ajatusten miljoonalaatikko

  • Miehen nöyryytys I

    Ajatelkaa itseänne. Ja sitten katsokaa kun joku sonnattaa koiraa jollekin tienposkelle.

    On todennäköistä, että sen koiran sukua on valikoitu ja jalostettu, jotta saataisiin hyvä ja kiva koira, joka on mukava omistaa. Mutta voi! Myös on todennäköistä, että teidän sukujuurenne ovat aivan sattumanvaraiset: ihan hauem persiistä koko suku, ehkä!

    Kun mennään historiassa taaksepäin, niin toki siellä on jollain lailla sulhas- ja morsiankandidaatteja punnittu, ennen kuin suvuissa on avioliittoon suostuttu puolin ja toisin, mutta monesti on myös pelkkä ahneus puhunut, kun on himoittu vaikutusvaltaa. Ja on niitä sekopäät kaapannetkin morsiamia.

    Ei semmoisesta lähdekoodista ole kilpailijaksi rotukoiran sukupuulle - myönnätte sen varmaan itsekin! Mutta ihminen on sellainen, että parhaimmillaan se yrittää kääntää tappionsa voitoksi. Niinpä kiiruhdatte sanomaan, että rotukoirat sairastelee enemmän kuin sekarotuiset piskit ja että piskit on fiksumpia.

    Sillä yritätte väittää, että viinankeittäjäesi-isänne ja sota-ajan mustanpörssin liikkiökauppiasesiäitinne merkitsevät sitä, että olette parempi ihminen kuin moni muu, etevämpi ja oivempi kuin vaikkapa moni kuningashuoneen jäsen. Ehompi kuin tuhannet prinssit ja prinsessat!

    Ja lukumäärän “tuhannettelun” suhteen olettekin oikeassa - prinssejä ja prinsessoja on paljon. Jo Saudi-Arabian kuningashuoneeseen kuuluu noin 3000-4000 prinssiä, vaikka virallisia kruununperijämiehiä onkin vain noin 150, ja erään tiedustelualan hepun arvion mukaan kaikkiaan Saudien kuningashuoneeseen kuuluu kuninkaallisia n. 30 000 päätä - ja lukumäärän odotetaan kaksinkertaistuvan seuraavassa sukupolvessa. Kaikkialla prinsessan tai prinssin pesti ei siis ole katoavaa ammattialaa! Mutta sattuu niitä herrasväellekin takaiskuja. Tuskin myhäili tyytyväisenä sekään saudiprinsessa, jolta vietiin luksushotellin huoneesta kassakaappi - ja sen mukana 11 miljoonan euron edestä koruja ja muuta prinsessallista matkatarviketta. (Toisaalta, eivätkös prinsessat pidä shoppailusta...)

    Miltä siis tuntuu sukutaustanne, kaikkeen tähän verrattuna. Ylpeyttäkö tunnette - vai pikemminkö nöyryyttä?

    Nöyryys olisi kait hyödyllinen tunne. Minä koin sitä viimeksi joku päivä sitten, kun lueskelin kahvilassa, ja talon ainoalle vapaalle paikalle, samaan pöytään kanssani istuutui sattumalta laiha nuori tyttö. Tai siis nainen, opiskelijatar; kasvoiltaan etäisesti jostain tuttu. Ja alkoi siinä tehdä läksyjään, tai jotain.

    Ja kun sisään myöhemmin yhtäkkiä töytäsi mölyävä iso miehenrontti, häirikkö mikälie, niin väläyksenomaisesti tajusin, että koko täydessä kahvilassa - jossa oli läjäpäin toinen toistaan isompia hauismiehiä tatskoilla ja ilman - todennäköisesti paras ja riittävä vastus isoimmallekin väkivaltaiselle sekopääkarjulle siellä kahvilassa olisi ollut juuri tuo sattumanvarainen pöytätoverini, se hiljainen tyttö.

    Sattuu “tyttö” olemaan maailmanmestari eräässä taistelulajissa, olikohan karate vai taekwondo. Mutta siis ihan eri luokkaa fyysisen väkivallan pysäyttäjänä, kuin kukaan muu samassa huoneessa. Tai maassa...

    Semmoisen oivaltaminen on kuulkaa miehelle kova paikka. Ja toisaalta, ihminen voi jotenkin kummallisesti olla ylpeä toisen, itselle lähes tuntemattoman ihmisen taidoista.

    Miten se voikin olla niin?

    Miten voi tuntea ylpeyttä taidoista, joita itsellä ei ole?

    Onko siinä jotain sen tapaista, että sitä vaistomaisesti nostaa hattuaan semmoiselle, joka sitkeällä uurastuksella jalostaa omia taitojaan ja kykyjään. Ja sitä nostaa mielessään sitä hattua sille toiselle, siltikin, vaikka samalla katsoo ikkunasta sitä koiraa, jota kadun toisella puolen sonnatetaan jalkakäytävälle, ja jotenkin sitä alakuloisesti ajattelee, että tuolla kirotulla fekaalielukallakin on hienommat paperit kuin minulla tai kellään kavereillani - mutta mielessä käy sen karjunpysäyttäjätytön tuomana, uhmakkaana asosiaationa Oscar Wilden sanonta, että "We all live in the gutter, but some of us look at the stars".

