Pieniä iloja jokunen

Kajon naama, jossa ilme kuin haikealla ajokoiralla jolla alhainen verensokeri.

Sitä kun joutuu ihminen kaivamaan monesti ilonsa näkyville tosi pienistä asioista, jos iloita mielii, niin ajattelinpa  kertoa muutamasta pikku ilonlähteestä siinä toivossa, että niistä kenties hyötyä olisi jollekin toiselle. Ja se joku toinen voi kenties kertoa muutaman oman löydöksensä, mistä taas saattaa olla iloa jollekulle kolmannelle. Jne.

Iloista puhuttaessa tulee hakematta mieleen pyykinkuivausrumpu. Mainio laite; siinä on kaksi iloa!

Ilo numero A on se, kun saa tyhjentää sen muovisen säiliön, johon vesi keräytyy. Siihen voisi periaatteessa kytkeä poistoletkunkin, jos osaisi, mutta vaikka osaisin, niin en kytkisi.

Nimittäin on jotain sisäsyntyisesti palkitsevaa siinä toimessa, kun valuttaa siitä irrotettavasta keräyssäiliötä sitä kondensoitunutta pyykinkuivattautumisvettä vettä porsliiniseen lavoireen ja ajattelee ”tässä minä reippaana valutan tätä vettä, jonka tuo rumpu on pyykistä kuivannut fysiikan avulla. Kylläpä on ihmeellistä, ja olenpa minä ahkera!”

Harvasta asiasta tulee niin pienellä niin ponteva olo kuin siitä!

Pyykinkuivausrummun ilo numero B on nukkasihdin puhdistus. Sen semmoisen litteän ”itikkaverkon”, johon kertyy ohuenohut, kierrätyspaperin värinen huopakalvo. Kun sitä ”huopaa” raaputtaa kynnellä, se rutistuu mukavasti kokoon.

Ensin se ei tunnu lähtevän siitä alusverkosta irti ollenkaan, enempi vain jotenkin pölyää, mutta sitten se alkaa jotenkin rekursiivisesti mennä ryppyyn, niin että kasaan menevä huopakalvo menee enemmän ja enemmän ryttyyn, ja ikään kuin lumiauraa edellä olevaa litteää huopaa kasaan, ja kohta on jo koossa iso, mainio pallo nöyhtää, hyvin hienojakoista.

Ja kun sen nöyhtäpallon tiputtaa wc-pönttöön (sitä ei saa syödä kerta voi tukehtua) , se näyttää salaperäiseltä ameebalta kun vesi siihen imeytyy.

Ja kuten kuivausrummun A-ilossa, tässä B-ilossakin tuntee itsensä tarmokkaaksi ja ajattelee, että ”tässä sitä vain puhdistetaan nöyhtää nukkasuodattimesta; kaiken tämän nukan on tuo kuivausrumpu pyykistä irrottanut. Ja olenpa minä sentään reipas ihminen kyllä!”

Kaksi muuta iloa jotka nyt tulevat mieleen, ovat tarrojen liimaaminen ja se, kun jokin naksahtaa paikalleen.

Eräs lähisukulainen ansiokkaasti kerran totesi, että ihmiseen näyttää olevan sisäänrakennettuna aivan erityinen kyky nauttia mielihyvän tunteesta, joka syntyy kun liimaa jonkinlaisen tarran johonkin.

On aivan samantekevää, mikä tarra on kyseessä ja mihin se liimataan, se aiheuttaa merkillisen hyvänmielen tunteen.

Ja toinen vähän saman oloinen ilo on se, kun näkee, että jossain systeemissä – se voi olla vaikka jonkin audiovisuaalisen laitteen tai kirja- tai vaatehyllyn tai minkä hyvänsä vempeleen joku pieni, usein muovinen osa, joka on jollain lailla luiskahtanut pois paikaltaan.

Ja kun sen huomaa, ja painaa takaisin, kuuluu palkitseva naksahdus ja sisimmässään tietää, että nyt, vasta nyt osa on niin kuin sen kuuluu olla, ja sitä miettii, että ”tässä minä painalsin muoviosan paikalleen juuri sinne minne se kuuluu, vaikka en ole saanut siihen edes koulutusta, ja ilman minua osa olisi edelleen vaillinaisessa tilassa, eikä tuotteen asianmukainen toiminta ehkä olisi ollut varmaa, koskapa osa ei ollut sillä lailla asentuneena kun sen etevät suunnittelijat ovat tarkoittaneet, mutta minun ansiostani kaikki on nyt juuri niin kuin pitää; olenpa minä reipas ja tarkkasilmäinen heppu kyllä, ja kenties varmistin tuotteen moitteettoman toimivuuden vuosiksi eteenpäin tuolla kelpo naksautuksellani!, josta nyt tunnen ansaittua iloa ja mielihyvää päässäni.” 

Tämäntapaisista asioista on pienissä iloissa kysymys. Jos teille osuu sovelias hetki miettiä löytämiänne pikku iloja, niin kommentointi on mukava tapa jakaa löytöjänne, jos siltä tuntuu. Olen varma että kaikkia kerrottuja pikku iloja arvostavat muutkin  lajitoverinne kuin meikäläinen.

Kiitos!

kommentit

Hommaa Markus robotti-imuri! Siinäpä vasta tuntee itsensä ahkeraksi kun sen pölysäiliötä tyhjentää. Vaikka se masina on tehnyt kaiken työn. Mutta sinä pääset korjaamaan "sadon" ja tuntemaan mielihyvää, kun niin paljon roskia on nyt siirtymässä lattialtasi roskikseen. Vaikka itse makasit koko imuroinnin ajan sohvalla. Silmät kiinni. Sillä niin tyhmää on sen masinan liikehdintä, ettei sitä kestä katsoa. Mutta lopussa kiitos seisoo.

>Köpi Ke, 2011-10-12 19:13

Pyykinkuivausrummun vesisäiliön tyhjentäminen kukkienkastelukannuun se vasta ison ilon tuottaakin. Ja kun on taas lauantai ja kastelee kukkia, voi ajatella että "tässä minä nyt kastelen näitä kauniita hyvinvoivia kukkia kuivausrummun meille rummuttamalla vedellä, enkä ollenkaan ottanutkaan kraanasta hyvää uutta vettä tähän kannuun. Ja maailma pelastuu!"

>Henna To, 2011-10-13 12:30

Minun aivoissani on tainnut sattua asennusvirhe, mahdollisesti muljautettu koko hermopahkura väärinpäin sikiönkehityksen alkuvaiheissa. En tunne juuri ollenkaan iloa tarrojen liimaamisesta (ahdistun vain siitä, ettei tarra ehkä osu suoraan), mutta niiden irrottaminen, se vasta nautinnollista on! Kaikki putelit ja purnukat joutuvat luovuttamaan etikettitarransa, ellei siinä ole elintärkeää tietoa (jos on, syyhyttää aina purkkia katsellessa - joka kerta puntaroi, onko sittenkään niin tärkeää muistaa pillereiden laatu).

Joskus tarra on erityisen hankala irrottaa. Joutuu ehkä käyttämään apuvälineitä tai hinkkaamaan peukalonahkan rullalle, silloin työ palkitsee tekijänsä lopuksi, niin kuin kaikki ahkerat puurtajat. Ihanampaa on kuitenkin se ilo, jonka saa helposti kertavetäisyllä irtoavasta tarrasta, esimerkiksi shampoo-pulloista lähtee ihana äänikin iloa säestämään. Helposti irronneen tarran voi loppusijoittaa pahaa-aavistamattoman lähimmäisen paidanselkämykseen (voi sitä harmitusta, kun toverillinen taputus paljastuukin myöhemmin tuuheuttavan hoitoaineen kimaltelevaksi etiketiksi). Jos on yksin, tarralla voi putsata villakankaisen päällystakin irtokarvoista, niin että seuraavan kerran kylille lähtiessään saa iloa siististä olemuksesta, joka syntyy karvojen ollessa kiinni päässä, eikä takin kainaloissa.

>Nurin Su, 2011-10-16 10:59

Kovasti mieli lämpiää kun huomaa, että joku toinenkin pitää tarrojen irroittamisesta. Uusissa cd-levyissä on vain usein sellainen rapiseva muovi ensin ja tarrat siinä kiinni eikä niitä silloin viitsi irroitella. Omat ostan kuitenkin usein käytettyinä, kun silloin tiedän millaista musiikkia niissä on sisällä. Silloin hintatarra on suoraan kotelossa. Sitten kun kotona alkaa levyä kuunnella onko pahasti napsahteleva ja hypähtelevä niin samalla voi keskittyä rapsuttamaan sitä huokeaa hintalappua irti. Sellainen yleensä myös helposti poistuu.

Isompi haaste on kirjaston poistokirjojen viivakoodit. Niitä saa huokealla, siis sellaisia kirjoja, kirjastoista. Vaimo ei pidä että kirjahyllyä sellaisilla täytetään kun alkaa koti näyttää vähän köyhältä. Siksi pitää ainakin näkyvimmät niistä irroittaa ennen arkistointia. Vaan niissä tarroissa se voi olla aivan tavattoman pitävä liima! Arvelen etteivät kirjastoihmiset oikein pidä jos käyttäjät liian helposti kirjaston omaisuusmerkinnöt irtipoistavat ennen lainausta. Vaikka eihän niitä kirjoja silloin oikein voi lainatakaan, jos se koodi on kadonnut. (...jatk.)

>tommi Pe, 2011-12-30 17:09

(... jatk.) Niissä tarroissa kannattaa rapsuttaminen aloittaa jostakin kulmasta. Tarkoitan kun on ensin asiallisesti ja ystävällisesti hymyillen sen poistokirjan kirjastoon maksanut. Liian nopeasti ei saa vetää. Silloin tarran yläpuoli irtoaa mutta liimakerros ynnä sen päällä olevan nukahtava kerros jää jäljelle. Pitää edetä varovasti rintamana kuin tutkimusmatkailijat tuntemattomalla miinakentällä. Jos näyttää että osa tarrasta aikoo jäädä jälkeen, on liimapintaa yritettävä kynnellä rullata muun tarran tahtiin. Silloin ei myöskään jää niin paljon liimatahnaa tarran jäljiltä kirjan selkään. Sen hinkkaaminen on viimeinen ja syvästi tyydytystä tuottava toimi.

Joskus kirjan pintamuovi on sellaista laatua, että se ei tahdo päästää liimasta irti. Valoa vasten kannattaa katsoa mihin kohtiin sellaisia himmeitä pintoja on vielä jäänyt. Siinä on sitä liimaa. Lähden työntelemään sitä reunoilta kohti keskustaa. Usein liimajätös rullautuu harmaaksi möykyksi, joka hauskasti napsahtaa kun sen irroittaa kirjasta. Se tahtoo tarttua sormiin, mutta jos on huomannut jättää juuri irroitetun tarran rutistamatta niin voi saada tämän liimatöhnän tarttumaan tarraan kiinni. Sitten kun kaikki liima on pois kirjasta eikä se enää tartu hyllyssä toisiin kiinni, niin sitten voi tarran liiman kera pyöräyttää tiiviiksi rullaksi.

>tommi Pe, 2011-12-30 17:11

Iloiseksi tulen, kun saan lasipurkeista irroitettua niitä tarroja!

Ja jos saa Kinder- munasta vaikean näköisen härvelin, ja osaa näin nelikymppisenä koota sen ilman katsomatta ohjetta tai edes mallikuvaa.

>Leppis Pe, 2011-10-21 10:40

Hyvän mielen tuottaa se, kun onnistuu jotenkin mystisesti kerrankin valmistamaan aamiaisen kaikki eri osaset (teen, kananmunat, leivät päällysteineen) ennätysajassa ja vielä niin, että ne ovat kaikki yhtä tuoreen höyryävina valmiina samalla hetkellä.

Oikein pölyisen sängynalusen tai nurkan imuroiminen tuottaa iloa, kun oikein näkee niiden villakoirien kiiruhtavan imurinputkeen piiloon.

Kun ottaa itseään niskasta kiinni ja lajittelee tietokoneen työpöydälle kasaantuvat tiedostot viimein omiin alakansioihinsa jonnekin systeemin uumeniin ja alta paljastuu se hieno maisemakuva, joltain ulkomaanmatkalta puoli vuotta sitten. Siitä on taas hyvä jatkaa.

Nepparit, niitä on myös aina hauska napsutella kiinni.

>Pilvi Ti, 2011-10-25 19:22

Joo. Aivan erityisen ihanaa on, kun imuriin kiiruhtaa hiekanjyväsiä. Se rapina ja kohina, kun ne sinne vikeltävät, on tosi palkitsevaa. JA kynsien leikkaaminen! En tajua, miten onkaan se niin mielekästä ja tyydyttävää. Ja jokin siinä napsuttelussa on ihanaa. Muistatte varmaan sen kuplamuovin, jota lapsena napsuteltiin. Minä napsuttelen niitä vieläkin, aina kun tilaisuus tulee!

>Symppis Su, 2011-10-30 13:09

Korvien puhdistus ja finnien puristelu tuottaa erityistä mielihyvää ja saa aivan veden kielelle. Siis etenkin jos toimenpiteen tekee jollekin mulle kuin itselle.

Jos saa tiskipöydän tyhjäksi, altaat kiiltäviksi ja kuiviksi, se tuntuu hyvältä. Eikä raaskisi syödä, eikä juoda, ettei vaan sotkisi..

>KMW Ti, 2011-11-01 19:36

TOSI KIVOJA KOMMENTTEJA!

Lohdullista, että en ole yksin niin err... hullu, että ilahdun pienistä, omalaatuisehkoista asioista.

Tuntuu mukavalta lukea toisten löydöistä ja ilahduttavaa huomata että on aivan samoja pikkuiloja paljon, niin keittiön puhtaanapidon suhteen (joka muilta osin, kumma kyllä, ei ole intohimojani, kuin tuon tiskipöydän ääressä satunnaisesti koetulla päähänpistonomaisella ahkerointihetkellä aikaansaadun, pisarattoman ja hetken aikaa uusilta vesi- ja muilta tahroilta mustasukkaisesti varjellun kiiltävyyden osalta) kuin senkin suhteen, että jokainen imuriin kilahtanut, kalahtanut tai holahtanut (= putkeen imahtaneen paperinenäliinan suoma ääni) vierasesine saa sydämen hyrähtämään auvosta.

Arvoisa kommentteihin törmännyt, kerro omista iloistasi, en varmaankaan ole ainoa, joka nauttii näitä löytöjä lukea.

Ja vielä kiitos kaikille kommentoijille, myös tuleville!

terv.

mk

>kajomar La, 2011-11-12 15:32

Minulle tuottaa iloa jos koripallopelin pöytäkirjaan napsahtaa pelaajalle numero 12 merkintä, että juuri hän teki 12. pisteen siinä ottelussa. Tunne vastaa lottoarvonnassa oikein arvattuja numeroja. Minulle näin käy usein, joku tuttava kertoi, ettei hänelle ole ikinä niin käynyt. Tunnen itseni niin onnekkaaksi kun minulle vähän väliä käy niin... vältän ajattelemasta skeptisesti, että joko se tuttava ei pelin tiimellyksessä kiinnitä huomiota moiseen onnenpotkuun tai sitten hän pitää minua lapsellisen tyhmänä kun asiasta edes mainitsen.

>Outolintu To, 2011-11-24 13:28

Hyvä mieli tulee joskus siitä, kun maha krolajaa ruokaa ja se maha on jo ihan puolikuollut nälästä ja se kysyy vaivaisella, hintelällä, puolikuolleen mahan synkällä äänellä että "miksi..miksi..." (englanniksi: why.. why..) Niin se tekee iloiseksi ja mielen reippaaksi kun sille mahalle nakkaa vaikka paksun lauantaimakkaraviipaleen! Jo vain maha kiitollisena hiljenee rouskuttamaan sitä makkaraa! Silmät ihan vesissä sillä mahalla! Kiitollisena siitä viipaleesta maha käpertyy hiljaisena ruokalevolle.. :)

>Kirsu Ke, 2012-01-18 12:20

Kiitos asiallisista kommenteistanne kanssakirjoittajat! Kuplamuovien ja harvinaisten kuivien tiskipöytien ja monen muun kuvaillun arkipäivän ilon vannoutuneena ystävänä koetan vielä jotain ennen mainitsematonta ihanuutta tähän keskusteluun tuoda.

Senhän varmaan kaikki tietävät, että vanhentuneiden ja turhien tekstiviestien poistaminen matkapuhelimesta tuottaa suurta tyydytystä. Halutessaan olla hyödyllinen ja ahkera voi myös ottaa hoitoonsa jonkin postiluukusta tulleen suuren vaatekuvaston. Sen kun käy huolella läpi, arvioi tuotteita ja taittaa sivunnurkan aina kun kuvassa näkyy jotain kiinnostavaa ja sitten vielä kynällä alleviivaa sen kiintoisan tuotteen koodin ja tietenkin oman kokonsa ja värivalintansa, on tehnyt jo todella ihmisen työn! Tällä tavalla jos jaksaa koko luettelon käydä läpi, voi itseään onnitella tunnollisesti hoidetusta velvollisuudesta. Sen jälkeen voikin olla niin väsynyt, että sen illan osalta käy jo nukkumaan eikä sitten jaksa pitkään aikaan koskea koko kuvastoon. Kun sen löytää seuraavan kerran, sen voi vaikka jo laittaa paperinkeräykseen, jolloin on tehnyt suuren siivousteon kotona - ja säästää vielä paljon rahaa. Siinä vaiheessa ei nimittäin kannatta enää tehdä kuvastosta tilauksia, koska ne toivotut koot ja värit ovat jo aikaa sitten loppuneet toimittajalta.

>Ahkeroitsija Pe, 2012-02-10 19:08

Huolella srkapattu auton tuulilasi on aina yhtä iso ilo. Samoin, jos auto on jäänyt pesemättä ennen pakkasia, ja sitten sataa lunta ja on pakko harjata auto lumesta. Niin käykin ilmi, että lumi on vienyt kurat ja muut roiskeet mennessään. Siitäpä ilahtuu aina ihan suunnattomasti!

>Talven ihmemaa La, 2012-02-11 19:56

Suojakelmun poistaminen uuden kännykän, läppärin, tms. näytöstä. Monesti olen sitä kelmun irrottamista pitkittänyt kun olen halunnut säästää sitä nautintoa tuonnemmaksi.

>maiunen Ke, 2012-04-25 00:23

lisää kommentti

ajatusten miljoonalaatikko

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä