Virallinen eläin

(Luulitteko pienenä, että kissa ja koira ovat pariskunta? Siis ikään kuin vaimo ja mies. Ja hevonen ja lehmä samaten. Ihan pienenä minä, kaupunkilaispoika, luulin.)

Kaikenmoinen imagonkohottamisponnistelu ja maineensa erinomaistaminen tai elvytteleminen on ymmärtääkseni suurta huutoa liike-elämässä.

Ja sanoohan sen järki: vaikka Yle ei varsinaisesti ole mikään bisneslaitos, niin jos Ylellä olisi olemassa yhtiön virallinen kissa, se vaikuttaisi Ylen mainetta kohottavasti.

Kuvitelkaa siis, että illan pääuutislähetyksen alkupuolella kerrottaisiin, että Ylen pääjohtajalta tulee yhtiötä koskeva tiedonanto kohta. Ja näkyisi aula, jossa teputtaa iso lauma journalisteja (muista lausua tämä että [journalisti] eikä [žu:rnalisti] - ja muista lausua myös ranskankielen sana päivä ”jour” että [jour] eikä [žu:r] ja ranskankielen yö ”nuit” että [nuit] eikä [nyi]. Silloin olet johdonmukainen!)

Sitten jo näkyisikin pääjohtaja, joka lukisi paperista ”Ajan haasteiden kirvoittamana on Yleisradio ottanut uuden askeleen edistyksen iljanteisella polulla, ja teknisehköä television digitalisointia seuraa nyt ihmisläheisemmän luontevasti se, että yhtiölle on tänään hankittu oma, täysin virallinen kissi.”

”Yhtiön kissa on sekarotuinen, painaa yhdeksän ja puoli kiloa, ja on siis vankka ja varteenotettava eläin.”

”Toivon yhtiömme, ja sen usutetun henkilöstön puolesta menestystä sekä kissalle, yhtiölle, että koko tälle kiusatulle kansalle.”

Sitten johtaja ottaisi lukulasinsa pois, ja nyökkäisi avustajalle, joka alkaisi veivata pientä veiviä. Ja veivin kitinän havahduttama lehdistö kääntyisi katsomaan pientä purppuranväristä esirippua joka aukenisi ja paljastaisi lautaseltaan makkaraa ja toiselta kevytmaitoa nauttivan kissan. Sen hännän pää heilahtelisi laiskasti.

”Kissaa saa nyt kuvata mutta mielellään ilman salamavaloja. Tätä varten on yhtiön valo-osasto järjestänyt huoneeseen riittävän, tasaisen valaistuksen, jonka värilämpötila on aurinkoiset 5600 Kelvin-astetta.”

Kuvaajien siirtyessä piirittämään ruokailevaa kissaa joku toimittajista viittaisi ja kysyisi ”Mikä kissan nimi on?”

Johtaja taittelisi puhepaperia taskuunsa ja sanoisi ”Se on tietenkin yhtiön sisäinen asia - mutta kissalle voi ehdottaa lempinimeä netissä, ilmaiseksi.” Ja sitten pääjohtaja poistuisi muihin tehtäviin dynaamisena, mielekkäänä ja heilutellen käsiään tasatahtiin eteen, taakse, eteen, taakse, mieli hyvänä kissa-asiasta.

Mutta nyt tapahtuisikin se juju, joksi tästä kirjoitan!

Kun tulisi nettiin ryntäys, että nyt ehdottamaan Yleisradion viralliselle kissalle nimeä, ilmaiseksi. Niin millainen kiusaus tulisi niille, jotka koodaavat Ylen nettisivuja!

Hirmuinen kiusaus tulisi niille jotka koodaavat Ylen nettisivuja!

Ja ne koodaajat supisivat keskenään, että entäs jos laitetaan sinne sivulle semmoinen punainen klikkauskelpoinen nappi, jossa on teksti ”Älä klikkaa tätä!” Ja tehdään siitä napista sellainen, että jos sitä kumminkin joku klikkaa, niin se veloittaa klikkaajan pankkitililtä muutaman sentinosasen.

Vaikka niin, että jos tilin saldo on 284 euroa ja 57 senttiä, niin se kuppaa sieltä tililtä 0,3 senttiä. Saldo näyttää edelleen että 284,57 eur mutta oikeasti siellä tavallaan onkin 284,567 eur joka siis kuitenkin pyöristyy pankkiohjelman näytössä luvuksi 284,57. Eli koodaajien kuppaama summa on niin pieni ettei edes näy, mutta kun näitä sentin osasia tulee miljoonien tai kymmenien miljoonien klikkauksien myötä tosi paljon, niin koodaajat rikastuvat mutta tavallaan kukaan ei köyhdy!

Näin miettivät koodaajat ja alkavat pizzan ja energiajuoman ja Death Metalin voimalla hämärissä pilttuissansa rakentaa sivua, jolla Yleisradion viralliselle kissalle voi ehdottaa nimeä - ja sivulla on selkeästi erottuva punainen nappi, jossa teksti ”Älä klikkaa tästä!” Klikatessa nappi muuttuu vähän eri näköiseksi, vähäksi aikaa, näyttää vaikka hymynaamaa hetken aikaa tai ehkä muuttaa väriä ja päästää pieruäänen tai jotain, ja sitä ei voi heti klikata uudestaan, ettei juoni paljastu kun nappi kuppaisi rahaa liikaa.

Ja pian kuuluu iloinen hiiren naksuttelu kissannimi-innokkaan nettipopulaation vuorovaikutehakuisessa keskuudessa, mutta nettikoodaajat painelevat korviaan ettei omantunnon pilli soisi niin kirkkaana ja kohtapa metallin karski kauneus peittääkin koodaajien omantunnon äänen ja rikastumisen mielteet saava nettikoodaajien suupielet hymyyn ja silmät verhoaa puoliunelias nirvanan utu.

Tästä näemme, että on mietittävä monia asioita, eikä vain jonninjoutavuuksia kuten onko tukka hyvin, tai eduskuntavaalit tai että ketkä ostaa maksalaatikkoa jossa ei ole rusinoita - onko se niille tosiaan iso asia se rusinattomuus vai onko ne allergian pauloissa.

(Ja ihan hyvin se voisi olla niinkin, että koira ja kissa ovat pari ja poikaset jompia, kumpia tahi molempia. On sitä luonnossa oudompaakin nähty - kuten kävelypoluilla, leikkikentillä ja pihalla kevään paljastamia koiransontia hirveät määrät, vaikka tiedusteltaessa yksikään koiranomistaja ei kuulemma kuuna kullanvalkeana sonnata koiraansa ilman että korjaisi jätökset. Näkymättömiä, henki-ruumiillisia mutta samalla kovin ulostusaktiivisia koiria on siis olemassa, ja kuten niiden aikaansaannoksia lastenvaununpyöristä tai pyörien myötä eteisen sisal-maton kuitujen välistä kaapiessaan voi todeta, ruumiittomien, henkiolento-koirien jätökset ovat silkkaa ja konkreettista sitä ihtensä silti! Niin suuri on luonnon mahti!)