    "Vaikka myö sinnitelläänki täällä Kylmäojalla, niij jotkut meistä sentään vielä unelmoipi Ranta-Mutalasta!"

    Eikös sekin ole jotain?

    Kommentoi 5 Lue kommentit


  • B-luokan joululahjoja

    Kun oli tässä yhtenä päivänä kesken kaiken päässä tyhjää (joskus on) niin aloin miettiä, että mitä ajantappoja voisi ihminen keksiä ei‑newtonilaisten fluidien kanssa. Niistä kun tuntuisi irtoavan vaikka mitä hupia, ajanvietettä ja iloa, kärkkäälle. Sikäli ovelia aineita ovat ne lajiltansa.

    Kerrattakoon niille, jotka eivät mokomia aineksia heti muista, että ei‑newtonilaisia fluideja ovat mm. majoneesi (joka on pseudoplastinen neste), märkä pieru (joka on bingham‑plastinen neste) ja juoksuhiekka (dilatanttityyppinen neste). Jotain muitakin, kai titaanioksidipohjaisia äpättejä (joita käytettäneen huurtumattomissa tai itsepuhdistuvissa ikkunoissa ja vissiin aurinkokennojen väsäämisessä) niiden ryhmään kuuluu, mutta tähän ne eivät nyt kuulu.

    Rahvaanomaisettomuus- ja toisaalta keittotaidottomuussyistä valitsin mietiskelyn kohteeksi näistä nimenomaan juoksuhiekan.

    Kävelyhiekkaa meillä on kotona toistuvasti vaikka mitä tekisi. Kun näet kävelee kaupungilla, hiekoitushiekkaa tarttuu kaupasta tullessa lämpimän ja kostean kengän pohjaan, liike viskaa sen housujen upslaakiin, ja kotiuduttua upslaaki näyttää kenkienriisumisvaiheessa heittävän sen eteisen lattialle, jossa kolmiopohjaisen pyramidin malliset hiekkakiilat sitten myöhemmin pistävät omaan henkilökohtaiseen jalkapohjaan saatanallisuuksissaan.

    Siksi en ole erityisesti lämminnyt kävelyhiekalle, mutta juoksuhiekka sen sijaan vaikuttaa kiinnostavalta.

    Firman turvallisuusosasto ei ole (Haloo!! Missä vastuuntunto?!!) pitänyt meille juoksuhiekastaselviytymisharjoituksia, mutta olen muualta lukenut, että juoksuhiekassa pitää pyrkiä kellumaan selällään, eikä siinä pidä yrittää ”polkea vettä”. Jos toimii näin, ei ole hätäpäivää, vaan voi keplotella itsensä pois tuosta mielenkiintoisesta nesteestä.

    Jotkut ihmiset kun ovat sellaisia, että ne koko ajan sepeävät ja ”suorittavat” ja naksuttavat kuulakärkikynäänsä ja käyvät toisten – sellaisten kuin te – hermoille, niin juoksuhiekan avulla niitä voisi opettaa ottamaan iisimmin.

    Kun nehän uppoaisivat sinne teidän juoksuhiekkaanne, jos alkaisivat väkisin uida tai muuten pyristellä. Silloin ne kiskottaisiin housunkauluksesta tai kravatista tai tukasta nostamalla pois ja etusormea heristäen niille vannotettaisiin, että nyt rentoudut, jumaliste, ja kellut vaan. Ja eikun niskasta ja persiistä heivaamalla takaisin sinne juoksuhiekkaan. Niin lopulta ne ymmärtäisivät jutun jujun, ja riittävästi jo hiekkaa syljettyään ja aivasteltuaan osaisivat asettua kellumaan selällään rauhallisina kuin buddhat.

    Ajatelkaa miten kiitollisia ne olisivat teille!

    Olisitte opettanut ne väkisin ja kaikkien todennäköisyytten vastaisesti rentoutumaan . Ilmankos, että valokuvassa ne kättelisivät teitä hymyillen ja näyttäisivät peukkua ylöspäin ja ilmeilisivät teistä, että hyvä tyyppi! Ja takana mullottaisi se juoksuhiekka-allas, tyynenä ja vakuuttavana kuin hiljaa virtaa Don.

    Tyyntyneinä ne mielenrauhennetut sitten voisivat vaikka hiljentyä miettimään sitä, missä määrin haittaa, jos laman vuoksi joutuu antamaan entistä vähemmän, tai kenties huonompia joululahjoja kuin ennen. Että onko se hyvä vai huono asia muun, kuin kaupan, ja kenties siihen kytkeytyvän työllisyyden kannalta.

    Itsestäänselvyyksiksi koetut kalliit lahjat eivät ole lapselle – vaikka kuinka rakkaalle – hyväksi.

    Jos siis olisi niin, että laman vuoksi joudutte antamaan omasta mielestänne B-luokan lahjoja, niin se saattaa sekä saajalle että antajalle merkitä silti A-luokan joulua, jos olette viisas.

    Nimittäin, mm. lapset ja nuoret tuntuvat haastatteluissa aina kertovan että toivovat aikuisilta nimenomaan aikaa. Ja vanhusten murheista suurimpia on yksinäisyys.

    Mutta mahtaako aika olla sittenkin liian kallis lahja lapselle, kömpelöle vanhukselle? Vai olisiko se antajalta sellainen B-luokan lahja, joka onkin saajalle A-luokan tavaraa?

    Vai pitäisikö kuitenkin tehdä ilmeitä kiristävä visiitti elektroniikka- tai leluosastolle ja olisiko harvinainen, hieno jalkakylpysuola sittenkin olla varmempi vaihtoehto sille vanhalle tädille? Ei tiijä sitä kukaan muu kuin te.

    Niin huteroissa kantimissa on sekin asia!

    Kommentoi 4 Lue kommentit


  • Ero

    Mietin tässä yhtenä päivänä sitä, että kun joku sanoo että sen on pakko lähteä nyt, juuri tällä sekunnilla, koska sen on pakko hakea lapsi tai lapset tarhasta, niin kun on itse samoja kokemuksia, niin tajuaa että sen on tosiaan pakko mennä just silloin heti.

    Mutta silti helposti jäisi sitä työasiaa jaarittamaan, koska sen kiire ei silti tunnu niin kiireelliseltä ja tärkeältä kuin itsestä tuntui oma kiire, kun oli menossa hakemaan omaa lapsea.

    Ja mietin sitä, että onko sitä sisäisesti paskiainen, kun ei anna toisen lapselle samaa arvoa kuin omalleen. että muka ei olisi yhtä suuri kiireystarve sen toisen ihmisen lapsen takia.

    Mutta ei se olekaan niin.

    Ei sitä ole paskiainen.

    Ainakaan tässä asiassa.

    Sitä vain jotenkin omasta lapsesta pystyy kuvittelemaan sen, miten iloiseksi se tulee kun sitä menee hakemaan, ja tuntee ihan nahassaan, että se on aika lailla jo odottanut siellä, että eikö se isä jo tuu.

    Mutta siihen työkaverin lapseen ei ole samanlaista mielikuvallista suhdetta – ehkä ei ole edes nähnyt koko lasta, niin ei osaa kuvitella sitä kurahousuissaan tarhan aitaan nojaamassa, äitiään tai isäänsä odottamassa.

    Että siinä mielessä on vähän parempi olla nyt, kun tajusi tämän.

    Huoh.

    Seuraavaksi aion opetella nauttimaan siitä, kun joku muu syö jäätelöä. Se olisi kätevä taito: pidän jäätelöstä, mutta saan siitä jäätelöpäänsärkyä. Ei kuulosta paljon miltään semmoinen jäätelöpäänsärky, mutta oikeasti se menee niin, että kun latkit vaikka pehmisjäätelöä yhtään etanavauhtia nopeammin, niin hetken päästä tuntuu, että otsaluu halkeaa kahtia. Kyse ei ole mistään etäisestä jomotuksesta, vaan oikeasti tuntuu siltä että on aivotulehdus-, päänhalkeamis- ja hetikuolemistauti iskenyt häneen henkilökohtaisesti, eikä pysty olemaan paikallaan vaan tekee mieli hyppiä ja huutaa ja äkkiä juoda jotain lämmintä päälle, kun se olon kirottuus on niin voimakas ja päällepainava.

    Eli, jos oppisin jakamaan lajitoverini jäätelöilon siten, että kun näen hänen nauttivan siitä, nauttisin hänen ilostaan, mutta en saisi jäätelöpäänsärkyä.

    Pahaksi onneksi en pidä kinuskikastikkeesta enkä strösselistä, enkä niistä monista kummallisista jäätelövaihtoehdoista kuten mango-meloni, salmiakki-kossu ja piparjuuri-ties-mikä. Siksi joutuu jäätelöbaarilla kyttäämään aika kauan, ennen kuin tulee joku, joka ottaa juuri sellaisen jäätelön, josta tykkään, ja josta voisin nauttia henkisesti hänen sitä syödessänsä.

    Ja ovat nyt alkaneet tuijottaa minua siellä jäätelöbaarilla, kun joudun siellä notkumaan usein tosi pitkään, ennen kuin joku tilaa kannaltani sopivan annoksen. Kerran yksi nuori jäätelömyyjä vinkkasi vartijankin siihen vähän niin kuin minua katsomaan. Että voikin olla joillakuilla aikaa sillä tavalla viatonta miestä vakoilla! Sanoinkin, että jos ei tuijottaminen lopu, niin en ehkä tule tänne enää uudestaan.

    Jopas menivät lisää sanattomiksi, siitä

     

    Kommentoi 6 Lue kommentit


kirjoittajasta

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä