten joku yksittäinen jalankulkija epäröi, nosti sitten kaksi sormea melkein ohimolleen, kuin alkaen minimaalisesti tehdä kunniaa, mutta kun joku vierustoveri vilkaisi kunniantekijää puoliuteliaasti, tämän käsi pysähtyi ilmaan, hyytyi melkein, ja sitten lähes sulavasti muutti liikkeen muka lumihiutaleiden pyyhkimiseksi takin olkapäältä.

Poistujaa katsova väkijoukko pikkuhiljaa alkoi ensin tuijotella kengänkärkiään ja sitten kääntyi kuka mihinkin askareihinsa, mitä nyt kelläkin voi kaupungissa illalla olla ehkä.

Mutta seuraava aamu ei valjennut kaupungissa entisenlaisena. Jos meni risteykseen - melkein mihin risteykseen hyvänsä, missä liikennevalot vain oli - kuuli jotenkin reippaampana ja ponnekkaampana sen ”pip...pip...pip” ja innokkaana ja toiveikkaana sen ”pipipipipipi!” ja kuntopyörien polkijoista ihan nousi höyry, kuin pakkasella saunan kuistilla jäähdyttelevästä kylpijästä, vaikka valojen syttymiseen asti ei polkuvoimaa yhdelläkään polkijalla sentään riittänyt.

Ja jos oli tarkkasilmäinen ja -korvainen, saattoi nähdä kaupunginjohtajan tutun siluetin virkahuoneen verhojen takana, ja ehkä vielä nähdä jonkun naishahmon tulon huoneeseen, kuulla samppanjapullon korkin poksahduksen ja pian kikatusta jostain nahkasohvan tuntumasta. Tai ehkä se oli vain kuvittelua. Myöhemmin talonmies ja siivoojat kyllä kertoivat löytäneensä serpentiiniäkin virkahuoneen lattialta, ja suklaakonvehtien kauneita papereita ja muita lippusia ja lappusia. Ja sulaneella suklaalla oli kuulemma piirretty johtajanhuoneen taulutelevision ruutuun sanat Hyvä joulu!!  Hyvä uusi vuosi!! Hyvä hyvä!!!!

Kelpasikos siitä joulumieltä kehitellä, olivat siivoojat tuumanneet talonmiehelle, vetäessään pakkashaalaria ylle, kukin. Olihan edessä dynamonpolkemista yövuorossa ja kovia pakkasia oli kuulemma luvattu.

Nyt saisivat reisi- ja pohjelihakset laulaa oikein sydämen kyllyydestä! Että hyvää joulua vaan, ja lämmintä ylle! Yes-yes! Kyllä kelpasi, kunnon haalarit yllä!

Sen pituinen se.